Luetut kirjat 7/2021

Luonnehdinnat heinäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Sanna Puutonen: Sydänmuuri (Otava 2021)

Esikoiskirjailijan arkkitehtuurinovellit jättävät pinnan alle ja rivien väleihin paljon ilmaisematonta ja uhkaavaa. Tekstit ovat tarkkoja, ovelia ja jotkut julmiakin. Noin 120-sivuinen teos pitää sisällään 23 tarinaa, joten novellit ovat pääosin hyvin lyhyitä, mutta minikertomukset toimivat kirjoittajan käsittelyssä hyvin. Lauseet tuntuvat mietityiltä, tiiviiltä, pakatuilta. Vertailua alkoi arkkitehtiteeman vuoksi mielessään muodostaa Eeva Turusen Neiti U:n kanssa, ja vaikka tekijöiden tyylit ovat erilaiset, Puutosen ”Poikkeamat”-novellissa on paljon samaa henkeä Turusen ”Parahin tekninen isännöitsijä”-tekstin kanssa. Sydänmuuri on monipuolisesti ja kekseliäästi lyhytproosan keinoja käyttävä kokoelma. Positiivista, että isoiltakin kustantajilta tulee joskus novelliesikoisia.

”Kirkko sijaitsee joen rannalla, punaista taloa vastapäätä. Rakennusten keskinäistä suhdetta voidaan kuvata myös kolmenkymmenen tuuman metsästyskiväärin kantomatkalla.” (Usko, s. 17)

”Välistä paineli laiva, ja äkkiä olin keskellä ilmapalloja, mukeja, leikkuulautoja, boolimaljoja, hammasharjoja, jumppanauhoja, kauhoja, mattopiiskoja, maalinteloja ja lukuisia letkuja. Sukkahousuja tuli vastaan myös ja meduusoja, jälkimmäiset tunnisti siitä että ne takertuvat ihoon ja pistivät.” (Juhlat, s, 48)

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste (Kosmos 2021)

Esseekokoelma anarkismista, työstä, rakkaudesta, eläimistä, tottelemattomuudesta. Tekstin suoraviivainen tyyli toimi minulle ainakin kuunnellussa muodossa, jutustelevuus oli helposti lähestyttävää. Kun jokin asia menee tarpeeksi yli, pääsee välillä kirosanojakin, ja se on ihan ok. Esteettiset konservatiivit ovat arvioissaan repineet pelihousunsa, mikä ei ollut yllättävää. Minusta kotimaiselle esseekentälle kyllä mahtuu omakohtaisesti koetusta vahvasti ponnistavaa ääntä, joka ei kulttuuriviittaile niin laajasti kuin monet muut. Kaipailin kokoelmaan vahvempaa punaista lankaa; anarkismi muodosti sellaista toki, mutta tekstejä olisi minusta voinut sitoa sen ympärille tiukemmin. Rönsyt menivät välillä niin pitkälle, että keskittyminen herpaantui. Suosikkini kokoelmassa oli paskaduuniessee. Vuoroin nauroin, vuoroin heristin tykittelyn mukana mielessäni nyrkkiä epätasa-arvoiselle työelämälle.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021, suom. Elina Melander)

Kesälukemiseksi hyvin sopinut romaani italialaisesta perheestä, joka keskustelee huutamalla. Paljon henkilöhahmojen vilinää ja hillittömiä, mutta lakonisesti ilmaistuja käänteitä. Mussolinin aikakauden fasismi vaikuttaa taustalla ja välillä tuttavia piilottelee ja katoaa, mutta perhe vaan porskuttaa eteenpäin keskustellen huutamalla. Kiinnostavaa, miten kertojaminä tulee vähitellen näkyväksi kirjan loppupuolella aikuisena, alkupuolella hän on lähinnä näkymätön tarkkailija. Luin pienissä paloissa hitaasti, ja sillä tavoin kirjan tyyli iski. Perheen isän ja äidin dialogeja olisi voinut lukea lisää ja lisää.

”Sellaisia olivat siis runot: Yksinkertaisia ja tyhjästä tehtyjä, ja ne kertoivat asioista, joita katsottiin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana. Etsin asioita, jotka voisivat muistuttaa niitä mustia linnakkeita ja vihreitä niittyjä. Tällä kertaa minua ei hämäisi mikään.” (s. 59)

”Isän raivo yltyi pelottavaksi. Joka kerran, kun joku meistä ilmoitti aikovansa naimisiin, hän raivostui silmittömästi, oli tuleva puoliso kuka tahansa.” (s. 82)

”Oveluuteen perustuvat virheet ottavat ihmisen vangikseen. Niiden juuret ovat vahvemmat kuin ajattelemattomuuteen ja vilpittömyyteen perustuvien virheiden.” (s. 226)

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021)

Hosseinin kolmeen osaan jakautuva kokoelma jatkaa Pölyn ylistyksen esittelemällä tunnistettavalla esseeäänellä. Tällä kertaa teksteissä ollaan matkoilla, etsitään totuuksia ja mietitään kuolemaa - suuria kysymyksiä, vahvoja näkemyksiä. Esseissä on paljon timanttisia kiteytyksiä ja huumoria. Välillä ärsytti, mutta ei pahasti. En ole varma, mitä ajatella esseeminän asemoitumisesta ikään kuin ”ismien” ulkopuolelle, onko se omanlaistaan yläpuolelle kohottautumista vai nimenomaan ulkopuolisuutta, ja mitä uutta on ulkopuolisuuden kokemuksessa kirjoittajana, en tiedä. Ruumiillisuuden käsittelystä tässä pidin paljon. Hosseini ottaa esseiden erilaiset rakenteet käyttöönsä suvereenisti. Suosikkini ovat kokoelman alussa ja lopussa; Aurinkokuningatar on parhaita lukemiani viime vuosien kotimaisia esseitä, myös karunkaunis Marraslinnut painuu mieleen. Miesten tarinoiden herättämään keskusteluun en nyt kerta kaikkiaan jaksa lähteä. Saanko tässä vaiheessa asemoida itseni sen ulkopuolelle? Voisin tuumia ensin, vaikka pari vuotta, olen hidas ajattelija.

”Järjestelen ajatusten muotoisia kiviä. Riittääkö se?”

”Ruumista palvotaan kuntosaleilla, valokuvissa ja valkokankaalla, palvotaan sen ääriviivoja, mutta ruumiin tuntemukset eivät näytä kiinnostavan juuri ketään. Ihan kuin meillä olisi vain silmät.”

”Miksi kirjoitan? Koska katson ulos ikkunasta ja näen kysymysmerkkejä. Teksti maalaa niiden päälle väliaikaisen maiseman.”

”Kuka tietää, kuinka monta ihmiskunnan ongelmaa selättäisimme, jos puhuisimme paskasta ainaisen paskan puhumisen sijaan.”

”Paiseen ja fistelin koristeeksi ei kääritä vaaleanpunaista rusettia. Ei kannata, sehän sotkeentuisi vereen, visvaan ja paskaan. Kuka antaisi tällaiselle vaivalle kasvot? En minä ainakaan, perseeni olen jo antanut.”

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä (S&S 2021, suom. Saana Rusi)

Minullakin on ollut oma miesvihavaiheeni (ja edelleen tulee hetkiä jolloin kaiken maailman setäselittäjät voisivat minusta kerta kaikkiaan painua hiiteen), joten Pauline Harmangen pamfletin aluksi olin melko fiiliksissäkin, että nyt on puhdistavaa tykittelyä syistä, joiden vuoksi miehiä voi tosiaan tehdä mieli vihata. Valitettavasti loppupuoliskolla käy selväksi, että teksti jää varsin pinnalliselle tasolle ja käsittelee asioita tavalla, joka olisi ollut freesisti ajatuksia tuulettavaa ehkä kymmenen vuotta sitten. Jollekulle feminismiin vastikään havahtuneelle tämä voi olla tarpeellista paineiden purkua, ja vihan näyttämistähän sallitaan ylipäätään varsin vähän muille kuin valta-asemassa oleville miehille yhteiskunnassa, siinä mielessä aiheelle on paikkansa. Välillä tämä on mieskuvassaan niin stereotyyppinen, ettei sellainen kirjallisen kärjistyksen nimissäkään edistä kyllä yhtään mitään. Ranskalaisen kulttuurin kontekstissa tämä ilmeisesti oli myös jotenkin ”uutta”. Muuten on tasa-arvotyössä syytä mennä jo eteenpäin. Tekstinä tämä on lyhyt; tulipa luettua.

”Joka kerta, kun miehet surkuttelevat omaa vainotun miehen osaansa, he laistavat tehtävästään: olla hieman vähemmän perusteellisesti patriarkaatin tuote. Kumma kyllä miehet eivät useinkaan pysähdy ihmettelemään miksi feministit heitä niin vihaavat.”

”Niiden, joilla on enemmän valtaa, on mahdollista pysytellä konfliktitilanteissa rauhallisina ja korostetun rationaalisina, sillä he eivät joudu kärsimään. Mikäli kieltäytyy huomioimasta toisen osapuolen tunteita, kieltäytyy samalla jäljittämästä syitä näihin tunteisiin ja tarkastelemasta omaa mahdollista osallisuuttaan.”

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas)

Pitkästä aikaa hyppäsin selkeän juoniromaanin mukaan. Matkaansa tämä kyllä veti, ja piti lukea loppuun, miten Alicelle ja Mattialle käy. Teos on kirjoitettu perushyvin, vaikka rasitti, että tekstiin upotettuja henkilöiden repliikkejä ei eroteta millään muotoilulla muusta leipätekstistä – se ei perustele keinona itseään mitenkään. Tartuin tähän erityisesti traumasta parisuhteessa kertovana kaunokirjallisuutena, mutta en saanut mitä odotin. Vihasin traumojen esittämistä tässä niin monisyisesti, että siitä on hankala saada täsmällisesti kiinni lyhyessä tekstissä. Vihasin sitä, miten alleviivaavalla, jopa kliseisellä tavalla henkilöiden oireilu näkyy; esimerkiksi Alicen kohtaama kiusaaminen kotibilekuvauksineen on kuin teinileffojen kliseet tiivistettynä. Samoin kohtaus, jossa Alice ja Mattia istuvat sängyllä ja toinen heistä on lähdössä kauas opiskelemaan; vihasin niin paljon. Ja se, että Alice päätyy yhteen maltillisen lääkärin kanssa äitinsä sairasvuoteelta, ei jösses sentään.

Auki jää liikaa. Miksei kumpikaan traumatisoitunut saa kunnollista psyykkistä hoitoa? Miksi sanomana tuntuu vaan olevan, että traumatausta voi johtaa ankeaan, ohi kulkevaan elämään ja rakkaudettomuuteen, ja sillä siisti? Ajatus alkuluvuista päähenkilöiden yksinäisyyden ja erillään pysymisen symbolina on oivaltava ja kiehtova, mutta siitä olisi voinut ottaa enemmän irti kirjallisesti. Eteenpäin lukijaa kuljettava jännite romaanissa on vahva, enkä ihmettele bestselleriyttä, onhan tässä paljon perinteisen ”vahvan, koskettavan kertomuksen” aineksia. Ei ollut minun kirjani.

”He puhuivat yleensäkin vähän mutta viettivät aikaa yhdessä, kumpikin omaan kurimukseensa keskittyneenä, saaden toisistaan tukea ja turvaa ilman turhia sanoja.” (s. 71)

”Hän viipyi kuvitelmassaan niin perusteellisesti, että se alkoi tuntua enemmän muistolta kuin joltakin minkä piti vasta tapahtua.” (s. 301)

Aura Sevón: Okulovulva (Aviador 2021)

Esikoisteos, jonka tyylilaji on suurin piirtein kollaasiesseeromaani, käsittelyssä mm. naiskatse ja -kirjoitus, mukana myös runon keinoja. Olen aiemmin lukenut tekijältä artikkeleita, jotka ovat olleet todella kiinnostavia. Odotukseni kirjalle olivat megalomaaniset, kohtuuttomat. Okulovulva tarjosi hämmennyksen hetkiä, nautintoja, pään raapimista, heittäytymistä. Luonteva vertailukohde kotimaisessa kirjallisuudessa on Maria Matinmikon Kolkka. Tässä minut kiinnittivät lukemisen äärelle eniten alkupuoliskon esseeosiot, joissa analysoidaan mm. Claude Simonin ja Anne Desclosin romaaneja sekä pornografiaa feminismin näkökulmasta.

Okulovulva pyrkii pois katseen vallasta ja sukeltaa moninaisemmin aistikokemuksiin – sukellusmetaforalla on paikkansa, sillä lopussa kertoja yhdistyy nesteeseen. Kirja sulauttaa samojen kansien väliin niin myyttien tulkintaa kuin tekstiviestipalstaa. Omaksuttavaa riittää. Minulla on sellainen olo, että olen missannut jotain tärkeää mikä vaikuttaa taustalla – liekö helteen syytä… Aion kyllä lukea kiinnostuksella muiden arvioita; mitä kaikkea tästä vielä löydetäänkään.

”Kenties hän ei itse tiedä, mitä haluaa, ja siksi haluaa muiden haluja, koska hänenkaltaistensa haluille ei ole omaa kirjoitettua historiaa.” (s. 65)

”Feministikatsoja voi tiedostaa pornon ongelmallisuuden ja silti kiihottua siitä, mistä voi seurata häpeän ja syyllisyyden tunteita.” (s. 79)

”Kuuntelen ääntä, se tempaa mukaansa. Vähitellen loksahtelen auki.” (s. 225)

Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S 2021, suom. Katriina Huttunen)

Maailmalla äkillisesti huomioon kohonneen tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian kääntäminen aloitettiin myös suomeksi. Hyvä niin. En ihmettele kirjailijan herännyttä suosiota: hänen lapsuuskuvauksensa mahduttaa 140 sivun mittaan monia tunnistettavia teemoja, kuten köyhyys, äiti-tytärsuhde, ystävyys, ulkopuolisuus, tarkoituksen näkeminen runoudessa. Ditlevsen pohtii lapsuuden merkitystä varsin syvälle kaivaen, ja kirjan loppulauseet ovat kiinnostavat; lukija on nähnyt silmiensä edessä, miten kirjailija ammentaa mielensä kirjastosta tietoa ja kokemusta lapsuudestaan. Lauseissa on parhaimmillaan poeettista voimaa, ja teoksessakin Tove opettelee kirjoittamista juuri runojen avulla. Tytön jatkuva sivuuttaminen ja veljen korottaminen korkealle hänen yläpuolelleen perheessä ovat kylmääviä. Kuvaus on erittäin arkista, ja jotkin kohdat eivät tuntuneet niin merkittäviltä kerronnallisesti. Vahvimmillaan tämä värisi monella tasolla. Trilogian seuraavia osia suomeksi odotellessa.

”Suhteeni häneen on tiivis, tuskallinen ja vapiseva, ja aina minun on etsittävä rakkauden merkkejä.” (s. 19)

”Köyhäinapu oli yhtä lähtemätön häpeä kuin täit ja lastensuojelu. Jos sai köyhäinapua, menetti äänioikeuden.” (s. 28)

”Edvin on muuten myöhemmin sanonut että oikeastaan runot olivat hänen mielestään hyviä, jos ne olisi kirjoittanut joku muu kuin minä. Kun tietää että kaikki on valetta, niille voi vain nauraa kuollakseen. Tulen iloiseksi hänen kehuistaan, eikä minua haittaa yhtään, vaikka runot olisivatkin valetta. Minä tiedän että välillä on valehdeltava, jotta totuus tulisi ilmi.” (s. 83)

Milja Sarkola: Pääomani (Teos 2020)

Loistavasti hallittu romaani, jonka minäkertojan ajatukset täyttää kaiken näkeminen taloudellisen ja ajallisen arvon, hyödyn, tuoton kautta, tehokkuus ja ratkaisujen optimointi, suoriutuminen. Tämä jäi minulta kesken kirjan puolivälissä viime vuoden lopulla, enkä oikein tiedä miksi, ehkä kertojan maailma oli minulle siihen hetkeen jotenkin liian kova, tai syy oli jokin muu. Olin tyytyväinen, että jatkoin teoksen nyt loppuun. Pinnan alla vellova hallitsemattomuus näyttäytyy vähän kuumottavana, mutta elämään kuuluvana, ja tuo tarpeellista variaatiota kerrontaan. Taiteilijaresidenssin kuvaus loi mielleyhtymiä Rachel Cuskin teoksiin, ja lopun vuoropuhelusta teatteriesityksen jälkeen tuli mieleen Jan Forsströmin Aikuisia ihmisiä. Sarkolan käyttämä lakoninen tyyli toimii, kun sen toteutuksen vie näin pitkälle; muoto on sisältöä ja toisinpäin.

”Näen toistuvasti painajaista, että olen vahingossa ostanut aivan väärän asunnon.”

”Jos pyrit huipulle uskot hierarkioihin. Jos käytät sanaa paras uskot hierarkioihin.”

”Voin tarvita hänen asiantuntemustaan jatkossakin, mutta tuttavuuden kannalta minun ei kannata liian monta kertaa pyytää apua ilman korvausta tai vastapalvelusta. Hän on älykäs, kielellisesti erittäin lahjakas, sivistynyt, ajattelussaan radikaali ja koen että hän tuo ajatusmaailmaani näkökulmia, joita minulla ei ilman häntä ole. Tuttavuus on minulle arvokas.”

”Mieleni täyttyy impulsseista osallistua keskusteluun, mutten ehdi sujauttaa valitsemiani sanojani muiden puheenvuorojen väliin. Uuvun. Tukahdutetut impulssit kerääntyvät kehooni.”

Mariaana Jäntti - Amorfiaana

Mariaana Jäntti – Amorfiaana (Gummerus 1986)

"Keikkuvassa, käytännössä kolmijalkaisessa nojatuolissa istuu nainen, joka voisi olla sama kuin tuo lasissa istuja, kellariinmenijä, perunansilpoja, mutta tämä on vieläkin nuorempi, oikeastaan tyttö. Hän korvaa tuolin puuttuvan jalan omallaan, tasapainoilee, tekee oloaan mukavaksi ja huolehtii samalla vartalonsa kaaren viehättävyydestä. Joku sanoisi häntä synkän joku piittaamattoman näköiseksi, joku taas, että tyttönainen vain pyrkii näyttämään läpitunkemattomalta. Nyt hänen kasvojaan eivät muut näe, sillä hän on kiertynyt seinällä liikahtelevien varjojen puoleen." (s. 10)

Mariaana Jäntin romaani Amorfiaana tuli (muistaakseni) ensimmäisen kerran vastaan Markku Eskelisen proosahistoriassa Raukoilla rajoilla. Se mainitaan niin moneen kertaan, että vinkistä piti ottaa kiinni. Romaanin takakannessa sanotaan, että rakennus on ruumis ja mieli, ja sitä vasten teosta voisi lukea. Vaikuttaa turhan simppeliltä, ajattelen, takakansiratkaisulta, ja niin se onkin vaikka sinänsä on myös oikeassa. "Aistillisuus ja tahto suuntaavat sanontaa", siis mitä? No, julkaisijan näkökulmasta kirjan tuskin ajateltiin päätyvän takakansitekstinkään perusteella ensimmäisten joukossa pukinkonttiin. Vertaus ranskalaiseen uuteen romaaniin on kyllä ymmärrettävä, kun alkaa lukea.

Nopeasti huomio tarttuu viittauksiin, joita tehdään Raamattuun, Jeesukseen ja ehtoolliseen. "Tämä on minun ruumiini." Leipä, jota tarjotaan syötäväksi, pureksitaan, ja se muuttuu mystisessä prosessissa ruumiiksi. Raamatun tuntemukseni on tasoa lukion uskonnontunnit, joten niihin pohjautuvalla tulkinnalla on mentävä. Toistuu myös Venus symbolina. Roomalainen rakkauden ja kauneuden jumalatar. Romaanissa patsas, "neitseellinen", "kuva". Loppupuolella todetaan, että patsaalla ei ole käsiä, "ettei tämä sala-aistinen olento käsin tyydyttäisi itseään, vaan lumoaisi juuri tyydyttäjän odotuksellaan." (s. 134) Yhdestä hahmosta puhutaan "ruumisnaisena", onko nainen siis tässä ehtoollinen? Naisruumis, pureksittava leipä. Naisruumis ja talo, moniaalle ulottuva rakennelma, kaikki esineet merkityksineen. Talo, jota puretaan? Naiset ovat esineitä, joita puristellaan miten tahdotaan, ja: "Sulla on tosiaan upee saatanan upee perse". Minkälainen on mies? Vallassa, esimerkiksi asianajaja, ja se joka puristelee, toisaalta taas riepoteltava ja tahdostaan riisuttu, kuten lehdenjakajapoika. Entä jos koettaa tulkita symbolisesti? "Hän ripustautui kahvaan ja raahautui siinä kuin muka turtana heiluva suolenpätkä saadakseen haltuunsa miekan mutta vatkauksessa miekankantaja polki hänet helposti jättiläisjalkoihinsa." (s. 46) Lainauksessa tuntuu olevan fallossymboliikkaa ja jotain masturbaatioviittauksilta vaikuttavaa, mutta toisaalta sellaisesta pyristellään irti. Kaikki on hyvin epäeroottista, kuten koko kirjassa; eroottisiksi mielletyt kuvat pyritään tuhoamaan, esimerkiksi jo alkusivuilla kuvataan seinällä venyvät, törröttävät ja viittovat rinnat. Madame määräilee mutta on myös jotenkin avuton, lopulta tuhoavakin. Mitkä ovat asianajaja Lorenzin ja mustan miehen, Paulin, roolit lopulta? En saa enää jälkikäteen kiinni. Mitä merkitsee myrsky ulkona? Lihakärpänen? Kahdesti kerrotaan naisruumiin/ruumisnaisen pukeutumisesta sanomalehtiin, joissa kuvataan mm. pakolaisleirin teurastusta, uutiset mustaavat ruumiin painomusteellaan.

"Kött pesee uutistatuoinnit ruumisnaisen iholta ja kysyy, pesisikö hän myös naisen yläpuolella rappukäytävän korkeana kaartuvalla seinällä olevan verivärityön, luolakirjoituksen. – Älä pese. Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas minun on mentävä, että viittaus lakkaa? Kun olen mennyt, tuleeko kirjoituksesta lentävä lause? Ja tuleeko siitä vapaa kuin taivaan lintu vai johdetaanko se häkin luukusta sisään? Vai aletaanko lentävää lintua valvoa, rengastetaanko se, kesytetäänkö, opetetaanko, aletaanko sitä lennättää tarpeisiin sopivalla tavalla." (s. 142-143)

Tyyli on surrealismia, sen osaa sanoa epäakateeminenkin lukija. Kieli on todella käytössä, materiaalia, jatkuvasti muovautuva, amorfinen (muodoton). Tässä tullaan kirjan nimeen, Amorfiaana, ajatukset kääntyvät naishahmon muovautuvuuteen. Tässä naisruumis on osa proosaa, mutta eri tavoin kuin Lispectorilla ja Duras'lla, sanoisin, eri kulmasta. Palataan kieleen: on erilaisia käyttötapoja sekaisin, puhekielisyyttä, väänneltyjä sanoja (joskus en tiedä, onko kyse lyöntivirheestä vai tarkoituksellisuudesta, harvoin kirjaa lukiessa käy niin ettei sitä osaa sanoa, ja mietin mitä tällaista on ollut kustannustoimittaa, oikolukea, varsinkin suhteutettuna siihen miten vähän kotimaisessa proosassa oli tehty vastaavaa 80-luvulla). Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen? Luen tarkasti ja hitaasti, huomaan että tämä on sellainen jota on luettava niin, mutta myönnän, että joitakin sivuja silmäni luisuivat nopeasti läpi, ehkä sellaisia joissa vyörytettiin repliikkejä, tapahtumia joista en saanut kiinni kuin pätkiä. Mutta niin käy väistämättä, ainakin minulle; luen vain niin tarkasti kuin osaan. Annan tekstin vaikuttaa ja resonoida.

Lopussa kertomus kertoo minulle, miksi kertoi minulle itsensä, kertomuksensa. Vaikka en täysin ymmärrä näitä lauseita, en välitä, nyökkään ja jään ajattelemaan niitä, kun kävelen ulos talosta. Sivu on 174. Ovea en aio lukita, palaan vielä joskus.

"Joku haju minulla on peilistä. Oliko peiliin sittenkin koira haudattuna? Oliko peilikuva itseäni itsevarmempi, itsekkäämpi, itsenäisempi? Oliko niin päin että kuva katsoi minua enkä minä ollut kuin aukko kuvani edessä? Onko outoa että vierastan kuvaani? Silmät vastaan silmät! (Nyt minulla on joku haju tutusta helmasta. Mutta takaisin lauseajatteluun!) Katsoessani peiliin upposin katseeseeni, palasin helmaan (jota muisti ei muista), ykseyteen, joka joskus tuntui, kun katsoin niistä silmistä että olen (vaikken ollutkaan, sillä ykseys oli), katsoin siitä katseesta hyvyyteni tai pahuuteni, tai en katsonut, vaan olin se katse." (s. 110)

Kirjasta muualla verkossa:
V. S. Luoma-ahon Alussa on sana -blogi, Karri Kokon [re]markable-blogi (jossa mm. puhetta pohdiskelemastani kustannustoimittamisesta, jota osaltaan oli tehnyt myös Kokko), Bibbidi Bobbidi Book, ja lisäksi useita tieteellisiä tekstejä, esimerkiksi vapaasti ladattavana PDF:nä oleva Petri Vaittisen gradu vuodelta 2016, "Voisi olla ja onkin", jonka johdannossa on lueteltu laajasti muita tutkimuksia ja artikkeleita kirjasta.

Elmer Diktonius - Janne Kuutio (klassikkohaaste)

Elmer Diktonius – Janne Kuutio (Tammi 1946), alkuteos Janne Kubik (Schildt 1932). Suomentanut kirjailija itse.

"Kumma sana tuo 'revolutsija', vallankumous; – ja kummallisin juuri tuo lutsija-häntä; juuri häntä, märkä häntä; juuri märkä, riippuva, kosteine yhteenjuuttuneine karvoineen. Janne näkee koko vallankumouksen edessään märän elukan hahmossa riippuvine, vettä valuvine häntineen; joku on kai yrittänyt hukuttaa elikkoparan, työntänyt sen järveen – mutta se kompuroi takaisin maan kamaralle ja seisoo siinä villipetona harjakset pystyssä kita vihaisesti muristen. Janne tuntee liikutusta, lähestyy villipetoparkaa ja taputtelee hengessään sen päätä: Oo sä rauhas niin kauan kun mä elän!"

Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaani Janne Kuutio julkaistiin ruotsiksi vuonna 1932, keskellä kuohuvaa Suomea, jossa teos on ollut outolintu hyvin monella tapaa. Tekijä on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen painoksen avaavassa "Aluksi peräkaneetti"-osiossa istahtaneensa kirjoittamaan modernin romaanin, mutta hän jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen ja myöhemmässä painoksessa vuosikymmenten jälkeen totesi: "Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan." Kun miettii ilmestymisajan henkistä ilmastoa tässä maassa, kovakouraisuus lienee johtunut myös muusta kuin romaanin edustamasta modernismista. Sisällissotateeman käsittely hyvin konkreettisesti punaisen näkökulmasta on ollut tuolloin jotakin käsittämätöntä, kun pamflettimaisia valkoisesta näkökulmasta kirjoitettuja romaaneja ylistettiin ns. vapaussotaa ja "oikeanlaista" ajattelumaailmaa välittävinä. Liekö alkuteoksen ruotsinkielisyys ollut syynä, että tällaista on voinut ylipäätään julkaista 30-luvun Suomessa? Toinen huomionarvoinen seikka on se, miten ajaton romaani on kyseessä. Kun alkaa lukea kirjaa, sen kielellinen maailma ei todellakaan tunnu siltä, mitä tulee mieleen 30-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta, tai edes 40-luvun, jolloin tekijä on julkaissut "muovailemansa" suomenkielisen painoksen. Diktonius on ollut aikansa uusien virtausten kärkijoukossa, kuten suomenruotsalaiset tekijät ovat usein kirjallisessa elämässämme olleet.

"Sen verran tosin tarvinnee vihjaista, että tallin ilmapiiri ja seurustelu renkien parissa ei vaikutukseltaan ollut yksinomaan niin pyhäkoulumaista laatua kuin hän muisteloissaan yrittää uskotella. Ympäristö kehitti hänet nopsasti varhaiskypsäksi lapsukaiseksi, ja ystävälliset ylijumalat huolehtivat siitä ettei häneltä suinkaan puuttunut hedelmiä hyvän- ja pahantiedon puusta – voi paremminkin sanoa että ne koko topakasti ravistelivat sen käärmeliukasta runkoa, jotta raakileet suorastaan tipahtivat hänen syliinsä."

Romaani kertoo päähenkilönsä Jannen vaiheista lapsuudesta kuolemaan, mutta järjestys ei ole täysin kronologinen, vaan kirjan avaavan, sisällissota-ajan pakkasissa värjöttelevän jakson jälkeen siirrytäänkin auringoista ja oljista haaveilun kautta lapsuuden tallimiljööseen, joissa väreilee eroottinen lataus. Romaanille maineen kokeilevana proosateoksena ovat luoneet tekijän kursiivilla kirjoitetut kommentit, jotka vuorottelevat Jannen vaiheista kuvakielisesti kertovien osuuksien kanssa. Tekijän "kommenttiraidat" selittävät Jannen vaiheita ja tekoja – mikä helpotus voisikaan olla tällainen keino kirjoittajille, jotka usein taipuvat selittämiseen proosassaan! Selitysosuudet voisi siivota omiksi jaksoikseen. Diktonius kertoo kommentoivien osuuksiensa kirjoittamisen syyn: Mutta työlästä on päästä omista ja aikalaistensa piintyneistä pahoista tavoista! Senvuoksi on tekijä lakaissut kokoon kaikki ne päätelmät, aivoitukset ja mietelmät, jotka häntä ahdistivat hänen häärätessään J. K:n kimpussa. työntänyt ne yhteen läjään ja välimerkkien sisäpuolella julkaissut ne joka luvun lopussa. Teosta elävöittävät ajoittain myös Tapio Tapiovaaran mieleenpainuvat ja "puupiirrosta" ilmentävän kirjaesineen tunnelmaan sopivat piirrokset. Varsinaisen tarinaosuuden kieli on tosiaan hyvin kuvallista, mutta samalla niukkaa ja vain välttämättömän näyttävää, tekstiäkin on sivuilla vähän. 190-sivuinen nide on tekstuaaliselta laajuudeltaan lopulta pienoisromaanin luokkaa, mutta samalla teos tuntuu kokoaan suuremmalta; kirjaa lukee mielellään hitaasti, lauseisiin pysähdellen. Myös kommentoivien osioiden kieli on erittäin täsmällistä, tapahtumien selittäminen ei tässä tarkoita huolimattomuutta. Virkkeet venyvät välillä pitkähköiksi, kun lauseita ketjutetaan monipuolisin välimerkein: sekä puolipistettä, kaksoispistettä että ajatusviivaa käytetään usein. Kun verrataan aikakauden toiseen ilmeiseen kotimaiseen modernistiin, 1933 Alastalonsa julkaisseeseen Volter Kilpeen, Diktoniuksen virkkeet pysyvät kuitenkin varsin tiiviinä ja vähemmän kiemuraiseen tapaan ilmaisevina. Murretta Diktonius käyttää säästeliäästi; vain loppupuolella, kun Janne yllättäen on loikannut poliittiselta laidalta toiselle, hänen puheissaan käyttämänsä murre päästetään reippaasti valloilleen. Runoilijana parhaiten tunnettu Diktonius kertoi avoimesti eurooppalaisen modernismin edustajilta omaksumistaan vaikutteista, ja ajoittain varsinaisen kertomuslinjan kielellinen maailma on hyvin runomaista proosaa:

"Hänen silmissään väreilee yhä, väreilee ja huojuu, mutta maisema, joka tähän asti on ollut yhtä ainutta sumuisesti vyöryvää punaista merta, palajaa vähitellen luonnolliseen muotoonsa ja alkuperäisiin väreihinsä – ensin se levenee, sitten kapenee, ja siinä se nyt on kuten sen olla pitää: keinu, puut, pensaat, tie, kaikki tyynni. Janne pitelee keinuntolpasta kiinni ja värisee: äsken niin kuumissaan, niin kylmissään nyt."

Diktonius suhtautuu "kommenttiosioissaan" päähenkilöönsä kuin henkilöön, jolla on jonkinlainen oma tahto. Janne (tai J. K. kuten kirjailija häntä kutsuu) on elänyt tekijän pään sisällä, kunnes hänet on karkotettu siihen aidattuun alaan, jota kirjaksi sanotaan. Janne kuvataan toisaalta ajelehtijaksi, jonka oma tahto ja perimmäiset ajatuksetkin jäävät hieman pimentoon – tai vaatisivat useampia lukukertoja kirkastuakseen? Esimerkiksi päähenkilön pohjimmiltaan vaalimat aatteet tuntuvat jäävän jonnekin kielen kerroksiin. Sisällissotakuvauksestakin jää päällimmäisenä mieleen Jannen ärsyyntynyt värjöttely lapsuuden tallin olkia kaivaten. Sotaan tapahtumana suhtaudutaan myöhemmin halveksien. Diktonius kuvaa Jannen aatteiden vetovoiman helpoksi uhriksi. Toisaalta Janne on syrjässä kulkija, joutuu vankilaan ja työn saaminen on hankalaa, eli kirjailija tuntuu hieman ottavan kantaa myös syrjäytyneen yksilön mahdollisuuksien kapenemiseen. Tekijä vaikuttaa kyllästyneen jyrkkiin aatteisiin, jotka ovat leimanneet Suomen kompuroivaa alkutaivalta. Liekö modernistinen tyylikin ollut hänelle keino paeta vain yhtä ainoaa totuutta julistavia aatteita, sillä moniulotteiset kerrontatavat tuovat kuvatun ajanjakson yhtä aikaa sekä lähelle että kauas, jolloin lukijankin perspektiivi laajenee, mikäli sattuu olemaan sellaiselle avoin.

Tätä suomenruotsalaisen modernismin klassikkoteosta voi suositella proosakokeiluista kiinnostuneille, mutta myös sellaisille lukijoille, joita kuvattu historiallinen aika kiinnostaa ja jotka ovat valmiit tutkailemaan sitä perinteisestä poikkeavan, mutta monipuolisen kuvauksen kautta. Nykylukijalle Janne Kuution lukeminen on modernin lähestymistavan ansiosta ehkä helpompaakin kuin se on aikalaisille ollut. Teoksen rakenteeseen pääsee hyvin mukaan parin ensimmäisen luvun jälkeen, ja sen jälkeen voi keskittyä lukemaan, nauttimaan taidokkaasta kielestä ja huolella laadituista ratkaisuista. Olen tyytyväinen, että olen sattunut hankkimaan kirjan antikvariaatista hyllyyni, sillä se on kirjaesineenäkin kaunis, ja teoksen maailma on ehdottomasti palaamisen arvoinen.

Janne Kuutio blogimaailmassa: Kirjavinkit, Kirjan nurkkaan, Matkalla tuntemattomaan, Evarian kirjahylly, KirjaSiili, Donna Mobilen kirjat, Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -blogi
Muualla verkossa: Wikipedia

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tällä kertaa vetää Unelmien aika -blogi, josta voit käydä katsomassa, mitä muita klassikoita bloggaajat ovat tämän kesän haasteessa lukeneet.

Mika Rättö - Se jokin

Mika Rättö – Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" (Teos 2018)

"Onnekkaille saari tarjosi hersyvän auringon, epäonnekkaille katkeran kuun, viekkaille tervehdyttävät merituulet, haaveilijoille vain rantaan huuhtoutuneiden kalanraatojen tympeän parfyymin. Mutta muistettakoon, että onni ja sen tuoksu ovat haistajansa nenässä, ja se mikä on toiselle pistävä, on toiselle, no, ainakin jonkinlainen elämys."

Mika Rätön romaani Se jokin : "kuule härkäpapusi rapisevan" hyppäsi esille kevään kustantajakatalogista jo nimellään, ja varsinkin, kun romaania kuvattiin kokeellisen proosan klassikoksi uhmakkaasti jo esittelytekstissä. Muusikkona monista yhtyeistä tunnettu Rättö sai edellisellä teoksellaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, tunnustuksen kokeilevasta otteestaan proosan tekoon, ja tämän perusteella saattoi odottaa mielenkiintoista teosta. Seikkailukirjallisuuden perinteistä ammentava juoni on romaanissa törmäytetty kieleen, joka käy todella reippaasti "kierroksilla", ja mukaan on otettu suorasukaista kommentaaria maailman asioista, joten kirjan moraliteetiksi kutsuminenkaan ei ole kaukaa haettua. Asioiden kuvaus rönsyää tavalla, jolle ei alkusivuilla voi olla naurahtelematta. "Mieluummin överit kuin vajarit" on selvästi ollut kirjoittamisessa toteutettu linjaus.

Ja voihan härkäpapu sentään! Hillitön meno alkaa teoksessa heti, kun kuvataan tapahtumapaikkana olevaa saarta, joka on saanut nimekseen Saint Demokratiuzzo ja jonka kerrotaan työntyvän valtamerestä "mahtavana kuin Galeidoksen punagraniittifallos". Pian selviää myös, että saaren maailma on vahvasti jakautunut, ja demokratia on muuttunut jyrääväksi harvainvallaksi. Kaiken lisäksi saarta tuntuu uhkaavan vaara, josta saadaan vähä vähältä enemmän merkkejä. Romaanin henkilögalleria on moninainen ja sen edustajat onkin esitelty lyhyesti heti alkuun – en kyllä lukiessa enää palannut alun luetteloon, vaan seurasin kertomusta sellaisenaan. Seikkailun juoni on kiehtova ja sen mukana kulkeminen kiinnostavaa, mutta toisaalta se vaatii tarkkaavaisuutta, varsinkin loppupuolella. Käänteet ovat paikoin vauhdikkaita ja asioita ei ole selitetty yhtään ylimääräistä. Oma lukemiseni meni välillä tasapainoilemiseksi, keskittyisinkö kielen ja kuvauksen herkullisiin yksityiskohtiin vai seuraisinko vauhdilla etenevää juonta. Väsymykseni joinakin päivinä lukemisen aikana tylsistytti varmasti terää, jota kirjassa olisi saattanut olla vielä enemmän, mikäli olisin jaksanut keskittyä jatkuvasti. Pysyin parhaiten ja valppaimmillani tarinassa mukana alkupuolella ja keskivaiheilla, erityisesti kuvaamataidonopettaja Marja-Liisa Skumban, verkonkutoja Teresa Kutimianin ja nukentekijä Pako De Lucian selvittäessä saaren salaisuuksia.

  "– Niinkö? Enpäs ole moista eläissäni kuullut. Kylpevä maitovalasko te sanoitte, huh huh, aika paksua, mutta rahvas nyt on, mitä rahvas on aina ollut. Keksiihän se peijooni isäntänsä päänmenoksi kaikenlaista pikku jutunjuurta ja huulenherjaa, totisesti, näin se on, ja paheminkin. Kateellisten panettelua ja katurunoutta juoppojen suista, näitä kuulee, ala-arvoista puuta heinää. Hän vilkaisee lasiaan yllättyneenä. – Onko tässä muuten prosentteja? Ohhoh, tosiaan hiukan tykkyä, no, mutta tarkoitin, että menestyksellä on toki hintansa."

Kirjan kielellinen rekisteri on laaja ja kekseliäs. Dialogit ovat hersyviä ja murteiden käyttöä hyödynnetty rohkeasti. Paikkojen, ihmisten ja asioiden kuvailussa villiinnytään pitkiin adjektiivien ryöppyihin, jotka tyylikeinona toimivat – niitä käytetään kautta linjan elementtinä, josta syntyy myös omanlaistaan huumoria. Esimerkki kohtauksesta, jossa Marja-Liisan Skumban johdolla etenevä joukko näkee ammattihieroja ja fysioterapeutti Puppe Plinius Päärssonin: "Korallinvalkea iho pingottui puolialastoman puolijumalan jaloperäisten luiden ympärille kuin vuoripurojen hiomille kiville laskostuva kuunsäde. Pilaristen reisien täyteläisyys uhkui voimaa, rentoina kyljiltä erkanevat käsivarret laskeutuivat kupeille väkevinä, mutta silti aistikkaan hillittyinä, ja olivat kuin luodut kantamaan raskaankin taakan turvallisesti sateensuojaan ja puolustamaan yössä vaanivilta vaaroilta." Sanavaraston runsaus ja pitkiksi vyöryvien virkkeiden nokkeluus toi välillä mieleeni itsensä Volter Kilven! Jos Kilpi olisi nykypäivän maailmassa kirjoittanut kuvitteelliseen todellisuuteen sijoittuvan seikkailuromaanin, se olisi voinut olla tällainen. Rätön kirjoittamat dialogit toki ovat tiiviimpiä ja sen myötä jämäkämpiä iskevyydessään.

Mika Rätön Se jokin -romaani todistaa sen, miten uudenlaiselle tasolle juoneltaan perinteisehkön kertomuksen nostaa kokeileva ote proosassa. Kirjaa seuraa kiinnostuneena ja kielestä, hillittömistä käänteistä ja kuvauksista nautiskellen. Teos on kokonaisuutena onnistunut, vaikuttava saavutus. Kaikissa sen juonikuvioissa en pysynyt täysin mukana, mikä saattoi johtua myös keskittymisen herpaantumisesta lukemisajankohdan olosuhteisiin liittyen, mutta lopussa jäi ennen kaikkea sellainen olo, että on käynyt kiehtovassa ja omalakisessa maailmassa, ja teoksen maailman tarjoamat moraaliset näpäytyksetkin ovat paikallaan.

Kritiikkejä: Satakunnan Kansa, Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat

Virginia Woolf - Aallot

Virginia Woolf – Aallot (Kirjayhtymä 1979), alkuteos The Waves (1931). Suomeksi kääntänyt Kai Kaila.

  "Minä paahdun, minä värisen", Jinny sanoi, "tästä auringosta tähän varjoon."
  "Nyt he ovat kaikki poissa", Louis sanoi. "Olen yksin. He menivät sisään aamiaiselle ja minä jäin seisomaan seinävierelle kukkien joukkoon. On hyvin aikaista, oppitunnit eivät vielä ole alkaneet. Kukka kukan jälkeen täplittää ruohikkoa. Terälehdet ovat ilveilijöitä. Varret nousevat alla olevista mustista onkaloista. Kukat uivat kuin valosta tehdyt kalat tummanvihreän veden pinnalla. – –"

Siitä, että tämä kirja päätyi nyt blogiini, saa kiittää kolmea asiaa. Ensinnäkin kirjailija Sinikka Vuolaa, jonka kanssa keskustelin toimittamani podcastin jaksossa helmikuussa, ja Sinikka (jonka kirjavinkkeihin vahvasti luotan) mainitsi tämän edustavana esimerkkinä runon tavoin etenevästä proosasta. Toinen sysäys oli amerikkalaiskirjailija Garth Greenwellilta, jonka vinkeistä olen aina myös löytänyt kiinnostavaa luettavaa, ja hän ylisti The Wavesia eräässä artikkelissa. Kolmanneksi, järjestin Twitter-äänestyksen siitä, minkä vanhempaa kirjallisuutta edustavan teoksen lukisin seuraavaksi, koska olin lukenut pinon uutuuksia ja kaipasin vaihtelua. Virginia Woolfin (1882–1941) klassikkoteos Aallot sai eniten ääniä, joten siirryin sen pariin. Ja se oli kokemus. Jotakin, mitä osasin jo odottaa, jotakin yllättävää, paljon lauseita jotka pysyvät mukanani varmasti hyvin kauan. Annoin aaltojen viedä: Aurinko ei ollut vielä noussut. 

Romaani koostuu sen kuuden henkilöhahmon tajunnanvirroista, sisäisistä monologeista. Näitä tajunnanvirtoja tauottavat ja rytmittävät suorastaan rönsyävän runomaiset pätkät auringosta, aalloista ja muista luonnonilmiöistä. Osuudet kuvaavat päivän kulkua; tavallaan teos käsittää yhden päivän, tavallaan siihen tuntuu mahtuvan koko elämä lapsuudesta vanhuuteen. Aikatasot liukuvat. Kokonaisuudesta ei ole helppo saada otetta, minkä vuoksi monet todennäköisesti ovat kirjan parissa uupuneet. Kokemusta on, niin kävi minullekin silloin kun yritin tätä ensimmäisen kerran, lähes kymmenen vuotta sitten. Silloinen lukemishistoriani ei kerta kaikkiaan ollut valmistanut minua tarpeeksi, ja luovuin jo alkusivuilla. Nyt keskityin kieleen, sen rytmiin, joka lähtikin viemään. Miten upea se rytmi onkaan, hienostunut ja sulava. Runon rytmi. Woolfin lauseet ovat kauniita, painavia, sanovat monella tasolla asioita.

"Jos voisin seurata heitä, olla heidän joukossaan, uhraisin kaiken mitä minulla on. Mutta he jättävät jälkeensä myös vapisevia perhosia, joilta on nypitty siivet irti, heittävät nurkkiin likaisia sykkyrälle käärittyjä, veren tahrimia nenäliinoja. He itkettävät pikkupoikia pimeissä käytävissä. Heillä on isot punaiset korvat jotka törröttävät heidän lakkiensa alta. Mutta sellaisia haluamme olla, Neville ja minä. Katselen heidän kulkuaan kateellisena."

Kirjan äänessä oleviin hahmoihin kuuluvat Bernard, Susan, Rhoda, Neville, Jinny ja Louis. Näkyvimmäksi tuntuu nousevan Bernard, mikä johtuu osittain siitä, että hän on myös kirjoittaja, ja hahmon puheet kirjoittamisestaan on tulkittu Woolfin ajatuksiksi työstään. Muiden hahmojen persoonallisuuksia en osaa syvemmin analysoida, sillä "henkilöhahmojen arvioiminen" ei todellakaan ole parhaita puoliani kirjallisuuden lukijana (ystäväni, jonka tekstejä säännöllisesti luen, joutuu aina kiskomaan minusta väkisin kommentit liittyen henkilöhahmoihin, sillä kieleen keskittyminen on minulle paljon luontaisempaa). Sen osaan hahmoista sanoa, että Jinny on räiskyvä, tulinen sielu, kuten alun sitaatistakin voi päätellä. Louis on vakava, hermostunut ja puhuu toistuvasti häpeillen isästään, brisbanelaisesta pankkiirista. Seitsemäntenä hahmona häilyy Percival, joka ei pääse itse ääneen vaan tulee määritellyksi pelkästään muiden kautta. Woolf ei oikeastaan tarkoittanut puhujiaan erillisiksi hahmoiksi, vaan tajunnan eri osiksi (ks. englanninkielisen Wikipedian artikkeli) ja ajoittain rajat hahmojen välillä hämärtyvät, kunnes lopussa katoavat kokonaan. Jäljelle jää yksinäisyydessä elävä tietoisuus.

"Minulla on taipumusta mietiskelyyn. Etsin konkreettisuutta kaikista asioista. Vain siten pääsen käsiksi maailmaan. Hyvä lause kuitenkin näyttää minusta olevan olemassa muusta irrallaan. Mutta luulen että parhaat niistä syntyvät yksinäisyydessä. Ne vaativat jonkinlaisen loppujähmettymisen jota en kykene niille antamaan, koska aina puuhailen lämpimien liukenevien sanojen parissa."

Teos on valtavan runsas. Tuntuu, että voisin siteerata siitä suurimman osan, ja että valintani sitaateiksi ovat sattumaa ja toisella lukukerralla muut kohdat olisivat merkityksellisiä. Kirjan lauseista nousee aina jotakin uutta. Haluaisin oppia, miten lause soljuu noin, miten hallitaan noin moninaiset rytmit, runon lailla etenevä tajunnanvirta. (Sitä ei nimittäin todellakaan ole helppo hallita tyylikkäästi – olen kokeillut, ja eräs kommentti oli, että lopputulos oli jotakin vanhanaikaista, jollaista runoilua opettelevat nuoret pojat yleensä päätyvät paatoksessaan kirjoittamaan. Arvatkaa vaan, lähdenkö helposti kokeilemaan uudestaan.) Välillä runsaus uuvuttaa ja kielikuvien jonot tuntuvat syövän ilman. Tätä ei ole tarkoitettu luettavaksi nopeasti ja yhdeltä istumalta. Pari-kolmekymmentä sivua päivässä oli minulle yleensä se, mikä kirjan kanssa tuntui hyvältä olla. Silloin siitä pystyi nauttimaan parhaiten. Yksittäisiä lauseita tarttui mukaan huomattavan paljon, ja merkintöjä sivujen väliin kertyi lukiessa. Niistä tuntuu hankalalta luopua. Huomaan, että tämä on kirja, joka täytyisi olla myös omana hyllyssä.

"Alan kaivata jotakin puolittaista kieltä, jollaista rakastavaiset käyttävät, sanansirpaleita, julki lausumattomia sanoja, kuin kiveyksellä laahustavia jalkoja."

Aallot on yksi "runolliseksi" kutsutun proosan isoisoäideistä, määrittelijä ja vertailukohde, tajunnanvirtakirjallisuuden virstanpylväs. Kirja kuuluu niihin, jotka on luettava useammin kuin kerran. On pohdittu, onko se edes romaani, mutta se nyt on puritismia, sillä kirja kyllä muodostaa määritelmään sopivan yhtenäisen kokonaisuuden, vaikka sen tekstissä onkin paljon runoa. Juonta kirjassa ei juuri ole, ellei elämän kulkua halua sellaiseksi ajatella. Uskoisin, että blogini vakilukijoista ne, joille tämä kirja luettavaksi sopii, tunnistavat itsensä blogitekstin ja sitaattien perusteella. Toki tämä on miellyttävää luettavaa kaikille kauniisti soljuvan kielen ystäville, jos pääsee irti liiasta "ymmärtämisen" ja tarinallistamisen pakosta. Kai Kailan aikanaan valtionpalkinnon saanutta käännöstä on hyvä lukea, ja tuntuu että se on tehty aikaa kestävällä tavalla.

The Waves on luettavissa englanniksi mm. täällä.

Kirja englanninkielisessä Wikipediassa, Goodreadsissa, suomenkielisestä versiosta tietoa Kirjasampo-palvelussa, Tahaton lueskelija -blogi, Onko kaunosieluista kyborgeiksi -blogi

George Saunders - Lincoln bardossa

George Saunders – Lincoln bardossa (Siltala 2018), alkuteos Lincoln in the Bardo (Random House 2017). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Tajusimme kuitenkin pian, ettei meillä ollut toivoa, ja (ohitetaan erinäisiä yksityiskohtia, alkuja ja loppuja ja uusia alkuja, vakaita päätöksiä ja niiden päätösten pettämisiä, aah, vaunutallin nurkassa ja niiden edelleen) eräänä iltapäivänä pari päivää erityisen vilpittömän keskustelun jälkeen, kun Gilbert oli ilmaissut aikeensa tästedes "elää kunnollisesti", minä vein huoneeseeni lihaveitsen ja kirjoitettuani kirjelapun vanhemmilleni (sen ydinsanoma oli anteeksi) ja toisen kirjeen Gilbertille (Olen rakastunut ja siksi lähden tyytyväisenä), viilsin ranteeni melkoisen raa'asti posliinisen pesualtaan päällä."

Amerikkalaiskirjailija George Saunders oli tullut tunnetuksi novelleistaan, joita on kaksi kokoelmallista suomennettukin, kunnes hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Lincoln in the Bardo. Romaanillehan yleisesti ottaen aukeavat kirjallisella kentällä paljon laajemmat mahdollisuudet lyhytproosaan verrattuna, ja niinpä Saunders sai uransa suurimman tunnustuksen romaaninsa kohottua englanninkielisen maailman merkittävimpiin kuuluvan kirjallisuuspalkinnon Man Booker Prizen saajaksi. Siitä huolimatta, että kyseessä on kirja, jonka kokeellisuudesta puhutaan suunnilleen joka kerta, kun teos nousee mediassa puheeksi. Suomalaislukijan näkökulmasta hauska yhteensattuma on, että samaan aikaan kun Laura Lindstedtin Oneiron ilmestyi englanniksi (odotan muuten jännityksellä, mikä kirjan vastaanotto englanninkielisten lukijoiden parissa on), julkaistiin tämä suomenkielinen käännös maailmalla palkitusta teoksesta, jossa ollaan kuolemanjälkeisessä mystisessä välitilassa, ja äänen kirjassa saavat monet eri hahmot... Lincoln bardossa todella on otteeltaan kokeileva, sillä kyseessä on kollaasiromaani, joka koostuu kirjailijan luoman spekulatiivisfiktiivisen todellisuuden lisäksi erinäisistä historia- ja elämäkertateoksista napatuista otteista, jotka kaikki on eritelty asianmukaisin viittein. Saundersin mielikuvituksesta syntyneessä tarinalinjassakin kertojaääniä on monta, ja nämä osuudet koostuvat käytännössä täysin vuoropuhelusta. Kuin Oneiron olisi törmännyt Seitsemään veljekseen ja Yhdysvaltojen historian tietyn aikakauden kuvaukseen. Melkoista. Mutta miten hyvin Saunders on tässä kaikessa onnistunut? Ja miten selviää teoksen suomentaja, jolla on ollut käännettävänään melkoinen äänien kirjo?

"Ennen pitkää meitä oli valkean kivikodin ympärillä kuin meren mutaa.
pastori everly thomas

Ja me tungeksimme lähemmäs, painostimme poikaa kysymyksillä: Miltä tuntui, kun pidettiin sillä lailla sylissä? Oliko vieras tosiaan luvannut tulla toistekin? Oliko hän tarjonnut toivoa pojan tilanteen muuttamiseksi? Jos oli, voisiko se toivo ulottua meihinkin?
roger bevins iii

Mitä me hausimme? Me halusimme, että poju näkisi meidät, luulisin. Halusimme hänen siunauksensa. Me halusimme tietää, mitä tämä ilmeisesti lumottu olento arveli syyksi meidän kunkin täälläoloon.
hans vollman"

Kirjan idea on siis lähtenyt tiedosta, että presidentti Abraham Lincoln palasi 11-vuotiaan poikansa Willien kuoltua monta kertaa hautausmaan kryptaan pitääkseen vielä poikaansa sylissään. Oli vuosi 1862, taustalla riehui Yhdysvaltain sisällissota. Kirja alkaa, kun poika ilmestyy keskelle Hans Vollman -nimisen miehen tarinointia siitä, miten tämän oli viimein tarkoitus kokea "aviovuoteen täydet nautinnot", jotka hän hienotunteisuudesta nuorta vaimoaan kohtaan oli toistaiseksi jättänyt toteuttamatta, mutta suunniteltuna päivänä kattoparru putosi hänen päähänsä, ja hän joutui "sairaskirstuun". Pian kirjassa esittäytyvät myös kaksi muuta hahmoa, ranteensa rakkaustuskissaan viiltänyt Roger Bevins III ja alkuun salaperäisemmäksi jäävä pastori Everly Thomas. He ovat erikoisen näköisiä hahmoja: Bevinsillä esimerkiksi on monta kättä ja silmää, Vollmanilla puolestaan huomattavan suuri penis, jonka symbolisesta merkityksestä en päässyt täysin selville koko kirjan aikana – ehkä se kuvasi kesken jäänyttä prosessia päästä käsiksi aviollisiin iloihin... Käy selväksi, että kukin näistä omanlaisistaan toheloista elää vahvassa itsepetoksessa, kuten melkein kaikki muutkin kirjassa kohdattavista hahmoista. He ovat välitilassa, josta pääsee pois vain jonkinlaisen välähdyksen, "ainevalonlehahdusilmiön" myötä. Mutta heille, jotka ovat tähän outoon maailmaan jääneet, on omat syynsä jäädä. He eivät halua myöntää tilannettaan, tai sitten jatkaminen ei muista syistä huvita. Myös rankkaan kuumetautiin menehtynyt Willie Lincoln ihmettelee tilannettaan, varsinkin kun näkyville ilmestyy myös hänen isänsä. Mutta miksi hän pystyy kulkemaan isästä läpi, eikä tämä huomaa häntä ollenkaan?

Kirjan eri äänten moninaisuutta korostaa se, että erityisesti myöhemmissä vaiheissa mukaan tulevat sivuhahmot tuovat mukanaan hyvin erilaiseen tapaan käytettyä kieltä ja puhuvat eri murteita. Pää-äänenkäyttäjinä dialogeissa toimivien Vollmanin, Bevinsin ja Thomasin puheenparret on kirjoitettu yleiskielellä, varsin hienostuneellakin sellaisella, mikä kuvannee heidän yläluokkaista asemaansa. Hahmojen ympärillä vaikuttava ns. rahvas (nykymaailman termein puhuttaisiin kai white trashista) sen sijaan on kuvattu karkeakieliseksi ja ainakin suomennoksessa murretta puhuvaksi. Mustien orjien puheenvuorot taas ovat yleiskielellä. Alkuteosta näkemättäkin voi kuvitella, että suomentajalla on ollut tämän keitoksen kanssa melkoinen urakka, mutta onneksi kääntäjänä on ollut juuri Kaijamari Sivill, joka on ansiokkaasti ja luovasti suomentanut mm. Cormac McCarthyn teoksia. Lincoln bardossa on syntynyt erittäin taitavan käännöstyön tuloksena, eikä siitä voi näin suomenkielisenä lukijana jakaa kuin kiitosta.

"Syytöksen ja Syyllisyydentunnon raivottaret riivaavat taloja, joista kuolema korjaa Willie Lincolnin kaltaisia lapsia, ja tässä tapauksessa syytöksiä oli ilmassa enemmän kuin tarpeeksi.
Epstein: ibid.

Arvostelijat soimasivat Lincolneja sydämettömyydestä, kun he suunnittelivat kutsuja Willien sairauden aikana.
Brighney: ibid.

Jälkeenpäin ajatellen sen voitokkaan illan muisto on varmasti ahdistuksen tahraama.
Leech: ibid."

Toinen merkittävä elementti romaanissa on tietotekstistä saksittujen kollaasien rakentelu ja niiden toimiminen tarinan kuljetuksessa. Se sujuu mallikkaasti, tyylirikkoja ei pahemmin tule vastaan. Lukemisen puolivälissä oli pakko alkaa googlata Saundersin käyttämien katkelmien kirjoittajiksi merkittyjä tekijöitä ja teoksia, ja kyllä, osa niistä on todella olemassa. Saundersin haastattelusta kuitenkin selvisi, että osa on fiktiivisiä, kuten pääteltävissäkin on (viitteiden mukaan esim. julkaisemattomia käsikirjoituksia). Myös todellisten historiateosten kerronta yltyy ajoittain narratiiviseksi tavalla, joka osoittaa, että ns. luova tietokirjallisuus ja asiaproosa eivät ole mikään viime vuosien ilmiö, vaikka niistä nyt onkin enemmän kohkattu. Välillä huvittaa se, miten samaa asiaa kuvaavat katkelmat eri lähteistä onnistuvat olemaan toistensa kanssa enemmän tai vähemmän ristiriidassa, tai niiden sävy kääntyy hiljalleen toiseksi, kuten esimerkiksi kuvauksessa Abraham Lincolnin ulkonäöstä. Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja Lincoln bardossa välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan.

Kaikesta pelotellusta kokeellisuudesta huolimatta miellän, että Lincoln bardossa on romaani, jonka omintakeiseen kerrontaan pääsee sujuvasti mukaan sitä jonkin aikaa seurattuaan. Tuskin Booker -palkintoa olisikaan jaettu kirjalle, joka olisi lukijoille kertakaikkisen hankala. George Saundersin kertoman mukaan kuva Lincolnista kryptassa vierailemassa poikansa ruumiin luona kulki hänen mukanaan parikymmentä vuotta ennen kuin hän sai kirjoitettua siitä kirjan. Saunders itse kertoi prosessistaan: "and then finally, in 2012, noticing that I wasn't getting any younger, not wanting to be the guy whose own gravestone would read "Afraid to Embark on Scary Artistic Project He Desperately Longed to Attempt", decided to take a run at it, in exploratory fashion, no commitments." Tämä oli minulle yksi alkuvuoden odotetuimmista suomennoksista, ja vaikutuin kovasti, teos on todella kokemus. Lukukokemuksen kuvaaminen tyhjentävästi ei ole vieläkään helppoa, mutta suosittelen tarttumaan tähän rohkeasti. Lincoln bardossa on syvästi inhimillinen kertomus.

Teoksesta mediassa: Kymen Sanomien arvio, Colson Whitehead kirjasta New York Timesissa, Booker-palkinnon sivut

Harry Salmenniemi - Yö ja lasi

Harry Salmenniemi – Yö ja lasi (Siltala 2018)

"Yöllä asiakirja näkee
mitä kangaskassissa lukee

         Näkeminen:

nainen poistuu ovesta niin hiljaa,
että avokadot eivät herää"

Harry Salmenniemen kirjallinen tuotanto astui tietoisuuteeni konkreettisesti hieman yli vuosi sitten, kun eri puolilta alkoi kuulua kehuja hänen ensimmäisestä proosateoksestaan Uraanilamppu ja muita novelleja. Luin kokoelman, ja se oli minulle valtava kokemus, jota ei ylittänyt enää yksikään viime vuonna julkaistu kotimainen kirja. Sittemmin olen selaillut kirjastossa myös hänen runoteoksiaan, mutta kokonaan en niitä ollut ehtinyt ottaa haltuun ennen kuin Siltalan tämän kevään katalogista selvisi, että Salmenniemeltä on ilmestymässä massiivinen teos Yö ja lasi, jota hän on kirjoittanut kymmenen vuotta. Kirja meni varaukseen heti kun mahdollista, se saapui ja siinä sitä oltiin: 330 sivun runokokonaisuuden äärellä. Hieman pelottavaa. Laajuudesta tuli mieleen antologia, ja mieleen hiipi, minkälaisen teoskokonaisuuden noin suuresta määrästä runoja pystyy muodostamaan. Se ei selvinnyt kuin lukemalla.

Kokoelman ensimmäiset runot osastossa "Meri" (vai onko kyse yhdestä pitkästä runosta) ovat kaunista tekstiä, maisemia ja läsnäoloa. "Kuvio"-nimisen toisen osion runot puolestaan tarjoavat ajatuksia, jollaiset olivat yllättävyydessään myös Uraanilamppu-novellikokoelmassa mieltä hyvällä tavalla kiihdyttäviä. Tästä esimerkkinä vaikkapa postauksen alun sitaatti näkevästä asiakirjasta ja avokadojen herättämisestä. Elävien olentojen ja esineiden maailmat sekoittuvat yhdeksi.

"On elokuun loppu.
Silti iltapäivässä leijuu kesän lupaus.
Silti on vihreätä, jossakin potentiaalissa
poliisi oli seurannut miestä

Silti maahanmuuttaja ja kantasuomalainen
ja vihreä tee ja lupaus kesästä
ja sähköhammasharjasta
             ja pienen,
satunnaisesti valikoidun
ihmisjoukon kasvava hyvinvointi"

Ajankohtaisten maailman asioiden kommentointia ja yhteiskunnallistakaan otetta kokoelma ei kaihda. Sävy ei toki ole missään kohtaa julistuksellinen, vaan Salmenniemellä kaikki selvästi lähtee runosta, siitä miten asiaa voisi runon keinovalikoimalla tutkia. Valikoimaa ja keinojahan hänellä riittää. Siinä missä esimerkiksi Texas, sakset -kokoelma oli koostettu kollaasitekniikalla, Yö ja lasi on pääosin säerunoutta, ulkoiselta tyyliltään melko perinteistäkin. Silti kokeilevaakaan otetta ei kaihdeta, ja teoksessa on myös menetelmällisiltä vaikuttavia osioita. Erityisesti kielen osalta katsotaan jatkuvasti uusiin suuntiin, leikitellään, törmäytetään asioita yhteen yllättävin tavoin, joita ei osaa edes aavistella. Tällainen on runojen lukijalle hyvin nautittavaa, se mahdollistaa moniulotteisia, kerroksellisia tulkintoja ja samastumista erilaisista lähtökohdista, tulokulmista. Kokoelman nimeä ei selvästi ole vain napattu ilmasta, vaan yö ja lasi nousevat teoksesta myös motiiveiksi, ne toistuvat monissa runoissa.

"Emme voi sietää modernin yhteiskunnan melua, aggressiivisuutta ja kiireistä tahtia. Kärsimme psykosomaattisista häiriöistä ja unettomuudesta

Usein kun sanon "me", tarkoitan "minä" tai "kojootit"


Aavistan että kohtaukseni esitetään kolmen tähden trillerissä.


Kaikki musiikki, haluttomuus
pohjimmiltaan samanlaista"

Salmenniemen runokielessä on nähtävissä kekseliäisyyttä ja vahvaa muodon hallintaa. Yksittäiset runot venyvät välillä pitemmiksi, useamman sivun mittaisiksi runoelmiksi, välillä yhdellä sivulla on pari sanaa ja sekin riittää hyvin ajatuksen tiivistämiseksi. Osioiden välillä on hieman vaihtelua typografian suhteen, esimerkiksi "Unista"-osastossa runot on jaettu kahden säkeen mittaisiin paloihin. "Varjot"-osio puolestaan koostuu tiiviistä, nelisäkeisistä runoista, joita on aukeamalla pääsääntöisesti neljä. "Illalla"-osio sisältää säerunouden lisäksi useita perättäisiä, proosan muotoon ja lainausmerkkien sisään kirjoitettuja pätkiä, jotka ovat kaipaavassa melankoliassaan puhuttelevia. Suuressa osassa kokoelman runoista on keskeislyyrinen puhuja, joka tarkkailee maailmaa havainnoiden, ihmetellenkin, ja pysähtyy aika ajoin luotaamaan omia syvyyksiään, motiivejaan teoille. Toki tästä puhujasta myös irrottaudutaan, ja usein puhutellaan sinää.

"Vaikka saisin mitä hyvänsä, käyttäisin sen väärin,
minussa on sellainen asetus.

Nipistelevät jalkapohjat,
lämmin, kaksinkertainen sokea.

Porrastettuna... kaltaiseni valo.

- -

Minun on käveltävä kirjastoon ja koettava
miten uni ja taivas uivat tajuttomuudessa
                                                      joka vähitellen taipuu

Siellä rauhallisuus paljastaa kangastuksen lähteen,

siellä rauhattomuus paljastaa nipistelevät jalkapohjat,
                                        kaksinkertaisen osumisen."

Yö ja lasi on teoksena sellainen, että siitä kirjoittamista voisi varmasti jatkaa pitkäänkin. Pitää päättää, missä menee raja, missä kohtaa näitä ajatuksiaan ei kannata enää eritellä, jos mietitään sellaista asiaa kuin esimerkiksi kirjablogitekstin luettavuutta. Yön ja lasin tarjoama ajatusten ja merkitysten verkko on laaja ja loputtoman kiehtova. Teos on koostettu kokoelmaksi onnistuneesti ja sitä osaa lukea yhtenäisenä, vaikka välillä antologia-ajatukset hiipivätkin sen parissa mieleen. Lukija voi poimia teoksesta omat kiinnekohtansa, kuten minäkin tein merkiten ne, jotka puhuttelivat erityisesti. Joitakin sivuja tuli "vain luettua" läpi, senkin myönnän. Voiko tässä laajuudessa olla edes mahdollista, että läheskään kaikki tarttuisi kokijaan kiinni vahvasti?

Loput tästä jätän muille lukijoille, joita kirja varmasti kerää vielä niin blogimaailmassa kuin kritiikeissäkin. Tämä on selvästi alkuvuoden kotimainen runotapaus. Muitakin kiinnostavia kokoelmia suomalaisen nykyrunouden kärkinimiltä on tammi-helmikuun aikana ilmestynyt – tänä keväänä myös suuret kustantamot ovat julkaisseet harvinaisen monta runokokoelmaa, ja ne ovat ehtineet kerätä paljon kiitosta. Runokenttä tuntuu voivan hyvin.

Teoksesta muualla: Keskisuomalaisen kritiikki, Nuoren Voiman "Kirjoittamisesta"-podcastin jakso, Mummo matkalla -blogi

Virpi Vairinen - Ilmanala

Virpi Vairinen – Ilmanala (Kolera 2017)

">>>ajatella kehoa tilana, joka venyy raajojen liikkuessa
>>>
>>>
>>>toistuvia unia lentämisestä, missä ei ole mitään seksuaalista. todellinen
>>>välimatka vastarannalle vs. unitodellisuuden välimatkan kokemus
>>>
>>poistaa persoonamuotoja ja huomata, että rivit lyhenevät
>
>kaivata muotoa"

Vuoteni lähti käyntiin vauhdilla kokeellisen runon parissa: ensin luin Rae Armantroutin suomennosvalikoiman Kunhan sanon ja sen jälkeen Virpi Vairisen toisen runokokoelman Ilmanala. Armantroutin kohdalla olin sitä mieltä, että hänestä puhuttaessa runojen vaikeutta korostetaan liikaakin. Vairisen kokoelma puolestaan oli minulle yllättävän haastava. Armantroutin runoissa kokeiltiin lähinnä kielellä itsellään, ja typografialla oli vain hienoista merkitystä. Vairisen teoksessa sen sijaan kuvallisuus on merkittävässä osassa – yhdellä aukeamalla esimerkiksi kulkee musta viiva symboloimassa pyykkinarua, josta roikkuu yksi pyykkipoika. Narun alla ovat pelkistetyt säkeet: puhtaat valkeat lakanat, joiden läpi lapset painavat kasvonsa / minä tunnen ihmisiä tuollaisissa kesämaisemissa. Sitaatin säkeeseen työntyi sivulla vielä se pyykkipoika sanojen tuollaisissa ja kesämaisemissa väliin (ja tässä kohtaan huomaan, että minun olisi vain kannattanut ottaa aukeamasta kuva tähän postaukseen, mutta menköön nyt näin).

Tanssiva karhu -ehdokkaana esikoisteoksellaan olleen Vairisen runoissa tilallisuudella on tässä teoksessa suuri merkitys. Kokoelman osastot on otsikoitu Asunto, Kävelyreitit, Maat, mantereet, matkat, Metropolit & megapolit ja Danndanndann. Lopussa on täsmällinen luettelo viitteistä ja lainauksista, joita teoksessa on käytetty, ja olikin kiinnostavaa palata niitä lukiessa katselemaan, että ahaa, tuo oli tuollaisesta. Mitään nuo viitteet eivät selittele, vaan lukijalle todella jätetään tässä kokoelmassa tilaa järjestellä mietteensä kutakin runoa kohtaan.

"matkapahoinvoinnin syitä:           metaforan yhteensovittamattomuus
                             selkä vasten tulevaa/kasvot kohti taaksejäävää

                                                                         liikkeen alku"

Teoksen parissa kokee hauskoja oivalluksia; sanoilla ja asioilla leikitellään törmäyttämällä niitä toisiinsa tavoin, joka luo yllättäviä yhdistelmiä. Myönnän, että välillä tulin lukeneeksi monta numeroimatonta sivua raapien vain päätäni. Helpolla tämä ei päästänyt. Tyylikeinot vaihtelevat erilaisista kuvallisista esittämistavoista numeroituihin luetteloihin, fonttien vaihteluun, tekstin karkailuun perinteisestä säemuodosta, aukeaman laajuiseen proosarunoon, nuottiviivastoon, lukujen välittämään informaatioon. Kokeiluja muodolla tehdään niin paljon, että välillä tuntui suorastaan raikkaalta, kun vastaan tuli tavanomaiselta näyttävä säeruno. Kun miettii kokoelmaa lävistävää tilallisuuden teemaa, kokeilujen runsaus ja erilaiset tavat hyödyntää runokirjan sivua koko laajuudessaan muodostivat kuitenkin oman, vahvan merkityksensä. Yhteiskunnallisuuttakaan kokoelma ei karttele, vaikka paljon sanomasta jää lukijan tulkinnan varaan.

        "luonnon palautuminen ennalleen
         kuten ruumis paranee sairauden jälkeen
       
         sellaisen, joka repii irti raajat ja vie itsekontrollin

muratit kasvavat   hylätyn koulurakennuksen ulkoseinillä
         työntävät lohjennutta rappausta edellään

         jatkuvan katoamisen virta"

Virpi Vairisen Ilmanala ei ole ensimmäinen valinta heille, jotka pitävät kertovammasta runoudesta, jonka sisäistää nopeasti. Kirjan kokeilevuus on monitasoista, ja "paatuneempikin" runojen lukija voi olla sormi suussa, kun heti alkuun pitää googlata, mikä on tesserakti, ja pian olla pohtimassa pyykkinarun merkitystä kokonaisuudessa ja välillä miettiä, mitä tarkoittaa kun kaakelitunneli on kirjoitettu erilaisella fontilla. Haasteita pelkäämättömien runojen lukijoiden, joita tilojen, maisemien ja esineiden maailma kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tarttua tähän. Vairinen kirjoittaa hienosti ja vaikuttavalla tavalla saaden ajatukset kipinöimään sähköisyyttään.

Tämä on toinen runokokoelma, jonka luin Ompun #runo18-haasteeseen.

Kritiikkejä teoksesta ovat julkaisseet HS ja TS (vain tilaajille).

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia

Kätlin Kaldmaa – Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017), alkuteos Islandil ei ole liblikaid (2013). Suomeksi kääntänyt Outi Hytönen.

"...pidän sinun kädestäsi kiinni, enkä kysy, miten kauas on vielä mentävä, kätesi käteni ympärillä, paljas lämmin käsi lapasen suojaaman kylmän käteni ympärillä, me lähdemme. Tärkeintä on, ettei pelkää."

Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia hurmasi minut ylläolevan sitaatin tullessa vastaan jo sivulla 14, joka on kirjan kolmas varsinainen tekstisivu. Hyvin nopeasti siis iski hurmio. Jokin kolahti minuun niin, että jouduin laskemaan kirjan hetkeksi syliin bussin penkillä, jolla istuin sitä lukiessani, ja piti ajatella, ja luin tuota pätkää yhä uudestaan. Se voisi olla proosarunoa, runokatkelma romaanissa. Se on kirjan sivulla itsekseen, ei ole varmaa mihin se yhdistyy, mutta mielessään sen voi liittää moneen, kukin haluamaansa. Seuraavalla sivulla kirjan tarina varsinaisesti alkaa, perinteisempänä kerrontana. Tällaiseen vaihteluun kiteytyy paljon kirjan ominaispiirteitä, sen viehätystä.

Kaldmaa on tunnettu kotimaassaan kirjailijana, kääntäjänä, kriitikkona ja Viron PENin puheenjohtajana. Olen itsekin kuullut hänen lausuvan runoaan Helsingin kirjamessuilla suomen kielellä, sitä oli hauska kuunnella! Ensimmäisessä aikuisille suunnatussa romaanissaan Kaldmaa on käyttänyt monipuolisia ja tavallisuudesta poikkeavia keinoja erityisesti typografian osalta. Rivi riviltä etenevän proosatekstin lisäksi teksti kulkee välillä runon säkeinä, aukeaman laidasta laitaan, ympyröitä muodostaen ja joskus yhtä sanaa toistamaan jääden. Teoksen kielessä kuuluu muutenkin runo.

"Aurinko on jo päiväkausia ollut ihmisiä varhaisempi ja kun Gudrun astuu aamulla ulos talosta – hän on illalla raahannut nukkumatarpeet luolasta taloon –, ottaa hänet vastaan valtameren suolainen sillintuoksu. Hän hengittää monta kertaa syvään, täyttää keuhkot viimeistä soppea myöten valtamerellä, sulkee silmänsä ja päästää sisäänsä uuden äärettömyyden. Meren kaikkialle ulottuvan rajattomuuden."

Maaginen Islannin saari on kirjassa melkeinpä yksi henkilöistä, kuten myös valtameri, joka vaikuttaa kaikkeen saaren eläjissä. Romaanin tarina on sukusaaga, jossa on paljon myyttisiä elementtejä. On pariskunta josta kaikki alkaa, miestään Jónsia vuosia meriltä odottava Gudrun-vaimo Odysseian Penelopen tapaan, ja Penelopen tarinakin astuu mukaan äkkiä keskellä kirjaa, mutta vain hetkeksi, sitten palataan taas Islantiin Gudrunin ja Jónsin jälkipolvien edesottamuksiin. Taivaaseenastumista muistuttava suureen valoon katoaminenkin koetaan, ja mieleen tulee raamatullisten viittausten lisäksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Maaginen realismi elää myös kirjan sivuilla, kun hahmoihin kuuluu esimerkiksi vanha ja viisas Raudhollin Ragnhildur, joka elää aina vaan, vaikka sukupolvet ympärillä vaihtuvat toisiksi. Lopulta sukupolvien ketjussa päästään nykymaailmaan ja Elinaan, joka on asunut aina poissa saarelta ja huomaa äkkiä olevansa sukunsa viimeinen. Hän palaa Islantiin suvun talolle ja muistaa, että on alun perin nimeltään Elín. Jokin vetää häntä raudan luo, minne vain hän meneekin, tuntee hän ilmassa leijuvan raudan henkäyksen.

Islannissa ei ole perhosia on komea romaani, kiehtova saaga karun kauniilta saarelta valtameren sylistä. Sitä on helppo verrata Marianna Kurton viime syksynä ilmestyneeseen Tristania-romaaniin, jossa oltiin myös saarella, ja runoja aikaisemmin julkaisseen kirjailijan teoksen kielessä oli myös runon rytmiä ja kuvakielisyyttä. Kaldmaan romaani tuo runon kuitenkin vielä vahvemmin osaksi kerrontaa, kokeilee leikitellen typografialla, eivätkä ratkaisut useimmiten edes yritä selittää itseään. Sanat vain kelluvat saarella puhaltavassa tuulessa ja valtameren aallokoissa. Fabriikki Kustannus tekee jatkuvasti kulttuuritekoja suomentamalla kiinnostavaa ja laadukasta, isompien kustantajien käännöksiä vähälevikkisempää kaunokirjallisuutta, ja monta muutakin Fabriikin julkaisuista on jo lukulistallani. Pari teosta (Deborah Levyn Uiden kotiin ja Saša Stanišićin Ennen juhlaa) odottelee myös omasta hyllyssä. Oli ilo saada lukea tällainen hieno ja rohkeasti kokeileva, eteläisessä naapurissamme kirjoitettu romaani hyvänä suomennoksena. Virolaista kirjallisuuttakaan kun ei meillä liikaa käännetä.

Muissa blogeissa: Lumiomena, Marissa Mehr, Täysien sivujen nautinto, Mummo matkalla

Jaakko Yli-Juonikas - Jatkosota-extra

Jaakko Yli-Juonikas – Jatkosota-extra (Siltala 2017)

"Ikeassa keltainen opasteviiva johdattaa turvallisesti läpi kaikkien osastojen, yksikään mahdollinen heräte ei jää viriämättä – – Kiertoajelulla mitään ei jätetä sattuman varaan, lavasteet kohoavat läpitunkemattomina kulkuväylän molemmin puolin, rekiretki Joulupukin maassa jonka koneisto on lainattu kummitusjunasta, hirviönuket korvattu tontuilla ja poroilla, eikä suuntavaiston herpaantumisesta huolimatta kukaan pääse eksymään – –"

Kun olin lukenut parisen viikkoa Jaakko Yli-Juonikkaan melkein 670-sivuista romaania Jatkosota-extra, kirjoitin Twitterissä puuskahduksen: "Jatkosota-extran ylittää työläydessään tämän vuoden luetuista kirjoista vain Alastalon salissa. Tämän totean luettuani kirjaa pari viikkoa ja edettyäni noin kolmanneksen. Ei se missään nimessä kehno ole, mutta haastaa todella." Sain kommentteja, joiden perusteella muut olivat intoutuneet kirjan parissa suorastaan hysteeriseen/uppoutuneeseen lukutapaan, se oli osoittautunut heille varsinaiseksi pageturneriksi. Teki mieli raivota maailmankaikkeudelle: "miksi kaikki muut kokevat tämän vetäväksi ja minulle tämä on taapertamista upottavassa suossa niin että saapas jää vähän väliä jumiin". Kun olin tutkiskellut itseäni noiden parin viikon ajalta, totesin, että ne olivat olleet koko syksyn stressaavimmat ja ahdistavimmat viikot – olin tämän ohelle ottanut luettavaksi pitkästä aikaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta, jotta maailmassa tuntuisi olevan myös jotakin selkeää ja toiveikasta. Päädyin siis vahvasti siihen näkemykseen, että vika oli lukemisajankohtani ongelmallisuudessa enemmän kuin kirjassa. Ja tuon ensimmäisen kolmanneksen jälkeen se lähtikin vetämään. Ehkä avautuminen aiheesta auttoi? Tai sitten se, että vietin kirjan parissa pidempiä pätkiä kuin aikaisemmin. Eräs kirjan lukija kommentoi, että sen parissa pysymistä edesauttoi juuri lukeminen pitkään kerralla, ja tauon jälkeen aloittaminen oli ollut hankalaa. Se oli varmasti muodostunut ongelmaksi minulle – luin alkuun kirjaa pienissä pätkissä ja välillä muuta.

 "Yhä voimakkaampi ahdistus, nytkähtävä kiihdytys, jyrinä ja pneumatiikka retuuttivat Mikaa kun hän kantoi rinkkaa käytävältä vapaalle paikalle. Vaikka tahmea inertia varmisti, että hän pysyisi takertuneena kartalla ainakin alkumatkan, se ei tuntunut yhtään eksymisunia mukavammalta. Harhauduitpa painajaisessa tuntemattomaan paikkaan tai takerruitpa seittiin joka tekee liikkumisesta toivottoman raskasta, tunne on sama, syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Vaikka söisit kuormasta, se ei kevene. Voit vain raahautua eteenpäin verisin polvin ja repeytynein kynsin."

Jaakko Yli-Juonikas on tuttu nimi varsinkin niille suomalaiselle lukijoille, jotka ovat vähänkin kiinnostuneista kokeilevasta proosasta. En ollut ennen tätä lukenut häneltä mitään, mutta hyllyssäni on jo hyvän aikaa odotellut hänen romaaninsa Neuromaani, joka on kotimaisen kokeellisen kirjallisuuden kulttiteos. Kun teos on omassa hyllyssä, sen kanssa helposti päätyy odottelemaan "sopivaa hetkeä", ja kävikin niin, että tulin varanneeksi tuoreen Jatkosota-extran kirjastosta syksyllä – tein sen jonkin verran ennen Finlandia-ehdokasjulkistusta, joten en joutunut odottamaan kuukausikaupalla. Heti kun kirjan otti käteensä, kävi selväksi, että se on jo esineenä merkittävä. Teosta on kuvitettu niin, että sen avonainen kylki muodostaa kuvan savuavasta eduskuntatalon pätkästä. Vahva kuvallisuus täydentää tekstuaalista maailmaa koko kirjan ajan, ja graafisessa puolessa on ollut varmasti valtava työ (graafisesta suunnittelusta ovat vastanneet Markus Pyörälä ja Jaakko Yli-Juonikas, graafisesta toteutuksesta ja taitosta Markus Pyörälä). Vaikka en ollut aiemmin tutustunut Yli-Juonikkaan kirjoihin, olin kiinnostuneena lukenut hänen haastatteluitaan ja kirjoituksiaan mm. ITE-kirjallisuudesta. Erittäin monipuolinen lukeneisuus välittyy myös Yli-Juonikkaan kaunokirjallisesta tekstistä, joka toteuttaa romaanissa monenlaista poetiikkaa. Perinteisen proosa-asettelun lisäksi kirja sisältää mm. blogitekstiä, somepostauksia, uutisartikkeleita, raportteja, verkkolehden sivuja, verkon pimeämpien osioiden keskusteluja, mielipidekirjoituksia ja loppuhuipennuksena partituurin! Kirjailija hallitsee eri tyylilajinsa suvereenisti. Kuten twiitissäni totesin, lukijaa haastetaan jatkuvasti, mikä ainakin minulle teki sisäistämisen lyhyissä pätkissä lukemalla vaikeaksi. Sen lisäksi, että tyylilajeja vaihdellaan, Yli-Juonikas käyttää kieltä rikkaasti ja luo jatkuvasti uudissanoja erilaisista sanayhdistelmistä. Tutuksi tulevat mm. satiirisesti käytetyt pakoloinen ja raiskauskulttuurimarxismi sekä valtiosta puhuminen syvävaltiona. Yllättävästä kielenkäytöstä nousee kirjassa usein myös huumoria.

"Yhtäkkiä maitohappoa kuohui ja lainehti järjenvastaisesti kaikkialla. Se pakahdutti reisilihakset, teki potkimisen mahdottomaksi. Oli jarrutettava, nojattava kädet polviin, huohotettava, sylkäistävä. Odottamaton voimien menetys. Ei tietenkään energiajuomaa mukana. Jumalauta. Oliko tosiaan nöyrryttävä pyytämään juotavaa roller derby -harrastajilta? Miksi tässä aina kävi näin? Sumea katse kohosi syrjäkarein kentän suuntaan, osui lähimpänä seisovan tummahipiäisen rodullistetun roller derby -naisoletetun silmiin."

Juonen kuljetus ei ole Jatkosota-extrassa olennainen asia, joten sen kanssa luovutin jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja keskityin siihen, mitä kerrontatyylit ja lausetasolla tapahtuvat asiat minulle kirjassa sanoivat. Tällainen lukutapa on minulle muutenkin luontevin. Kirjan tyyliä on kuvattu abdurdiksi poliittiseksi satiiriksi, mikä minusta kuvaa sitä hyvin. Tarinan asetelmasta todettakoon, että tapahtumat kuvaavat perussuomalaisten nousua, ja päähenkilöksi on nostettu kuvitteellinen eduskunta-avustaja Mika Kingelin, jonka tekemisten kautta poliittisia meininkejä usein seurataan. Kirjassa on hyvin paljon myös sivuhenkilöitä, joista jotkut ovat mukana vain käväisemässä, joitakin seurataan näkökulmahenkilöinä pidempäänkin. Nimien käyttäminen on toteutettu vahva pilke silmäkulmassa, ja osa nimistä on politiikasta tuttuja, osa väänneltyjä ja jotkut esiintyvät eri asiayhteydessä kuin reaalimaailmassa. Intertekstuaalisia viittauksia on runsaasti, ja ovelaa on, että jotkin teoksessa olevat alaviitteet ovat nähtävästi oikeita teoksia, toiset taas fiktiivisiä. Paljon viittauksia meni varmasti ohi, mutta joistakin sain kiinni – esimerkiksi Harald Birger Olauseniin (joka nimikirjaimet muodostavat hauskasti lyhenteen HBO) liittyvä kohta olisi tullut varmasti ohitettua olankohautuksella, ellen olisi sattunut henkilöön ja hänen tuotantoonsa törmäämään työurallani. Arvostin myös Marttyyrit-elokuvan mainintaa, sillä se on kauheudessaan mutta hienosti toteutettuna jäänyt alitajuntaani pyörimään erityisen sitkeästi. Päästyäni ns. vauhtiin kirjan lukemisessa sain paremmin kiinni myös tapahtumien kulusta, ja loppupuoliskolle sijoittuvat mielestäni teoksen hillittömimmät kohtaukset, kuten yllä siteerattu roller derby -harrastajien kohtaaminen ja aivan hulvaton kirjamessukuvaus, jota Yli-Juonikas luki ääneen Turussa kirjamessujen "tekstiretriitti"-ohjelmassa huvittaen yleisöään, ja pokassa oli pitelemistä tekijällä itselläänkin. Kohtaus nauratti kovasti edelleen myös luettuna.

"Minä olen nähnyt elämäniloisten koululaisten ilmeet, kun niiden kouraan mobiililaitteen tilalle tuputetaan väkisin jokin romaani, novellikokoelma tai runoteos. Inhon leyhähdys kirjan auetessa, kun onneton kusinen surkeus pöllähtää naamalle. Näkee miten tytöt ja pojat vain malttamatta odottavat välituntia päästäkseen vessaan desinfioimaan kätensä, huuhtomaan kirjapainotuotteen tahmaiset myrkylliset kusi-itiöt sormistaan."

Loppujen lopuksi kirja oli luettu ja katsoin sen keltamustaa, yksityiskohtaisesti kuvioitua takakantta, jonka keskellä on vain teksti Syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi. Olin tyytyväinen. En siitä, että kirja viimeinkin loppui, vaikka tiiliskiviä yleensä karttelevalle lopun saavuttamisessa olikin tällä kertaa mukana helpotuksen elementti, kuin pitkän työurakan päätteeksi. Olin tyytyväinen, että tulin kokeneeksi tämän kirjan, heittelehtineeksi sen mukana ja rypistelleeksi otsaani yrittäessäni käsittää tai todetessani, etten käsitä, mutta jatketaan eteenpäin. Jatkosota-extra nauratti, ahdisti ja sai vaikuttuneeksi tekijänsä kirjallisten kykyjen monipuolisuudesta. Vaikka minulla oli kirjan ja sen laajuuden kanssa myös ongelmani, olen iloinen siitä, että Suomessa julkaistaan tällaista kirjallisuutta ja ollaan valmiita tekemään epäilemättä massiivinen määrä tausta-, kirjoitus- ja toimitustyötä, jotta lopputulokseksi tulee näin perusteellisesti toteutettuja teoksia.

Arvosteluja: ESS, Kirjavinkit, Aamulehti, HS

Djuna Barnes - Yömetsä

Djuna Barnes – Yömetsä (Kirjayhtymä 1987), alkuteos Nightwood (1936). Suomeksi kääntänyt Lauri Perkki.

"Felix piti selvänä, että tohtori oli oikea emävalehtelija, mutta sellaisena arvokas tuttavuus. Hänen sepitelmänsä näyttivät muodostavan puitteet jollekin unohdetulle, mutta mahtavalle kaavalle; elämänmuodolle, jota hän viimeisenä edusti. Hän käyttäytyi kuin sammuneen ylimystösuvun palvelija, jonka eleet hämärästi heijastivat manalle menneen isännän tapoja. Jopa tohtorin piintynyt tapa – nenäkarvojen nyppiminen – näytti olevan huolekkaan parrannyppimisen rahvaanomaisempi muunnos."

Melkoisen kirjanpa otin luettavakseni! Kävin vähän aikaa sitten työpäiväni ohessa hakemassa Pasilan kirjaston kirjavarastosta laajuudeltaan tiiviin klassikkokirjan, johon tarttumista minua painokkaasti kannustettiin. Amerikkalaisen Djuna Barnesin (1892–1982) romaani Yömetsä on modernismin merkkiteos, jonka suomenkielisessä painoksessakin on esipuhe itse Nobel-runoilija T. S. Eliotilta. On hankala päättää, miten kirjasta lähtisi kirjoittamaan. Analyyttisyys ajatuksena ahdistaa, koska teos on niin monitulkintaista tekstiä, symboleja ja tajunnanvirtaa, eikä oikeastaan mitään selitetä. Ehkä on parempi vain lähteä purkamaan tätä lukukokemuksena ja esitellä, mitä tuli vastaan.

"Hänen sormensa etenivät, epäröivät ja värisivät, kuin ne olisivat pimeässä kohdanneet kasvot. Kun hänen kätensä viimein pysähtyi, sormet sulkeutuivat, kuin hän olisi vaientanut itkevän suun. Käsi oli hetken paikoillaan, kunnes hän kääntyi toisaalle. Selittämätön pelko valtasi Felixin noina hetkinä. Tytön käsien aistillisuus kauhistutti häntä."

Lukiessani teoksen ensimmäistä lukua havaitsin tekstin olevan hyvin täyteläistä kaikista yksityiskohdista. Lauserakenteet olivat myös jotenkin epätavanomaisia, tavalla jota en osannut oikein selittää, ja huomasin joutuvani lukemaan virkkeet uudelleen ja taas uudelleen. Totesin, että vain reilun 170 sivun pituudesta huolimatta lukemisessa menisi varmasti aikaa. Kirjan maailma kyllä viehätti alusta asti, tiesin että kesken en missään nimessä jättäisi. Olin ensin päättänyt, etten lue esipuhetta siltä varalta, että siinä paljastettaisiin asioita, mutta saatuani ensimmäisen luvun päätökseen päätin sittenkin lukea. Eliot mainitsee siinä teoksen sopivan niille, jotka ovat tottuneet lukemaan runoutta, ja silloin päässäni syttyi oivallus. Tekstiin pitäisi keskittyä samaan tapaan kuin runouteen, sitä pitäisikin makustella ja pyöritellä kerta toisensa jälkeen. En ollut hoksannut lukutapaa, koska teksti jotenkin vaikutti aloittaessa suoremmalta proosalta. Siinä ei ole sellaista kieltä, mitä yleensä on totuttu kutsumaan "runolliseksi" proosassa, vaan kieli on suoraa mutta ladattu monilla merkitysten tasoilla. Se kutsuu pohdiskelemaan. Tämä oivallus takana lukeminen alkoi sujua eri tavoin. Eikä esipuhe liikaa edes paljastanut.

Ulkoisia tapahtumia teoksessa on lopulta vähän. Henkilöiden kertomukset tiivistyvät tiettyihin kohtauksiin, tapaamisiin ja tilanteisiin. Välillä taas tarinassa saattaa vierähtää monta vuotta tuosta vaan, ilman että asiaa mitenkään korostetaan. Keskeisinä henkilöinä ovat paroniksi kutsuttu, historiaa ja sen loistoa haikaileva Felix, tohtoriksi kutsuttu kiintoisia pohdintoja esittelevä Matteus ja levoton nainen nimeltään Robin. Tohtorilla on teoksessa eniten repliikkejä, hänen puheensa kautta kirjaa kuljetetaan välillä sivukaupalla, mutta henkilönä hänestä muutoin paljastetaan melko vähän. Felix menee naimisiin Robinin kanssa, he saavat lapsen, mutta Robin lähtee, alkaa seurustella Noran kanssa, kunnes jättää tämänkin toisen naisen, Jennyn takia, ja sekä Felix että varsinkin Nora päätyvät vuodattamaan vaikeuksiaan tohtorille, joka kommentoi niitä pitkine monologeineen. Lopuksi tohtori tuskastuu, vetää kännit ja kiukkuaa, ja Nora puolestaan kohtaa jälleen Robinin tilanteessa, jossa on hyvin dramaattista symboliikkaa. Tämä on siis jälleen näitä kirjoja, että juoniromaanin ystävien kannattaa kääntyä 180 astetta, ellette halua kokeilla vaihteeksi jotain hyvin erilaista!

"Kärsiminen on sydämen rappeutumista; kaikesta, mitä olemme rakastaneet tulee "kiellettyä", ellei sitä ymmärrä loppuun saakka, niin kuin kerjäläinen on kaupungille jäänne, jonka kaupunki tulevaisuutensa nimessä haluaa unohtaa, sillä hän tietää jotain siitä kaupungista. Niin rakastavankin on toimittava luontoaan vastaan löytääkseen rakkauden."

Yömetsässä mielenkiintoisia ovat erityisesti ne kaikki alitajunnasta hyppäävät ajatukset, mielleyhtymät ja esitetyt filosofoinnit mm. rakkaudesta, menetyksistä, mustasukkaisuudesta, ja varmasti jäi myös paljon sellaista, mikä ei avautunut ensimmäisellä lukukerralla (vaikka tahkoaisi teoksen lauseita uudestaan ja uudestaan). Kirja on seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien esittämisessään hyvin queer, ja siinä suhteessa varmasti ollut hyvin paljon aikaansa edellä, modernin sanansaattaja. Sen kuvaama ajanjakso sijoittuu 1920-luvulle, Pariisiin ja Wieniin, ja romaania on pidetty tunnustettuna lesbokulttuurin kuvauksena. Wikipedia-sivulla puhutaan myös "goottilaisesta proosasta" ja metafiktiosta, jota on kyllä tunnistanut - tämä ehkä vaatii sen toisen lukukerran vielä. Teoksessa tuntuu olevan jotakin hieman unenomaista, vaistomaailmasta kumpuavaa, niin omalaatuisia sen jotkin ajatuskulut ovat.

Kuten T. S. Eliot kirjan esipuheessa totesi, Yömetsää voi suositella runoutta lukeneille, ja tietenkin myös kokeilevan proosan harrastajat saavat siitä varmasti paljon irti. Jos haluaa haastaa itseään lukijana ja uppoutua kiehtovaan, yllätyksiä ja vahvan symbolisia kuvia tarjoavaan tajunnanvirtaan, kannattaa teokseen tarttua. Itse pohdin, pitäisikö kirja yrittää hankkia omaksi, koska se suorastaan vaatii uutta lukukertaa, ellei useampia.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Nipvet, Ankin kirjablogi