Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.

"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."

Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.

"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."

Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.

"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."

Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

Italo Calvino - Jos talviyönä matkamies

Italo Calvino – Jos talviyönä matkamies (Tammi 1983), alkuteos Se una notte d'inverno un viaggiatore (1979). Suomeksi kääntänyt Jorma Kapari.

"Kaiken kaikkiaan on paras kun hillitset kärsimättömyyttäsi ja odotat kunnes olet kotona voidaksesi avata kirjan. Nyt kyllä. Olet huoneessasi, rauhallisena, avaat kirjan ensimmäiseltä sivulta, ei, viimeiseltä, aluksi haluat nähdä kuinka pitkä se on. Se ei ole liian pitkä onneksi. On ehkä ristiriitaista kirjoittaa nykyään pitkiä kirjoja: kun ajan ulottuvuus on mennyt pirstaleiksi, me emme voi elää tai ajatella kuin ajan sirpaleita joista jokainen etääntyy lentoradallaan ja katoaa heti."

Postmodernismi. Metafiktio. Noin, nyt on sanottu ne olennaiset ja ilmiselvät, joista aina tämän yhteydessä puhutaan, ja päästään eteenpäin. Italo Calvinon (1923–1985) romaani Jos talviyönä matkamies on edellä mainittujen tyylisuuntausten malliesimerkkinä usein. Itseään kommentoivaa fiktiota käytetään nykyään vähänkään kokeellisemmassa kirjallisuudessa usein, eikä siinä mitään – se on hauskaa ja usein myös nokkela tapa saada lukija kiinnittämään huomiota asioihin, jotka muuten saattaisi ohittaa olankohautuksella tai ilman sitäkään, tai saada pohtimaan kirjallisuuden ja kirjoitetun sanan olemusta itsessään. No, Calvinon teos on alusta loppuun metafiktiivistä ryöpytystä. Lukija uitetaan metafiktion sammiossa ja välillä hänet nostetaan sieltä osallistuvan kertojan virnuillessa sekalaisia tarinanpätkiä valuvana, sitten taas painetaan takaisin sammioon. En valita kuitenkaan tästä käsittelystä, se oli oikein virkistävää ja nautittavaa. Molempia yhtä aikaa. Kuin olisi kellunut lämpimässä porealtaassa, mutta saisi saman jälkiolotilan kuin avantouinnista terveysvaikutuksineen päivineen.

Juonivetoiselle lukijallehan tämä kirja on täyttä trollausta. Ensin aloitetaan huikeasta aloitusluvusta, jossa kertoja puhuu suoraan lukijalle kertoen, että tämä on aloittamassa Italo Calvinon romaania Jos talviyönä matkamies. Eritellään riemastuttavalla tavalla, miten lukija löytää juuri sen kirjan kaikkien niiden muiden kirjakaupassa odottavien joukosta. Samalla joutuu väistelemään kirjojen herättämiä impulsseja kuten Kirjat Jotka Herättävät Sinussa Äkillisen Kiihkeän Uteliaisuuden, Joka Ei Kuitenkaan Ole Selvästi Perusteltu. Se osui eniten! Terveisin ihminen, jonka lukulista on jatkuvasti täysin kaoottinen ja epälooginen ja jolla on yli 30 kirjastolainaa ja noin 17 varausta juuri nyt. Kyseinen kappaleeni tästä Calvinon romaanista on muuten tarttunut käteeni viime vuoden Turun Kirjamessuilta, koska Keltaisen kirjaston kirjoja sai silloin tarjouksessa. Joka tapauksessa, siirrytään varsinaiseen kirjaan Jos talviyönä matkamies, ja kuten varmaan moni tästä kirjasta jotain kuullut tietää, sen tarina loppuu kesken, ja Lukija, jota aletaan kutsua isolla alkukirjaimella, joutuu menemään kauppaan ostamaan uuden – painoarkit olivat menneet sekaisin. Kirjakaupassa Lukija kohtaa Lukijattaren, ja he joutuvat seikkailuun, johon liittyy lisää keskenjääviä kirjoja, kaikkiaan kymmenen kappaletta, ja mm. väärentäjäkääntäjä sekä inspiraationsa kadottanut kirjailija. Jatkuvasti kertoja tekee itsensä näkyväksi ohjailemalla henkilöitään kuin marionetteja, vaikka välillä nämä toimivat vastoin hänen tahtoaankin... Paljolti on kyse siis myös parodiasta ja satiirista, joka vinoilee niin kirjallisuuden tyylilajeilla kuin kirjoittamisen ja lukemisen ympärillä vaikuttavilla lieveilmiöllä. Jotkut kohdat osuvat todella vahvasti, kun on rooliltaan nykyisin sekä lukija että kirjoista kirjoittava että kaunokirjallista tekstiä tuottava. Esimerkiksi seuraava lainaus limittyy paljolti hahmojen nimeämistä pohdiskelevan blogitekstini kanssa.

