maanantai 20. elokuuta 2018

Runokuu & elokuun slam-runot

Tänään alkoi viikon kestävä Runokuu-kirjallisuusfestivaali, ja suosittelen kaikkia Helsingin seudulla liikkuvia vierailemaan kiinnostavissa tapahtumissa, joiden osalta on (ainakin minusta) jopa runsaudenpulaa. Kauempana vaikuttavat voivat lukea vaikkapa runokirjoja juurista (Runokuun tämän vuoden teema) ja nostaa runoutta esiin eri tavoin, esimerkiksi bloggaamalla!


Olin pari viikkoa sitten Tenho poetry slamissa, jossa oli tällä kertaa yhteinen teema: ilmastonmuutos. Teema oli minusta mitä osuvin, ja yksi sopiva runokin siihen oli jo olemassa, joten kirjoitin nopealla aikataululla vielä pari lisää. Kisassa pääsin toiselle kierrokselle asti. Tässä esittämäni kaksi runoa, joista toinen on ollut blogissa ennenkin esitettyäni sen slamissa.


Sinä, ihminen
olet näkevä vaeltajat
jotka eivät voi elää missä ennen
missä aina tähän asti
meren noustessa koteihin
Elämän tuoneet metsät kiertyvät taivaalle savuna

Olet kokeva nälkää
koska pellot paahtuivat koppuraksi
toisena kesänä mätänivät vesipeiton alle
ja naapurille kävi samoin
Pallonpuolisko hehkuu punaisena
Esivanhempiesi lailla pian jyystät puunkuorta

Haluat uskoa mahdollisuuksiin
unohtaa että joka päivä syödessäsi ja juodessasi
muovin hiukkaset ottavat vähitellen ruumiisi
Meille ne ovat näkymättömiä
Jossain kaukaisella rannalla valas tukehtui kauppakassiin

Tiedät että ne ovat ne muut
Tiedät että niiden muiden pitäisi nyt lopettaa
olla tavoittelematta mitä sinulla on ollut pitkään
Missä on niiden hävyttömien miljardipäiden nöyryys
Uskoisivat askeesiin kuten ennen
Laitettava kuriin pian, tehdään muureja, tuokaa aseita

Unohdit mikä on luontosi rytmi
mitä se kestää
ajoit maailmansydämen kammiovärinään
Käännät pääsi
Jossain puhkotaan reikiä yhteisiin keuhkoihin

Sinulle koetetaan näyttää
Vitsailet, ja kävelet kadulla ohi lujaa
et halua nähdä, et halua, katso, taas uusi tarjous, äkkilähtö
Pian ei merta enää ole vaan vihreä myrkyn allas
mutta niiden on tehtävä jotakin ja pian, sanot
sinä

Minä katson lomamatkallani lentokoneen ikkunasta
Grönlannin mannerjäätä
mereen murtuvia valkoisia lohkareita
Miten kaunis maisema, täysin vailla ironiaa



*******

Lämpenee
Huokuu merestä höyrynä
Tiivistyy pilviksi jotka pian satavat
               Salamoita
Ukkospilvet kiertyvät toistensa ympäri
ruokkivat ja ruokkivat itseään
Saa nimen
Kerää voimia
mitä lämpimämpiä valtavien aavojen vedet
Kasvaa hurjaksi olennoksi
sisällään energia jolla valaisisi kaupunkeja
                Äärisään ilmiö
Viimein on kohdattava maata
mikä vie voimat
mutta elementit ehtivät riehua
Avaruudesta katsottuna pilvispiraali ruoskii
Kaupungit pimenevät tuulen voimasta
Sadetta putoaa kuin ei koskaan
Meri nousee maalle
                Tulva
Ajaa ullakoille mutta sekään ei riitä
On hajotettava katto kirveellä
Kiivettävä läpi ja huidottava vaatteella
keskellä vesierämaata
jossa vielä äsken
käveltiin kuivalla pinnalla
Nyt puunlatvojen ympärillä huljuu
Meri on väärässä paikassa
               Likainen vesi
Vie mukanaan autot
sisällään ihmiset
loukussa kehikoissa
metallin ja lasin vankeina
sisään ryöppyää
               Hukkumiskuolema
Kun taivas on taas kirkas
Kuumuudessa pesivät taudit
Kaduilla vaeltajat
joiden kodit se vei
ennen kuivumistaan ilmaan
energian siirtymää potentiaaliksi
Lämpenee
Se kiihtyy

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa

Lassi Hyvärinen  Tuuli ja kissa (Poesia 2018)

"Tähdistä roikkuu savua.
Vihani muuttuu savuksi.
Nokeat keittiön, kissa moittii,
kyllästyy ja lähtee metsään."
Mä oon kissa, jol on kleptokraatin nimi, alkaa Pyhimyksen kappale, jonka oletettavasti kuulen livenä vielä tänään. Mutta tällä kertaa ei puhuta musiikista, vaan runokokoelmasta, jossa kissa varastaa persoonallaan show'n, vaikka tuuli, mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessakin kovasti yrittävät. Ja itse puhuja, joka on kirjan tekstien maailmassa selvästi mukana, puhuu tapahtumien keskiöstä, osallistuu, mutta silti on lähinnä havainnoijan roolissa. Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teos nappasi mukaansa tänä kesänä myös karhun joka tanssii, joten mikäs sen on ollessa. Kokoelma herätti kirjallisessa piirissäni ennakoivaa puhetta jo ennen ilmestymistään, sitä odotettiin, ja minä kiinnostuin. Selailtuani kirjaa kustantajansa kesäjuhlissa päätin hankkia sen omakseni. Tekstissä oli jotakin, mikä värisi minussa. Yritetäänpä avata.
"Ennen kallioita on pieni kuusikko.
Juoksu pehmeillä neulasilla rauhoittaa mieltä.
Vilkaisen kelloa ja totean:
kalliot ovat myöhässä."
Tarinanpätkiä, joita alkaa seurata huomatakseen, että ei, nyt tuli jotakin aivan muuta. Surrealistisia käännähdyksiä. Monesti juuri niistä syntyy säkeiden värinä. Ja nuo värähdykset siirtyvät sivuilta aivoaaltoihini, kulkevat pitkin hermoja. Runoja on luettava uudestaan. Ja uudestaan. Joskus niistä tuntuu sisäistävän puolet, alun tai lopun, mutta toinen puolisko jää irralleen, eikä se välttämättä ole huono, ei, on vain yritettävä uudelleen. Hahmojen persoonat nousevat esiin vähitellen. Kissa ei ole tyypillinen kissa, tai ainakaan tyypillinen populaarikulttuurin kissa, joita on vilinäksi asti. Se on oikukkaan tuntuinen, välillä surullinen, vihainen, mutta melankolian tasot ovat jotenkin erilaiset kuin kissasymboliikassa yleensä.  Vai onko se sitten lopulta kissa ollenkaan, niin, tulkinnan mahdollisuudet. Kissa, jolla on suurtalouskeittiö ullakolla ja joka väittää kirjastoa saunaksi, sytyttää sen palamaan. Viimeksi viitatussa runossa on myös mariseva kirjastovirkailija, mitä siitäkin pitäisi ajatella. Ehkä sellainen tyyppi on kirjastoväen keskuudessa olemassa. Aina samanlainen.
"On kansainvälinen kirjastopäivä, virkailija sanoo.
Yritän tuntea syyllisyyttä, mutta tunnenkin ylpeyttä,
ja kun yritän poistua etten aiheuttaisi lisää vahinkoa
tunkeudunkin syvemmälle hyllystöjen uumeniin.
Paperikasojen läpi kantautuu virkailijan kaukainen marina.
Se on aina samanlaista eikä tee eroa asioiden välillä."
Runojen puhujalla on kissaan läheinen suhde, hän yrittää ymmärtää kissaa, mutta joutuu sen kanssa törmäyskursseille yhä uudelleen. Näistä kohdista syntyy säkeitä, jotka varmasti resonoivat monissa. Minussa ainakin. Se suurtalouskeittiöruno, jonka lopusta olen ottanut sitaatin tämän postauksen alkuun, tekisi mieli printata jääkaapin oveen, mutta olisihan se ehkä kornia. Kirja hyllyssä riittäköön. Kissan lisäksi hahmoihin tosiaan kuuluvat mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessa. Jostakin syystä kuvittelin, että siinä hameessa on sipulinippuja, eli varsien lisäksi itse sipulit roikkuisivat siinä mukana, mutta ehkä kyseessä onkin kaislahameen näköinen mutta tummanvihreistä sipulinvarsista koostuva hame. En tiedä, onko tämä olennaista ja miksi. Mehiläistarhuri puolestaan, hän on kaikenlaisessa mukana, mutta ei jätä niin suurta muistijälkeä. Katkeruus on hänessä olennaista, ja tyhmäksi haukutaan. Puhujan suhde hahmoihin tuntuu välillä tuskastuneelta, mutta tulee myös hetki, jolloin välähtää kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on.
"Heitän herätyskellon keskelle nuotiota.
Se hajottaa piirin pieniksi seurueiksi.
Piha tyhjenee mallikkaasti, nojaan oveen ja kuuntelen,
ja kun tihenevä hiljaisuus alkaa soida kuin hidas kello
kuiskaan rakastuneesti: minun pihani."
Tuulesta ja kissasta löytää jokainen varmasti säkeensä, jotka puhuttelevat. Kokonaisuudet hahmottuvat hitaammin, mutta merkityksellisyyden voi lukea jo ensimmäisillä kerroilla. Tasoja on ja ammennettavaa, asioita jotka jäävät kytemään takaraivoon, siitä varmasti Tanssiva karhu -palkintokin teokselle. Hyväksyn raadin ratkaisun hyvin, vaikka kaikkia ehdokkaitakaan en ole lukenut. Kun tekstit värähtelevät tällä tavoin, on kyse jostakin suuremmasta, mikä on huomioitava. Tällaista kirjoittamista ei ole liikaa. Mallikasta tekoa, ilahduttava, sisältä vavahduttava runoteos.

Muualla blogeissa ja kritiikeissä: Kiiltomato, Kirja vieköön, Tuijata, Helsingin Sanomat, Reader, why did I marry him, ESS