Syyskuun lyhyet: 9 minibloggausta

Hiukan myöhään tulevat (viime viikon kirjamessukiireet ja kaikki muu, elämä joka tapahtui ja tapahtui jne.) mutta tässä ne kuitenkin tulevat, siis syyskuussa Instagramiin tehdyt kirjapostaukset.


Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet (Kolera 2018)

Saara Metsärannan runokokoelma Meitä vasten hukkuneet oli Koleran viimeisiä julkaisuja. Metsärannan runot kiinnittivät huomioni jo viime vuonna, kun hän pääsi Nuori Voima -lehden Debytoi runoilijana -kisan parhaimmistoon saaden runojaan lehteen. Kokoelman nimen mukaisesti sen runoissa käsitellään hukkumista ja merta. Osastojen aluissa on lainauksia Estonian uppoamiseen liittyen, esim. katkelmia radioliikenteestä, haastatteluista ja tutkintakomission loppuraportista. Tämän takia oikeastaan näistä runoista kiinnostuinkin, sillä tapaus on kiinnostanut minua lapsuudesta saakka (hyllystäni löytyy mainittu onnettomuustutkinnan loppuraportti) kuten monet muutkin katastrofit, moniulotteisista syistä. Estonian uppoamistilanne oli kauheudessaan myös omanlaisensa psykologinen selviytymistaistelu, johon joutuneet reagoivat siihen eri tavoin. Metsäranta on lähestynyt tapausta ja laajemminkin meren olemusta kuvarunoudesta ammentavin keinoin. Sanat on usein siroteltu paperille kuin meressä kelluvat tavarat, kuten pelastuslautat ja haaksirikon romu. Tällöin sanat ovat konkreettisesti erillään toisistaan, ja lukeminen tarkoittaa niiden yhdistelyä yksi toisensa jälkeen, välillä kahta polkua rinnakkain. Ajoittain keino tuottaa vaikuttavia kokemuksia, ajoittain etäännyttää liiankin kauas ja sanat tuntuvat jäävän pelkäksi materiaaliksi. Meren tuntu on runoissa vahva, ja omanlaisekseen motiiviksi muodostuva made tulee tutuksi.

"jossakin
kuolee tai syntyy
laivan alittava made
köysitikkaat eivät yllä
mereen solmut kuka niitä
laskee tokaisee kapteeni ja

pyytää lisää jo kallellaan"


Lauri Levola: Pimeä tavarajuna (Teos 2006)

Lauri Levolan novellikokoelman Pimeä tavarajuna luin erityisesti siksi, että Levola toimii viime aikoina kovasti kuuntelemani Ruusut-yhtyeen sanoitusten kirjoittajana yhteistyössä bändin muiden jäsenten kanssa. Pimeän tavarajunan kielellisessä maailmassa ja nopein käännöksin laidasta laitaan singahtelevissa tunnelmissa on paljon samaa myös Ruusujen lyriikoiden kanssa. Kokoelman 16 kertomusta ovat lajityyppinsä malliesimerkkejä erityisesti surrealistisen ja absurdin novellin edustajina. Tunnelma on usein painostava, kauhuelementtejä on hyödynnetty tehokkaasti – välillä ahdistus tapahtumien kulusta kasvoi voimakkaaksikin. Levola kirjoittaa teoksessa lyhyttä lausetta, joka on samalla tiivis mutta kurottelee moneen suuntaan. Maailma on vinksallaan jatkuvasti, yhä uusin tavoin.

"Leikkaan käteeni palan altaan vaahtovuoresta, menen ikkunalle ja puhallan. Kaikelle tälle kauneudelle, sanon vielä perään. Tuulenvire pitää hetken vaahtohiutaleita korkeudellani, kunnes ne leijailevat asfaltille. Tällaista lunta voi kesällä sataa. Se ei tuota vilunväreitä ja kaikki voivat olla ulkona yhdessä. Lumisadetta riittää, kunnes vaahto loppuu. Takapiha näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Veri tekee hiutaleista vaaleanpunaisia."


Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018, suom. Kristiina Drews)

Kamila Shamsien romaani kuvaa lontoolaisia sisaruksia, joiden elämässä surua ja vaikeuksia on kertynyt kannettavaksi liian paljon. Isman ja Aneekan isä lähti aikanaan jihadisti-taistelijaksi, ja heidän veljensä Parvaiz päätyy samaan ratkaisuun. Henkilökohtaisten tuskien ohella yhteiskuntakaan ei päästä enää helpolla. Alkupuolella kirja vaikuttaa tyyliltään tasaiselta, perhesuhteita luotaavalta lukuromaanilta. Kunnes käänne tapahtuu puolivälin jälkeen – kerronta pyrähtää vauhtiin ja kiihtyy tyylillisestikin uusille kierroksille. Ihmissuhteita seuraava perhedraama muuttuu trilleriksi. Enää ei voinut pysäyttää lukemista. Pitkästä aikaa olen tullut yllätetyksi, tempautuneeksi, näin vahvasti, viimeksi olen ihaillut lukemani kirjan juonen kuljetusta yhtä paljon ehkä vuosi sitten (en tosin usein pyri lukemaan "juoniromaaneja"). Teos on rakennettu tapahtumiensa tasolla erittäin taitavasti. Shamsie on saanut tuotua fiktionsa lähelle, totena, saa lukijan mukaan kamppailemaan henkilöiden kanssa. Lopputulos on hurja.

"Silloin tällöin oli aikoja, jolloin Aneeka kytkeytyi pois heidän suhteensa taajuudelta. Muulla tavoin Eamonn ei sitä itselleen osannut selittää; muutos tapahtui yhtäkkiä, ikään kuin kyynärpää olisi vahingossa osunut radion nappulaan, ja jazz-musiikki olisi alkanut säristä kesken soiton."


Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018, suom. Kristiina Drews)

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia on yhtä loistava kuin Siivoojan käsikirja -novellivalikoiman ensimmäinen osa. Tämä nyt taisi olla itsestäänselvyys, mutta tulipa todettua heti alkuun. Berlinin kohdalla ainoa ongelma tuntuu olevan se, että hänen teksteistään kirjoittaminen menee hehkutukseksi, josta objektiivisuus tipahtaa päältä. Lainaan itseäni Siivoojan käsikirjan ensimmäisen osan bloggauksesta: "Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei." Kiinnostavaa on myös leikittely omaelämäkerrallisuuden kanssa, ja mikä lopulta tapahtui, mikä ei. Upea kirjailija. Kokoelman molemmat osat on nyt hankittu myös omaan hyllyyni palattavaksi.

"Äiti inhosi hajuja, ihan mitä tahansa hajuja, ja etenkin Meksikon hajuja – jopa enemmän kuin mitään pakokaasuja. Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. Se sinua siinä pelotti, äiti – sinua ja vanhaa D. H. Lawrencea. Täällä on helppo sekoittaa seksi ja kuolema keskenään, molempien syke tuntuu niin vahvana. Kahden korttelin kävelymatka huokuu aistillisuutta ja vaaran tuntua."


Tua Forsström: Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen)

Tua Forsströmin kynästä tuntuu virtaavan jotakin taianomaista. Sellaista, mitä en oikein osaa selittää, mutta mikä aiheuttaa värähdyksiä, sykäyksiä, tarjoaa langanpäitä joiden toisessa päässä on ymmärrys, jos jaksan seurata lankaa mielessäni. Näin on myös hänen runokokoelmansa Merkintöjä teksteissä. Mukana on nyt menetyksen tuoma suru. Hankala sanallistettava, sirpaleinen. Kokoelma koostuu tekstikatkelmista, se on hyvin minimalistinen ilmaisultaan, sanoja ei ole 52 sivun matkalla paljon. Silti niiden parissa voi kokea paljon. Lukea uudestaan, pysähdellä. Osa sanoista on lainattuja, esimerkiksi W G Sebaldilta tai Vilja-Tuulia Huotariselta. Sekin sopii yhteen muun kanssa. Merkintöjen. "Siitä että oppii eikä unohda" voi kirjoittaa monta runoa. Kaikki jatkuu kuitenkin, uusi kalenteri ostetaan taas seuraavalle vuodelle.



"On unia jotka ovat läpinäkyvämpiä kuin vesi
Ehkä lähdit jotta voisit nukkua kaukana
Kirjoitan sinulle, joka olet sadetta
ja lunta, nämä kirjeet"


Sally Salminen: Katrina (Teos 2018, suom. Juha Hurme)

Sally Salmisen 1936 ilmestynyttä Katrinaa ovat viime aikoina lukeneet monet, sillä Teos julkaisi aikansa menestysromaanista tänä vuonna uuden käännöksen. Kääntäjänä toimi Salmisen romaania kovasti arvostava Juha Hurme, joka viime vuonna Yle Kirjojen Suomi -ohjelmasarjan haastattelussa moitti teoksen vanhaa käännöstä. Hurmeen kääntämänä teksti ainakin tuntuu etenevän jämäkästi. Pohjanmaalla asunut nuori Katrina lupautuu hetken mielijohteesta vaimoksi ahvenanmaalaiselle Johanille, joka kertoo suuresta talostaan omenapuineen. Perillä odottaa köyhä pikkumökki, ja käy selväksi, että palturin puhuminen on miehen merkittävin taito. Katrina jää yksin mökkiin talven yli. Hän ei suostu palaamaan takaisin kotiseudulleen, vaan jää päättäväisenä torpparin vaimoksi, vaikka joutuu tekemään saaren varakkaille ankaraa työtä Johanin työskennellessä suuren osan vuotta merillä. Mitä pidemmälle lukee, sen vahvemmaksi Katrinan päättäväisyys paljastuu. Hän ei pelkää kritisoida työläisten huonoja oloja, epätasa-arvoa, ja murtautuu toistuvasti ulos sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista. Kun Katrina vastasyntynyt esikoisensa sylissään uhoaa, että isännät saavat vielä varoa itseään, en voinut olla fanittamatta. Kerronta edustaa aikansa realismia varsin tyypillisenä, mutta sen sisältö on väkevää, tarina elää vahvana. Lukija saa itkeä ja naurahdella. Kirjaan mahtuu Katrinan koko elämä pienine iloineen ja suurine menetyksineen saarella, suojattomalla kalliolla, jonne Katrina mm. kantaa omin voimin niin paljon maata, että saa lopulta istutettua omenapuita. Köyhyys käy luihin ja ytimiin. Silti rakkauden ja kuoleman ikiaikaiset voimat nousevat tässäkin teoksessa päällimmäisiksi. Sellainen on elämä.

"Jassoo, he olivat kärsimättömiä siitä syystä, ettei hän saanut toista lasta tarpeeksi pian! Ja hän kun oli pojan takia iloinnut, että sai vielä olla yksin. Renkejä heille! Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi?"


Ralf König: Pornojuttu (Like 2018, suom. Hannu Tervaharju)

Myönnän harkinneeni ensin, etten postaisi tästä, mutta sitten mietin että se olisi turhaa sievistelyä, ja niin harvoin tulee nykyisin muutenkaan luettua sarjakuvia... Saksalaisen Ralf Königin suomennetuista sarjakuva-albumeista olen lukenut jokaisen, joten kun huomasin että on ilmestymässä pitkästä aikaa uusi, Pornojuttu, oli selvää että se piti saada käsiin. Kun löysin Königin tuotannon 18-vuotiaana asuessani vielä pienessä kaupungissa, hän oli viihdearvonsa lisäksi tärkeä, koska näytti suhteellisen realistisesti, millaisia ovat saksalaisten suurkaupunkien homoyhteisöt ja niihin kuuluvien elämät. Toki Königillä on omat maneerinsa ja päähänpinttymänsä, jotka oppii tuntemaan hyvin hänen tuotantonsa läpi luettuaan. Pornojuttu lainaa teemansa Königin aiemmasta albumista Kuin kanit konsanaan: molemmissa pääosassa ovat heterohahmot ja heidän ongelmansa pornon kulutukseen liittyen, homohahmo antaa sivuhenkilönä toista näkökulmaa. Huokailutti välillä, kun König riipii taas huumoria siitä, että mies katsoo härskejä, hassunnimisiä pornofilmejä, ja nainen paheksuu ja ällöttelee asiaa. Tässä perspektiiviä laajennetaan useampaan sukupolveen ja pornoelokuvien tekniseen kehitykseen. Toki König on aina hauska ja kuljettaa sarjakuvakerrontaansa erittäin toimivasti; hän on urallaan saanut aikaan myös oikeasti koskettavia, syvälle meneviä (tirsk, no niin) ja monitasoisia sarjakuvaromaaneja. Pornojuttu pelasi kliseisillä asetelmilla turhan paljon, vaikka loppupuolella mukaan tuleekin myös moninaisempia naisnäkökulmia pornon suhteen. Kyllä tästä sarjakuvasta silti hauskaksi yhden illan jutuksi oli.

"–Älä katso minua noin, sinustahan jopa Fifty Shades of Grey oli huippuhyvä!
–Mutta siinä ei ollut sähködildoja!"


Timo Honkela: Rauhankone (Gaudeamus 2017)

Timo Honkelan teos on alaotsikoltaan tekoälytutkijan testamentti. Honkela sai ajatuksen rauhankoneesta, eli tekoälyn valjastamisesta ihmisten välisen rauhan saavuttamiseen, vuoden 2017 tammikuussa. Sitten tapahtuikin nopeasti, tuli HS:n artikkeleita, paljon näkyvyyttä ja kirjaprojekti. Teos on toteutettu hyvin omanlaisellaan tavalla, sillä Honkela on sairastanut aivosyövän, jonka hoidot veivät häneltä mm. oikean puolen näkökyvyn. Hän on sanellut kirjassa esitetyt asiat ääneen "puheesta tekstiksi"-ohjelmaan, minkä jälkeen tekstit on toimitettu kirjan muotoon (tästä on vastannut erityisesti toimittaja Jani Kaaro). Rauhankone saa lukijansa mielen kehittelemään eteenpäin monia esitettyjä ajatuksia, mikä oli Honkelan tarkoituskin sitä kirjoittaessa. Monista lakonisista, hieman ehkä itsestäänselviltäkin tuntuvista huomioista muodostuu lopulta ajatuksissa syviä pohdintoja. Kirja saa peilaamaan paljon myös omaa toimintaa ihmisenä – kuin hyvä kaunokirjallinen teos, vaikka tietoa onkin. Tekoälykirjan lisäksi Rauhankone on vahvasti ihmiskirja. Minua kiinnostivat erityisesti kieltä koskevat pohdinnat, ja miten sanottujen asioiden tulkinta eri ihmisten välillä on usein kovin hankalaa, saati sitten kun väliin tulee kone. Ajoittain lukiessa tuntui, että kustannustoimittamista olisi voinut vielä tehdä lisää, jotta joidenkin asioiden toisteisuutta olisi saatu vähennettyä, ja se olisi nostanut kokonaisuuden tason kirjallisena teoksena hyvästä erinomaiseksi. Silti tämä on erittäin kiinnostava, ajattelua liikkeelle tyrkkivä teos. Honkelan lukeminen on tietynlaista vastapainoa esim. Yuval Noah Hararin kirjoille, sillä siinä missä Harari pelkää tekoälyn tuhoavan ihmiskunnan kehityttyään tarpeeksi, Honkela näkee tekoälyssä mahdollisuuden pelastaa meidät. Joskus on tarpeen keskittyä myös lohdullisiin ja toiveikkaisiin näkymiin.

"Sanat ja merkitykset eivät myöskään ole olemassa valmiina yksinkertaisena järjestelmänä, jota me opettelisimme vuosi vuodelta kasvaessamme. Kieli on syntynyt ihmisyhteisössä ja se muokkautuu jatkuvasti. Yhdelläkään ihmisellä, saati missään teoksessa, ei ole kielen koko kuvaa."


Marko Hautala: Leväluhta (Tammi 2018)

Pitkästä aikaa luin kauhuromaanin, ja kylmistä väristyksistä huolimatta olen tyytyväinen että luin! Marko Hautalan Leväluhta on nimittäin toimiva teos sekä genren puitteissa että psykologisena romaanina. Vaikka on usein epätarkkaa mutuilua puhua kansainvälisestä tasosta, ajattelin lukiessa monta kertaa, että sitä tämä edustaa. Tarinassa Meeri palaa lapsuudenkotiinsa oltuaan pitkään poissa. Äiti vaeltelee talossa yksinään poissaolevana, veli Lari on joutunut mielisairaalaan ja isä kuollut kauan sitten hukkumalla kodin lähellä soiseen lähteeseen, Leväluhtaan. Takaumissa kuvataan Laria parikymppisenä hyvin omistautuneena black metal -fanina, mikä hykerrytti, sillä olen törmännyt vastaaviin tyyppeihin, ja monet kirjassa mainitut yhtyeet olivat minullekin tuttuja. Tiukan juonenkuljetuksen lisäksi hyytävä kuvaus pitää otteessaan ja kielenkäyttö on elävää ja taidokasta; Hautala ei turhaan ole saanut aiemmin mm. Kalevi Jäntin palkintoa. Kohtausten tunnelma on hyytävä, ja kirjailija on rakentanut jännitteet tiheiksi. Näkökulmatekniikka ja aikatasot toimivat kirjassa perustellen paikkansa ja tarkoituksensa. Käsiini päätyneen ennakkokappaleen kannessa mainittu Stephen King ei lopulta tyylillisesti ole kovin lähellä Hautalan kerrontaa. Hienosti käytetyn kielen ja juonen koukuttavuuden yhdistelmästä tulivat minulle mieleen ansiokkaat suomikumman tekijät, kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo.

"Näkökentässä vaelsi tummia pisteitä ja rihmamaisia muotoja, kuin roskia silmän pinnalla. Ne liikkuivat sykäyksittäin ja vajosivat taas joidenkin tuntemattomien virtausten mukana."

Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin – Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017), alkuteos A Manual for Cleaning Women (2015). Suomeksi kääntänyt Kristiina Drews.

"Minä inhosin St. Josephin luostarikoulua. Pelkäsin nunnia, ja yhtenä kuumana Teksasin päivänä löin sisar Ceciliaa ja minut erotettiin koulusta. Rangaistukseksi jouduin työskentelemään koko kesäloman ajan hammaslääkärin vastaanotolla isoisän apuna. Todellinen syy oli se, että minun ei haluttu leikkivän naapuruston lasten kanssa. Ne olivat meksikolaisia ja syyrialaisia. Mustia siellä ei ollut, mutta se oli vain ajan kysymys, sanoi äiti."

Lucia Berlinin (1936–2004) novellien suomennoksesta kuulin ensimmäistä kertaa viime vuoden keväällä, kun kääntäjä Kristiina Drews oli vieraana Suomen kirjastoseuran järjestämässä, kirjastotyöntekijöille suunnatussa Fiktiopäivä-koulutuksessa. Drews kuvasi Berlinin tuotantoa hyvin mieleenpainuvasti, mutta oletti kuitenkin suomennoksen jäävän pienen yleisön kirjaksi. On ollut ilahduttavaa huomata, miten suuren huomion kirjallisuusmedioissa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on saanut. Berlinin novellit ovat suorastaan maagisia, vaikka tyylillisesti edustavatkin realistisia arkikuvauksia. Hänen kirjoitustapansa hurmaa heti ensisivuilta. Luettuani kirjan mietin, että tässä on kokoelma, jota jatkossa ensimmäisenä suosittelen niille ihmisille, jotka suhtautuvat varauksella novelleihin. Suurmenestykseksi Yhdysvalloissa 11 vuotta Berlinin kuoleman jälkeen nousseen A Manual for Cleaning Women -valikoiman toimittanut Stephen Emerson toteaa johdannon päätteeksi: "Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja." Hankala minunkin oli sellaista lukijaa miettiä.

"Tänään rouva Burken luona. Täytyy lopettaa sielläkin. Mikään ei ikinä muutu. Talossa ei ole koskaan mitään likaista. En käsitä mitä minä siellä teen. Tänään meni kuitenkin paremmin. Ainakin ymmärsin, miksi siellä on kolmekymmentä tyhjää Lancers-roseeviinipulloa. Nyt niitä oli kolmekymmentäyksi. Eilen on ilmeisesti ollut pariskunnan hääpäivä. Tuhkakupissa oli kaksi tumppia (eikä vain herran yhtä), pöydällä yksi viinilasi (rouva ei juo), ja uusi roseeviinipulloni. Keilailupokaaleja oli hiukan siirrelty. Meidän yhteinen elämämme."

Berlinin novelleissa suurta osaa esittävät yllätys ja taito vavahduttaa lukija pois tekstin oletetulta polulta. Erityisesti hänen novelliensa loput ovat huikeita. Viimeinen virke vie usein jonnekin, mihin tekstin ei olisi kuvitellut vievän, tai sitten se kiteyttää taustalla vaikuttavat asiat tuoden yhtäkkiä näkyväksi sen, mistä kaikessa onkin ollut kysymys. Kokoelman vaikuttavimmiksi novelleiksi minulle muodostuivat "Siivoojan käsikirja", "Toda luna, todo año" ja "Hyvät ja pahat", jotka nousevat parhaiden lukemieni novellien joukkoon, mutta kaikki valikoiman novellit ovat tasoltaan hyvästä erinomaiseen. Berlinin kertomukset liikkuvat miljöissä ja tilanteissa, jotka olivat kirjailijalle itselleen tuttuja: isoisän hammasklinikalla, katolisessa koulussa, sairaalassa, Meksikossa, Chilessä, Kaliforniassa, köyhien ja alkoholistien parissa. Tekijän elämänvaiheista voi lukea monesta artikkelista verkossa, ja niistä kertoo myös tämän kirjan lopussa oleva teksti. Alkusanat valikoimalle on kirjoittanut Lydia Davis ja lisäksi alussa on edellä mainittu Stephen Emersonin johdanto. Luin itse taustoittavat tekstit vasta kirjan lukemisen jälkeen, ja suosittelen sitä muillekin.

"Minä tykkään työstäni ensiapupolilla – siellä sentään tapaa miehiä. Oikeita miehiä, sankareita. Palomiehiä ja jockeymiehiä. Niitä tulee ensiapupolille yhtenään. Jockeyt näyttävät upeilta röntgenkuvissa. Niiltä murtuu luita vähän väliä, mutta ne vain teippaavat itsensä kasaan ja ratsastavat seuraavankin lähdön. Niiden luurangot ovat kuin puita, niin kuin uudelleen koottuja brontosauruksia. Pyhän Sebastianuksen röntgenkuvia."

Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei. Kuvauksessa on mukana myös rosoa ja asiat nähdään peittelemättä, juuri siten että tekstistä tulee elävää, rehellistä ja samaistuttavaa. Berlin tekee havaintoja runoilijan tarkkuudella, mutta kirjoittaa soljuen etenevää proosaa, jossa lauseet muodostavat ensisijaisesti ketjuja, ovat suhteessa toisiinsa. Siksi lainauksiakin ottaessa tuntuu, että kappaleita ei voi katkaista kesken, vaan ne on siteerattava kokonaan, kuten kirjailija on ne luettavaksi tarkoittanut. Kristiina Drewsiä on kiitettävä erittäin hyvästä suomennoksesta, joka tekee varmasti oikeutta alkutekstille. Vaikka näissä novelleissa teksti saa lopullisen merkityksensä asiayhteyden kautta, myös yksittäiset kielikuvat ovat hykerryttävän hienoja, ja tietyt lauseet jäävät mieleen kaikumaan. Muutama esimerkki:

"Ihmeköynnös valui pitkin sen seiniä kuin juopuneen naisen hartiahuivi."

"Olin niin yksinäinen, että jopa harkitsin huoneiden sisustamista teltoiksi."

"Talossa on kymmenen digitaalista kelloa, joka ikinen samassa, oikeassa ajassa. Vielä jonain päivänä, kun lopetan täällä, pysäytän ne kaikki." 

Taidan tulla siihen lopputulokseen, että luin nyt, vasta alkaneen vuoden puolella, viime syksyn merkittävimmän käännöskirjan. Tämä on kirja, josta on syytä liekehtiä, koska tällaiseen ei törmää usein. Olin etukäteen hieman jännittynyt siitä, kokisinko tämän kirjan niin vahvasti hehkutuksen ympärillä noustua suureksi, mutta Lucia Berlin vaikutti, herätti ja hurmasi tekstillään vastaansanomattomalla tavalla. A Manual for Cleaning Women julkaistaan suomeksi kahdessa osassa, eli tätä lukemisen hurmaa on tulossa vielä toinenkin osa luettavaksi. Miten mahtavaa.

Muissa blogeissa (enemmänkin on, nämä parilta ekalta Google-tulossivulta): Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Opus eka, Yökyöpeli hapankorppu lukee