"Tämä kirja on tähän asti pitänyt huolen siitä että se on jättänyt Lukijalle, joka lukee, avoimeksi mahdollisuuden samastua Lukijaan josta luetaan: siksi hänelle ei ole annettu nimeä koska se olisi automaattisesti siirtänyt hänet Kolmanteen persoonaan, henkilöön (kun taas sinulle, koska olet Kolmannessa persoonassa, on ollut välttämätöntä antaa nimi, Ludmilla) hänet on pidetty pronominien abstraktisessa luokassa, vapaana kaikille ominaisuuksille ja kaikelle toiminnalle."

Teoksen kieli on hyvin nautittavasti etenevää, ja tarinanaluista pystyi päättelemään, että Calvino osasi myös hyödyntää erilaisia tyylilajien rekistereitä erittäin taidokkaasti. Hänen maineensa kirjailijana vaikuttaisi siis täysin ansaitulta (tämä on ensimmäinen lukemani kirja Calvinolta, muutkin kyllä kiinnostavat kovasti). Romaanin käänteet ovat hyvin mietittyjä, ja oman tasonsa muodostaa tässä kaikessa se, miltä itse kirjailijan rooli vaikuttaa ja miten ajattelee kirjailijan luoneen teoksen ratkaisut. Myös tummasävyinen huumori töksäytti omaan nauruhermooni useamman kerran lukiessa.

Kirjoittamalla kirja kirjoista on yleensä hyvin helppoa saada kirjallisuuden ystävä pitämään kirjastaan, mutta Calvino ei ole tässä romaanissa tosiaan mennyt sitä helpointa tietä, vaan hänen kokeelliset kiemuransa voivat olla jollekin lukijalle vieraannuttavia. Mitenkään vaikealukuinen tämä teos on kuitenkaan ole, vaan vähänkin leikkimieltä lukuprosessiinsa hyväksyvä lukija selviää siitä kyllä mainiosti. Onneksi kirja on minulla omassa hyllyssä, koska se kestää kyllä uusiakin lukukertoja. Blogatakin siitä olisi voinut vielä pitemmin, mutta ehkä tämä on hyvä näin. Loistava teos, kannattaa lukea itse!

Muissa blogeissa: Kirjavinkit, Tahaton lueskelija, Pekan porstua, Aamuvirkku yksisarvinen, Kirjaluotsi, Ruusun nimi, Nulla dies sine legendo, Lukijatar, Luen, mutta en kirjoita, Kirjojen lumo

Sirkka Turkka - Mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Sirkka Turkka – Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi 1979)

"– –
Mutta minuun iskee auttamatta dinosauruksen kokoinen
ahdistus, tällä hetkellä
en pysty edes nyppimään kanaa,
en edes kirjoittamaan, saati olemaan kirjoittamatta.
Oudolla tavalla tuska
ottaa kädestä, kumma tunne, kuin
taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin
hartioista irti.
Sillä tavalla purjehtii vain murhe,
rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen.
Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta
toinen tuli, ei sade."

Sirkka Turkka on yksi maamme tunnetuimmista runoilijoista. Vuonna 1973 esikoiskokoelmansa julkaisseen tekijän runoja on käännetty ja palkittu – Turkka on saanut mm. Finlandia-palkinnon silloin, kun sen vielä saattoi saada runoteoskin. Päätin työroolissani valita hänen runokokoelmansa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa vuoden 1979 suomalaiseksi kirjaksi (esittelyteksti Kirjasammossa), sillä sen todettiin edustavan Turkan omimman runouden syntymähetkeä, kun hän siirtyi kolmen proosarunoteoksen jälkeen taas säemuotoon. Turkka sai teoksesta valtionpalkinnon, ja kokoelmasta on tehty tutkimustakin. Minulla on nyt lainassa Sirkka Turkan runot vuosilta 1973–2004 sisältävä kokoomateos, josta olen toistaiseksi lukenut hänen esikoiskokoelmansa, joitakin sen jälkeisiä proosarunoja ja Mies joka rakasti vaimoaan liikaa -kokoelman. Nyt käsittelemäni teos on tasoltaan todella aivan omaa luokkaansa: monimerkityksinen, ajatteluun herättävä ja vaikuttavia kuvia luova.

Postauksen alussa osittain lainattu runo on suosikkini kokoelmasta. Se alkaa hyvin erilaisella tunnelmalla, mutta sitten tulee "mutta", ja loppu tiivistää niin paljon asioita, tunnetta. Teoksessa onkin tyypillistä, että tyylit ja tuntemukset saattavat vaihtua runon keskellä varsin äkkiväärästikin, mikä luo runoihin oman kiehtovuutensa. Myös runojen jakaminen säkeisiin on tehty kiinnostavalla tavalla, rytmi on epätavallinen mutta myötäilee paljon puheen rytmiä, tuumaustaukoja ja hengähdyksiä. Turkan on kerrottu oppineen runojen tekemistä nimenomaan puheen kautta, esittämällä varhaisia runojaan ääneen.

"Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle,
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen
ruoka, ja jokin ajatus kallellaan.
– –"

Turkan runot ovat sellaisia, että vaikka en saa kaikkien ajatuksesta kiinni, ei se haittaa, voin tuolloinkin vain soljua eteenpäin hänen kertomansa virrassa, kuunnella sanoja. Tekijän proosarunotausta näkyy siinä, miten runot muodostavat yhtenäisiä kertomuksia joita pystyy seuraamaan alusta loppuun. Silti nämä eivät ole "prosaistin runoja" siihen tapaan kuin Eeva Kilpi on joskus kuvannut omaa runouttaan, vaan Turkalla kyseessä ovat täysin runoilijan runot. Kuvakielisyydellä on näissä runoissa hyvin suuri osa, ja monien säkeiden kauneus vavahduttaa. Jotkut runoista venyvät pitkiksi, jopa puolentoista sivun mittaisiksi. Lyhimmät taas koostuvat kuudesta-seitsemästä säkeestä, joten myös tiiviimpi muoto on hallussa. Pisimmät runot ovat kokoelmassa usein haastavimpia hahmottaa, ne saattavat vaatia useamman lukukerran. Huomio kiinnittyy tekstissä usein paikkoihin (taidenäyttely, ooppera, Los Angeles, Venäjä) ja intertekstuaalisiin viittauksiin tai tunnettuihin nimiin (Shakespeare, Bach, Marilyn Monroe, van Gogh). Joskus myös vitsaillaan lakonisesti kielellä pelaten, joten pelkässä murheen alhossa kierivistä runoista näissä ei ole kyse.

"Basilisko ja sisilisko kävelevät torilla.
Armahda heitä.
Pyromaanille tulee kerran kuukaudessa Valitut palot.
Puntti tulitikkuja ja tuuli tallistaan.
Kevätjää on mustaa kuin muste, suuressa maljassa ui
haahkanuntuva järvenselkää, Akvila oli
myös Aleksandrian maaherran nimi.
– –
Ihminen palaa sisältä kuin iltataivas,
viilennä, leyhytä heitä,
ojenna ja lepuuta,
he eivät enää erota harakkaa ja haravaa toisistaan.
– –"

Mies joka rakasti vaimoaan liikaa on komea ja vaikuttava runoteos, jonka kielestä voivat nauttia hyvin monenlaiset runon ystävät. Tunteet, miljööt, tilanteet ja tarinat avautuvat useisiin eri suuntiin, ja lukija saa tulkita ja tuntea paljon itse. Uskon, että teos kasvattaa jatkossa edelleen arvoaan suomalaisen modernin runouden klassikkona ja sitä varmasti luetaan vielä pitkään.

Muualla: "Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä". Runon puhujan dialogisten ja metalyyristen strategioiden tarkastelua Sirkka Turkan teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa, Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio