Mariaana Jäntti - Amorfiaana

Mariaana Jäntti – Amorfiaana (Gummerus 1986)

"Keikkuvassa, käytännössä kolmijalkaisessa nojatuolissa istuu nainen, joka voisi olla sama kuin tuo lasissa istuja, kellariinmenijä, perunansilpoja, mutta tämä on vieläkin nuorempi, oikeastaan tyttö. Hän korvaa tuolin puuttuvan jalan omallaan, tasapainoilee, tekee oloaan mukavaksi ja huolehtii samalla vartalonsa kaaren viehättävyydestä. Joku sanoisi häntä synkän joku piittaamattoman näköiseksi, joku taas, että tyttönainen vain pyrkii näyttämään läpitunkemattomalta. Nyt hänen kasvojaan eivät muut näe, sillä hän on kiertynyt seinällä liikahtelevien varjojen puoleen." (s. 10)

Mariaana Jäntin romaani Amorfiaana tuli (muistaakseni) ensimmäisen kerran vastaan Markku Eskelisen proosahistoriassa Raukoilla rajoilla. Se mainitaan niin moneen kertaan, että vinkistä piti ottaa kiinni. Romaanin takakannessa sanotaan, että rakennus on ruumis ja mieli, ja sitä vasten teosta voisi lukea. Vaikuttaa turhan simppeliltä, ajattelen, takakansiratkaisulta, ja niin se onkin vaikka sinänsä on myös oikeassa. "Aistillisuus ja tahto suuntaavat sanontaa", siis mitä? No, julkaisijan näkökulmasta kirjan tuskin ajateltiin päätyvän takakansitekstinkään perusteella ensimmäisten joukossa pukinkonttiin. Vertaus ranskalaiseen uuteen romaaniin on kyllä ymmärrettävä, kun alkaa lukea.

Nopeasti huomio tarttuu viittauksiin, joita tehdään Raamattuun, Jeesukseen ja ehtoolliseen. "Tämä on minun ruumiini." Leipä, jota tarjotaan syötäväksi, pureksitaan, ja se muuttuu mystisessä prosessissa ruumiiksi. Raamatun tuntemukseni on tasoa lukion uskonnontunnit, joten niihin pohjautuvalla tulkinnalla on mentävä. Toistuu myös Venus symbolina. Roomalainen rakkauden ja kauneuden jumalatar. Romaanissa patsas, "neitseellinen", "kuva". Loppupuolella todetaan, että patsaalla ei ole käsiä, "ettei tämä sala-aistinen olento käsin tyydyttäisi itseään, vaan lumoaisi juuri tyydyttäjän odotuksellaan." (s. 134) Yhdestä hahmosta puhutaan "ruumisnaisena", onko nainen siis tässä ehtoollinen? Naisruumis, pureksittava leipä. Naisruumis ja talo, moniaalle ulottuva rakennelma, kaikki esineet merkityksineen. Talo, jota puretaan? Naiset ovat esineitä, joita puristellaan miten tahdotaan, ja: "Sulla on tosiaan upee saatanan upee perse". Minkälainen on mies? Vallassa, esimerkiksi asianajaja, ja se joka puristelee, toisaalta taas riepoteltava ja tahdostaan riisuttu, kuten lehdenjakajapoika. Entä jos koettaa tulkita symbolisesti? "Hän ripustautui kahvaan ja raahautui siinä kuin muka turtana heiluva suolenpätkä saadakseen haltuunsa miekan mutta vatkauksessa miekankantaja polki hänet helposti jättiläisjalkoihinsa." (s. 46) Lainauksessa tuntuu olevan fallossymboliikkaa ja jotain masturbaatioviittauksilta vaikuttavaa, mutta toisaalta sellaisesta pyristellään irti. Kaikki on hyvin epäeroottista, kuten koko kirjassa; eroottisiksi mielletyt kuvat pyritään tuhoamaan, esimerkiksi jo alkusivuilla kuvataan seinällä venyvät, törröttävät ja viittovat rinnat. Madame määräilee mutta on myös jotenkin avuton, lopulta tuhoavakin. Mitkä ovat asianajaja Lorenzin ja mustan miehen, Paulin, roolit lopulta? En saa enää jälkikäteen kiinni. Mitä merkitsee myrsky ulkona? Lihakärpänen? Kahdesti kerrotaan naisruumiin/ruumisnaisen pukeutumisesta sanomalehtiin, joissa kuvataan mm. pakolaisleirin teurastusta, uutiset mustaavat ruumiin painomusteellaan.

"Kött pesee uutistatuoinnit ruumisnaisen iholta ja kysyy, pesisikö hän myös naisen yläpuolella rappukäytävän korkeana kaartuvalla seinällä olevan verivärityön, luolakirjoituksen. – Älä pese. Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas minun on mentävä, että viittaus lakkaa? Kun olen mennyt, tuleeko kirjoituksesta lentävä lause? Ja tuleeko siitä vapaa kuin taivaan lintu vai johdetaanko se häkin luukusta sisään? Vai aletaanko lentävää lintua valvoa, rengastetaanko se, kesytetäänkö, opetetaanko, aletaanko sitä lennättää tarpeisiin sopivalla tavalla." (s. 142-143)

Tyyli on surrealismia, sen osaa sanoa epäakateeminenkin lukija. Kieli on todella käytössä, materiaalia, jatkuvasti muovautuva, amorfinen (muodoton). Tässä tullaan kirjan nimeen, Amorfiaana, ajatukset kääntyvät naishahmon muovautuvuuteen. Tässä naisruumis on osa proosaa, mutta eri tavoin kuin Lispectorilla ja Duras'lla, sanoisin, eri kulmasta. Palataan kieleen: on erilaisia käyttötapoja sekaisin, puhekielisyyttä, väänneltyjä sanoja (joskus en tiedä, onko kyse lyöntivirheestä vai tarkoituksellisuudesta, harvoin kirjaa lukiessa käy niin ettei sitä osaa sanoa, ja mietin mitä tällaista on ollut kustannustoimittaa, oikolukea, varsinkin suhteutettuna siihen miten vähän kotimaisessa proosassa oli tehty vastaavaa 80-luvulla). Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen? Luen tarkasti ja hitaasti, huomaan että tämä on sellainen jota on luettava niin, mutta myönnän, että joitakin sivuja silmäni luisuivat nopeasti läpi, ehkä sellaisia joissa vyörytettiin repliikkejä, tapahtumia joista en saanut kiinni kuin pätkiä. Mutta niin käy väistämättä, ainakin minulle; luen vain niin tarkasti kuin osaan. Annan tekstin vaikuttaa ja resonoida.

Lopussa kertomus kertoo minulle, miksi kertoi minulle itsensä, kertomuksensa. Vaikka en täysin ymmärrä näitä lauseita, en välitä, nyökkään ja jään ajattelemaan niitä, kun kävelen ulos talosta. Sivu on 174. Ovea en aio lukita, palaan vielä joskus.

"Joku haju minulla on peilistä. Oliko peiliin sittenkin koira haudattuna? Oliko peilikuva itseäni itsevarmempi, itsekkäämpi, itsenäisempi? Oliko niin päin että kuva katsoi minua enkä minä ollut kuin aukko kuvani edessä? Onko outoa että vierastan kuvaani? Silmät vastaan silmät! (Nyt minulla on joku haju tutusta helmasta. Mutta takaisin lauseajatteluun!) Katsoessani peiliin upposin katseeseeni, palasin helmaan (jota muisti ei muista), ykseyteen, joka joskus tuntui, kun katsoin niistä silmistä että olen (vaikken ollutkaan, sillä ykseys oli), katsoin siitä katseesta hyvyyteni tai pahuuteni, tai en katsonut, vaan olin se katse." (s. 110)

Kirjasta muualla verkossa:
V. S. Luoma-ahon Alussa on sana -blogi, Karri Kokon [re]markable-blogi (jossa mm. puhetta pohdiskelemastani kustannustoimittamisesta, jota osaltaan oli tehnyt myös Kokko), Bibbidi Bobbidi Book, ja lisäksi useita tieteellisiä tekstejä, esimerkiksi vapaasti ladattavana PDF:nä oleva Petri Vaittisen gradu vuodelta 2016, "Voisi olla ja onkin", jonka johdannossa on lueteltu laajasti muita tutkimuksia ja artikkeleita kirjasta.

Han Kang - Ihmisen teot

Han Kang – Ihmisen teot (Gummerus 2018), alkuteos Sonyŏn i onda (2014). Suomeksi englanninnoksesta kääntänyt Sari Karhulahti.

"Sinä iltapäivänä monta käytävässä makaavaa vainajaa tunnistettiin peräjälkeen ja puettiin sitten yhtä aikaa ruumisvaatteisiin. Kansallislaulu kajahti ilmoille kuin kaanon, sen säkeistöt limittyivät säestyksenään taukoamaton itku, ja pidätit henkeä kuunnellessasi äänien hienoisia riitasointuja. Kuin saattaisit ymmärtää niiden avulla vihdoinkin, mikä Etelä-Korean valtio oikeastaan on."

Karmea on ihminen tekoineen tässä kirjassa. Eteläkorealainen Han Kang, vaikuttavan ja upean Vegetaristin tekijä, ei todellakaan päästä helpolla kuvatessaan kotimaansa synkkää lähihistoriaa. Han kirjoittaa Ihmisen teot -romaanissaan Gwangjun kansannoususta, jonka ohimennen mainitsemalla hän pääsi jo Vegetaristin (joka ilmestyi alkukielellä 2007) myötä maassaan päättäjien mustalle listalle. Tässä teoksessa hän iskee kirjoittajan kätensä veriseen maahan ja polttamalla tuhottujen ruumiiden hautapaikoille, ja hän kaivaa läpi kaiken, mitä siellä vuonna 1980 tapahtui. Mihin se vaikutti, mitä vangitut ja kidutetut saivat kestää jälkikäteen.

"Olisipa näkösi niin huono, että kaikki olisi läheltäkin katsottuna pelkkää armeliaan epäselvää sumeutta. Joudut kuitenkin kohtaamaan nyt jotakin, missä ei ole mitään epäselvää. Et salli itsellesi sitä helpotusta, että pitäisit silmäsi kiinni siirtäessäsi liinaa. Puristat huulet tiukasti yhteen, puret hammasta ja ajattelet: Olisin juossut pakoon."

Katso ihmisen tekoja. Ja minä katsoin, se teki pahaa. Episodi toisensa jälkeen Han kuvaa, miten kansannousun väkivaltainen tukahduttaminen meni kaikin inhimillisin mittarein liian pitkälle. Ystäväänsä etsivä nuori poika ja sen jälkeen ystävä itse, sieluna jo tapahtumia sivusta seuraava, ja myöhemmin kuulustelijansa seitsemän kertaa lyömä kustannustoimittaja sekä kokemiaan kidutuksia muisteleva ja nykyisin puolielämää elävä nainen, ja sitten vielä alussa seuratun Dong-hon äiti. Lopuksi itse kirjailija vuonna 2013. Kaikkea tätä lukiessa ei voi kuin miettiä, mikä joukkopsykoosi sai menemään niin pitkälle. Mieli eksyy Suomeen vuonna 1918, jota tänä vuonna paljon muistellaan. Tammikuussa tutkin työssäni, minkälaista kaunokirjallisuutta Suomen sisällissodasta on kirjoitettu. Muistelin taas omien sukulaisten tunnettuja vaiheita siellä. Miten pienestä kaikki on kiinni. Ihmisen teoissa henkiinjäänyt miettii, miksi jäi henkiin. Sitä on turha miettiä, mutta saman kokeneelle juuri sen miettiminen saattaa tuntua pakottavalta.

"Yhdeltä iltapäivällä kansallislaulun soidessa kaiuttimista hallintorakennuksen edessä sotilaat avasivat tulen. Olin seissyt väkijoukon keskellä, mutta kun luodit alkoivat lentää, käännyin ja pakenin. Minua elähdyttänyt suurenmoinen tunne katosi ja minut hetkeksi sisäänsä sulkenut valtava sydän hajosi kappaleiksi, jotka levisivät ympäriinsä kuin roskat."

Kirjan kieli on intensiivistä, rytmi vahva ja vertaukset sopivan yllätyksellisiä. Heti tämän vuoden alussa englanninkielisessä maailmassa keskusteltiin taas Deborah Smithin Han Kang -käännöksistä, ja tällä kertaa asia ei jotenkin voinut olla häiritsemättä minua lukiessani. Sari Karhulahden käännökset Vegetaristista ja Ihmisen teoista on tehty juuri Deborah Smithin englanninnoksista, ja vaikka suomennokset vaikuttavat erinomaisilta, kahden "käännöskierroksen" vaikutuksia tuli tätä kirjaa lukiessa pohdittua. Pari kertaa dialogissa oli selittelevyyttä, jota ei odottaisi Hanin kaltaiselta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta (toki tällaisille lipsahduksille hyvin harva ammattilainenkaan tulee immuuniksi, mutta silloin uskoisi kustannustoimittajan puuttuvan asiaan). Näistä ajatuksistani huolimatta kieli ja kerronta ovat pääosin erittäin tyylikästä ja täsmällistä luettavaa. Eivät kuvatut tunteet ja kokemukset tulisi näin ahdistavina iholle, jos haparointia olisi usein.

Han Kangin toinen suomennos Ihmisen teot on armoton kirja. Romaanina se on tiivis ja taidolla koottu. Kirjan kansien mustuus tekee sisällölle oikeutta, koska mustaa Hanin tekstikin on. Helpolla ei pääse, ja "miksi"-kysymykset pulppuavat pintaan karmeuksien noustessa silmien eteen juuri sellaisina kuin ovat. Kirjailija on kokenut varmasti voimakkaana tarpeen nostaa peite myös pahimmin murjottujen ruumiiden päältä, mutta lukijalle ratkaisu on rankka. Takakannessa puhutaan "ihmeellisestä toiveikkuudesta", mutta sitä minä en kirjasta löytänyt, en vaikka miten sitä mietin, kyse lienee pelkästä mainoslauseesta. Pian lähden lukemaan muita blogeja, ehkä siellä toivo on löydetty jostakin. Minun mieleni pinnalle jäi päällimmäiseksi pahuus.

Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Tuijata, Kirjojen kauneudesta, Kirjaluotsi, Mustetta paperilla, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Reader, why did I marry him, Kirjamies, Kirjareppu

Eka Kurniawan - Kauneus on kirous

Eka Kurniawan – Kauneus on kirous (Gummerus 2017), alkuteos Cantik Itu Luka (2002). Suomeksi (englanninnoksesta) kääntänyt Jaana Kapari-Jatta.

"Niin hän antoi vatsansa kasvaa kasvamistaan, järjesti selamatan-rituaalin seitsemän kuukauden kohdalla ja antoi vauvan syntyä, vaikka sitten kieltäytyikin katsomasta sitä. Hän oli jo aiemmin synnyttänyt kolme tyttöä ja ne olivat kaikki upeita, melkein kuin peräjälkeen syntyneet kolmoset. Hän ei jaksanut sellaisia vauvoja, sillä ne olivat hänen mielestään kuin mannekiinit kaupan ikkunasomistuksessa, mistä syystä hän ei halunnut nähdä nuorinta tytärtään, varma kun oli että tyttö olisi samaa lajia kuin kolme vanhempaa sisarta."

Indonesialaisen Eka Kurniawanin (s. 1975) romaani Kauneus on kirous on ollut kirjailijalle todellinen läpimurto ja samalla tehnyt hänestä kotimaansa näkyvimmän nykykirjailijan. Romaanin englanninkielinen versio Beauty Is a Wound ilmestyi 2015 saavuttaen suurta huomiota, ja teos on nyt käännetty yli 35 kielelle. Maineen kasvattamisessa on auttanut myös Man Booker International -ehdokkaaksi pääseminen viime vuonna teoksella Man Tiger. Nyt käsiteltävänä oleva kirja, jonka tarina alkaa päähenkilön noustessa haudastaan 21 vuoden jälkeen, on villissä mielikuvituksellisuudessaan nostattanut vertailuja tietysti Gabriel Garcia Marqueziin, ja lukiessakin mielleyhtymiä herää, mutta Kurniawan on ottanut vielä ronskimman, humoristisemman (tämä on toki myös makuasia) ja tabuja kaihtamattomamman otteen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Halimundan kylään Indonesiassa. Paikallisen ilotalon maineikkaimpana ja kauneimpana prostituoituna kaikkien tuntemaksi tullut Dewi Ayu synnyttää neljännen tyttärensä ja päättää, että hänen itsensä on aika kuolla. Hän on kyllästynyt synnyttämään kauniita tyttäriä maailmaan, jossa "miehet ovat häijyjä kiimaisia koiria". Dewi Ayu kietoutuu käärinliinaan odottamaan kuolemaa, joka pian saapuu, ja hän jättää tyttärensä mykän palvelijattaren hoitoon näkemättä lainkaan, että toisin kuin kolme vanhempaa tytärtä, nuorimmasta on tullut kauhean ruma juuri siihen tapaan, kun Dewi Ayu kuvitelmissaan toivoi. 21 vuotta myöhemmin Dewi Ayu nouseekin ylös haudastaan ja lähtee selvittämään, mitä hänen jälkeläisilleen on sinä aikana tapahtunut. Tarina lähtee avautumaan kaukaa menneisyydestä, Dewi Ayun isovanhempien ajalta asti. Heidän sukunsa menneisyys ja Dewi Ayun tyttärien, näiden aviomiesten ja lasten kohtalot kietoutuvat maan vaiheisiin, kun se koki mm. valloittajia hollantilaisista japanilaisiin, raakoja sissisotia ja aatteiden paloa.

"Oletko sinä ruvennut kommunistiksi?" äiti kysyi lähes epätoivoissaan. "Vain kommunisti voi olla noin synkkä.
"Olen rakastunut", Kliwon sanoi äidilleen.
"Vielä pahempaa!" Äiti istui Kliwonin viereen ja silitti tämän kiharaa ja pitkäksi kasvanutta tukkaa. "No, mene soittamaan kitaraa tytön ikkunan alle niin kuin aina menet."
"Menin jo, yritin vietellä hänen äitinsä", Kliwon sanoi itku kurkussa. "En saanut äitiä, mutta sitten rakastuin yhtäkkiä tyttäreen, ja häntä en saa milloinkaan."

Kurniawanin romaani on todellinen eepos, sillä teoksen kerrontaan on upotettu vuosikymmenten ajalta Indonesiaa valtiona ja sen kansaa yhteiskuntana muokanneita merkittäviä tapahtumia. Toisin kuin monet vastaavat eepokset, Kauneus on kirous pysyy hieman alle 500-sivuisena, eikä veny historiallista faktaa ladellessaan 800 – yli tuhannen sivun mittaan. Kerrontakin pysyy läpi kirjan kasassa ja nojaa vahvoihin henkilöhahmoihin, yllättäviin ja mystis-maagisiin tapahtumiin sekä huumoriin. Kirjailijan käyttämä kieli on toisaalta räävittömyydessään rehevää, toisaalta se rullaa perinteisenä romaanikerrontana. Sanavarasto on ehkä se, mikä erottaa tämän kirjan monista kaltaisistaan – en tiedä, olenko koskaan lukenut kirjaa, jossa sanottaisiin yhtä monesti huora tai puhuttaisiin yhtä usein kaunistelematta paskasta. Koska päähenkilö, jonka kautta moni asia peilautuu, sattuu olemaan kotikylänsä arvostetuin ja halutuin seksinmyyjä sekä määrätietoisen jämäkkä persoona, linja puolustaa paikkaansa. Dewi Ayun lähipiirin epätoivossa kieriskelevä, kaikki esteet tieltä pois runnova rakkauden etsintä näyttäytyy erityisesti lihallisessa muodossa, rajuna ja väkivaltaisena. Olisikohan syynä, että muunlaiseen ei ole opittu valloittajien alistamina? Kun kansakunta joutuu kohtaamaan ankaria sotia, hyväksikäyttöä ja vapautensa menettämistä tarpeeksi monta kertaa, eivät ihmisyys, pyyteetön rakkaus ja kunnioitus saa sijaa väestön keskinäisissä suhteissakaan. Tällaista allegoriaa olin itse kertomuksesta havaitsevinani, mutta tulkinnanvaraakin kirjan maagisrealistinen maailma jättää.

Kurniawanin teos on raju, häpeilemätön ja viihdyttävä kertomus maan ja sen kansan historian vaiheista sekä useammastakin poikkeuksellisesta yksilöstä. Kirjailijan ottama näkökulma, hänen huvittavan överiksi ajoittain menevät henkilöhahmonsa ja rikkaan mielikuvituksellinen kerrontansa kantavat läpi kirjan kiehtovina. Vain yhdessä kohtaa muistan tunteneeni sellaista oloa kuin lukisin historiallista selontekoa romaanin sijaan, sitten tarinan käänteet veivät taas mukanaan. Suosittelen tätä historiallisen romaanin, sukutarinoiden ja maagisen realismin ystäville, jotka eivät pelkää voimakasta ja sensuroimatonta kieltä.

Muualla: Mummo matkalla -blogi, Aamulehti

Selja Ahava - Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava – Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017)
Ennakkokappale kustantajalta

"Kuka on sanonut, että miehen kuuluu ropista muttereita ja harrastaa sotahistoriaa? En minä ainakaan. Ei minua ole koskaan kiinnostanut sellainen miehisyys. Ja täällä minä silti huudan ja heristelen työkaluja, laitan ne todistamaan puolestani, olen kuin juuri niiden menettäminen tekisi eniten kipeää."

Ensin panin merkille, miten Selja Ahavan kolmas romaani Ennen kuin mieheni katoaa ilmestyi nopealla aikataululla siihen nähden, että edellisten kirjojen välillä oli viisi vuotta. Finlandia-ehdokkaana ollut ja EU:n kirjallisuuspalkinnnon saanut Taivaalta tippuvat asiat ilmestyi keväällä 2015. Uudesta romaanista luin kustantajan esittelytekstin ja totesin, että jääpä abstraktiksi, mutta kiinnostavaa. En osannut arvata. Kirjabloggaajatapaamisessa muutamaa päivää ennen kuin ennakkokappaleen julkaisu- ja arvostelupäivä koitti, kuulin mistä kirja kertoo. Onneksi en syönyt tai juonut mitään sillä hetkellä, olisin saattanut vetää henkeen. Kirja lojui pöydällä, syynäsin takakannen läpi uudestaan ja totesin: tietysti. Romaaniin tarttuminen sekä kiinnosti että pelotti. Aiheen käsittelyssä voi mennä metsään niin helposti ja lujaa, että pensaikot ja puut vain ryskyvät. Tuli lehtijuttuja HS:n kuukausiliitteessä ja Aamulehdessä. Kyseessä on avainromaani tekijän omasta näkökulmasta, siitä kun hänen puolisonsa, miehensä, ilmoitti että on aina halunnut olla nainen.

Jossakin tähän mennessä ilmestyneistä lehtikritiikeistä (en ole lukenut, koska pyrin yleensä välttämään niitä ennen kuin olen blogannut kirjasta itse) oli sanottu, että puolison näkökulma transsukupuolisuuteen on aivan uusi aihe kirjallisuudessa. Keskustelin aihetta ja siitä kirjoitettua kirjallisuutta tuntevan ystäväni kanssa, ja hän totesi ettei se pidä paikkaansa, koska aiemmin suuri osa aihetta käsitelleistä kirjoista maailmalla oli juuri puolisoiden ja muiden läheisten paljastuskirjoja, ja vasta viime vuosina transihmisten omat äänet ovat alkaneet päästä esille. Ehkä arvostelija puhui kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta se olisi siinä mielessä hölmöä, että teemasta on Suomessa julkaistu vasta muutama romaani ylipäätään, juuri minkäänlaista traditiota ei vielä ole. Nyt voi siis lakata puhumasta siitä, että tämä olisi erityisen uniikki näkökulma, koska englanninkieliseen maailmaan katsoessa selviää nopeasti, ettei ole. Tietoa löytyy esim. tästä linkistä.

Alkuasetelmissa ennen kirjaan tarttumista ehtivät korostua ulkokirjalliset seikat varsin vahvasti. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen lukukokemukseni olisi ollut, jos olisin ehtinyt tarttua kirjaan tietäen vain sen, mitä takakansitekstissä lukee, mutta se jää spekulaatioksi. Romaani alkaa Kolumbuksesta, hänen matkastaan kohti maanosaa jonka hän luuli olevan Intia. Kuvaus on kaunista, Ahavan edellisestä romaanista tuttua ja pakottoman tuntuisten hienojen vertausten kirjomaa. Seuraavassa osiossa ollaan aamukahvilla, ja kirjan naiskertoja kuulee miehensä vetävän henkeä ja sanovan: "Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen." Ensireaktio on kehu rohkeudesta, sen jälkeen mieleen jysähtää kysymyksiä: "Mitä hän haluaa?" Teos etenee fragmentin kaltaisina lyhyinä kappaleina ja kohtauksina vuorotellen tarinaa Kolumbuksen matkoista ja kertojan puolison muutoksesta, joka tuntuu sekoittavan koko maailman. Tuntemukset ovat ristiriitaisia: samalla kun kertojan elämä ja menneisyys alkavat muuttua tuntemattomiksi ja epävarmoiksi, hän näkee puolisonsa puhkeavan kukkaan tämän alkaessa elää ilmentäen sukupuolta, jonka kokee itselleen oikeaksi.

Naisen on alettava kirjata menetystään ylös, sillä näyttää selvältä, että miehensä hän menettää, tai ainakin käsitteen miehestä joka hänellä oli. Tässä romaani vertautuu vahvasti Taivaalta tippuviin asioihin, jossa äitinsä onnettomuudessa menettänyt pieni tyttö kokosi äitiä muistoistaan, ettei unohtaisi. Välillä kerronta pysähtyy sivuihin, joihin on siroteltu isoilla kirjaimilla sanoja, asioita ja nimiä, jotka kertoja on menettänyt. Sama tapahtuu myös Kolumbuksen tarinassa, sillä tämän ajatellaan menettäneen nimet, joita antoi paikoille; niitä ei myöhemmin käytetty, koska Kolumbus oli maanosan verran väärässä. Samalla tavoin kertoja kokee olleensa väärässä: hän oli rakastunut mieheen, jota ei oikeasti ollut. Sitä ajatusta hän ei pysty hyväksymään. Siispä puoliso on kirjattava ylös tapoja, ajatuksia ja ruumiinosia myöten. Kertojan on hankala päästää irti kumppaninsa miesruumiillisista ominaisuuksista, ja hän jopa sanoo korjausprosessin läpikäyneelle, siinä vaiheessa jo entiselle puolisolleen: "Sinusta törröttää minun mieheni ruumiin palasia", ja minusta toisen on täysin oikeutettua vastata, ettei tuollaista tarvitse kuunnella. Teoksessa kuvatut reaktiot ovat ymmärrettäviä, mutta melko pahalta ne tuntuvat toista osapuolta ajatellen, kun loppupuolella kuvataan riitoja ja kertojan ajatuksia entiselle puolisolleen tehtävistä leikkausoperaatioista. En yksinkertaisesti nähnyt sen tarpeellisuutta.

Ahavan kirjallisesta ilmaisusta teoksessa kielen ja tyylin osalta en löydä kritisoitavaa, vaan kaunokirjallisena tekstinä teos on nautittavaa luettavaa ja etenee vauhdikkaasti – luin puolet kirjasta yhtenä iltana ja toisen puolikkaan seuraavana. Kiinnostavampi kerrontalinjoista oli nykypäivään ja pariskunnan elämään sijoittuva, ja Kolumbusta kuvaavia osuuksia luki välillä hajamielisemmin päästäkseen taas varsinaiseen tarinaan, vaikka väärässä maanosassa seikkaileva löytöretkeilijä vertautuukin symbolisesti vahvalla tavalla kertojan kokemukseen täydentäen sitä ja välillä sekoittuen siihen.

"– Siellä oli Intia! Minä tuon teille Intian ja minä aion piru vie pysyä hengissä! Minä olen valtameren suuramiraali ja löytämieni maitten varakuningas, Jumala antoi armossaan minulle tiedon lahjan ja varusti minut merenkäynnin taidoilla, tutustutti minut astronomiaan, geometriaan ja aritmetiikkaan ja antoi tämän käteni piirtää kartan, joka asettaa kaupungit, joet, vuoret, saaret ja satamat paikoilleen. Ja paikoillaan ne ovat!"

Ajatukseni eivät olleet lukemisen päätyttyä ollenkaan yksiselitteisiä. Lukukokemuksessa ja kuvatuissa asioissa oli paljon häiritsevää, mutta samalla kirja on hienosti kirjoitettu kaunokirjallinen teos, jonka lukeminen eteni sujuvasti ja tapahtumien kulku käänteineen kiinnosti läpi kirjan. Kirjailija kertoi, että hän ei olisi tällaista kirjaa halunnut kirjoittaa, vaan se on lähtenyt asioiden käsittelyn pakosta. Nyt on kotimaisessa kirjallisuudessa tullut tällainenkin ääni esiin, mutta toivoisin seuraavan näkyvästi julkaistavan transsukupuolisuutta käsittelevän teoksen olevan meilläkin lopulta transihmisen omaa ääntä.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Lukuneuvoja, Luettua elämää, Lukupino, Tuijata, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirjamuistikirja, Kirja vieköön, Hemulin kirjahylly, Helmi Kekkonen, Jorma Melleri

Anni Kytömäki - Kivitasku

Anni Kytömäki – Kivitasku (Gummerus 2017)

"Helena istuu sängylle ja silmäilee menneisyyden raitoja räsymatossa. Kaappikello ja sydän kuulostelevat toisiaan ja vastaavat toistensa sykäyksiin, sitten sydän karkaa edelle. Kellon raksutus tihenee sekin ja ompelee Helenan kiinni pitsiseen päiväpeittoon. Hengitys kohisee korvissa, ompelet ratkeavat, hän säntää pirttiin ja paiskaa kamarin oven kiinni."

Mistä aloitan tämän teoksen kanssa? Takana on lukemisen kokemus, joka haarautuu vyyhtinä kurottaen juurensa kallionkoloihin, karttakirjan toisiinsa kytkeytyviin sinisiin vesiin ja ihmisaivojen hermoratojen arvoituksiin. Ei ole helppoa, mutta yritän. Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta oli valtaisan hieno, minulle ilmestymisvuotensa ykköskirja. Kun huomasin Kivitaskun ilmestyneen, kävin vielä samana päivänä hankkimassa kirjan itselleni. Kun isännöimäni kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen hommat tulivat valmiiksi, pääsin aloittamaan. Takakansi lupaili jälleen eri aikakausissa ja näkökulmissa kulkevaa tarinaa, joka katsoisi Suomen ja jossain määrin myös itänaapurimme historiaan. Kultarinnassa eteneminen tosin oli varsin kronologista, Kivitaskussa aikatasoja on aluksi kolme toisistaan selvästi eroavaa, ja kahta niistä lähdetään alun jälkeen seuraamaan.

Kytömäen kieli ja kerronta ovat pysyneet samanvahvuisina kuin ennenkin, sen saattoi ilolla todeta heti ensisivuilta. Vavahduttavat kielikuvat, kekseliäät ilmaukset ja ilman häiriötekijöitä soljuva kerronnan eteneminen ovat tallella tehden lukemisesta nautittavaa sivulta toiselle. Harvalta kirjailijalta olisin yhtä ennakkoluulottomasti uskaltanutkaan tarttua yli 600-sivuiseen teokseen. Kirjan juonessa lähdetään aluksi vuonna 1959 seuraamaan 16-vuotiasta, masennuskausien ja maaniseen tapaan toimeliaiden jaksojen vuorottelun kanssa elävää Helenaa. Hänen elämänsä ei tunnu helpolta ja äitikin on huolissaan. Helena muuttaa saareen omistautuakseen harrastuksilleen rauhassa, mutta asustelu katkeaa tulipaloon, jonka jälkeen pitää lähteä "lepäämään" hetkeksi mielisairaalaan. Toinen aikataso sijaitsee nykymaailmassa tapahtuen lähinnä vuonna 2012. Veka taistelee terveydentilansa kanssa ja olisi sairaalahoidon tarpeessa, mutta päättää lähteä suvun mökille Louhurantaan. Kolmas aikataso puolestaan hypähtää pitkälle historiaan, Venäjän puolelle, jossa nuori kirjailija Sergei seisoo teloituslavalla. Kaikki on kuitenkin pelkkää näytöstä, ja Sergei passitetaan vankeuteen. Tapahtuu onnettomuus, joka suo hänelle mahdollisuuden uuteen elämään. Kuten arvella voi, teos kertoo monipolvisen sukutarinan, ja mukana on ihmiselon laaja kirjo etsiskelevästä harhailusta läpi harmaan kiven menevään rakkauteen ja elämän paikoilleen naulitseviin menetyksiin. Tämän enempää juonesta ei tee mieli kertoa. Pohdin juuri vähän aikaa sitten Facebook-ryhmän keskustelussa, ettei juoni ole minulle nykyisin tärkein osa kirjaa eikä monesti juuri ollenkaan olennainen, mutta ihailen kyllä taitavaa juonenpunontaa sitä kohdatessani. Tässä kirjassa ihailu pudotti minut suorastaan polvilleni. Jännitteet pysyvät yllä, kasvavat kliimakseiksi ja langat punotaan yhteen niin, että kiviä ei jätetä kääntämättä (mikä Kivitaskun tarinassa ei jää pelkäksi sanonnaksi). Matto vedetään lukijan alta lopulta parikin kertaa niin, että juuri kun on päässyt horjuen ensimmäisestä kaatumisesta ylös, lentää taas naamalleen. Kirjan loppumisen jälkeen tekee mieli aloittaa uudestaan, mikä näin jykevän tiiliskiven kanssa on minulle poikkeuksellinen tunne.

"Tien savipinta on kohmettunut kovaksi, on helppo kävellä kuten aina silloin kun määränpäätä ei erota pimeästä tai kun sitä ei vielä ole. Välillä pakkanen on säikäyttänyt järven kuoreensa, linnut jatkavat kevättä yölläkin, laulavat yksinäisyyttä loitolle. Äänet helmeilevät ja piukahtelevat tien kummallakin puolella, kaukana huutavat joutsenet. Samaa levottomuutta ne potevat kuin minäkin. Sairauden huppu on pudonnut päälaelta hartioille eikä varjele enää heräävältä maalta."

Jatketaan kielen ja kerronnan parissa vielä tarkemmin. Kuten totesin, kirjailija saa luotua pysäyttävän hienoja kohtia, joiden ääressä teki mieli melkeinpä huokailla. Vanhalta suomen kieleltä kuulostavilla ilmaisuksilla saadaan nykykielen sekaan sopivasti ripoteltuna luotua hyvin tuoreen tuntuisia ilmaisun muotoja. Romaanin loppupuolella mainitaankin Suomen Kansan Vanhat Runot -niminen opus, ja olen melko varma, että kirjailijalla itsellään on myös vastaavanlainen teos inspiraationlähteenä omassa kirjoitustyössään. Tästä kaikesta huolimatta Kytömäen kirjat ovat ensisijaisesti Kertomakirjallisuutta isolla K:lla, kieli palvelee kerrontaa, täydentää sitä, tuo sen lähemmäksi ja tekee asiat käsinkosketeltaviksi. Tähän vaikuttaa Kivitaskussa myös rohkea kerrontaratkaisu, preesensin käyttäminen tapahtumien nykyhetken kuvauksessa. Siitä ollaan varmasti kirjallisuusihmisten parissa montaa mieltä. Minua ei häirinnyt; kiinnitin kyllä huomiota alkusivuilla, mutta sen jälkeen en edes osannut kyseenalaistaa. Tässä teoksessa aikamuotoratkaisu saa pysyttelemään hahmojen rinnalla, näkemään niiden kokemukset kuin kaikki tapahtuisi suoraan edessä. En osaa enää kuvitella kirjaa perinteisessä imperfektimuodossa, se on nyt näin koettu. Symboliikka on Kytömäen esikoisteoksen tavoin Kivitaskussa vahvaa: kalliot, kivet, vesi ja erityisesti järvet. Luonto on osa elämää ja suurta kertomusta saumatta. Kivet näyttelevät tärkeää roolia erityisesti pisimmälle historiaan sijoittuvan tarinalinjan käännekohdissa, joista yksi sai lopulta haukkomaan henkeään ja toi kyyneleet silmiin, enkä edes liioittele reaktiota.

En osaa sanoa tästä tarpeeksi paljoa, ja samalla ajattelin ennen kirjoittamisen aloittamista ettei tästä ehkä pitäisikään, tämä on niin voimalla koettava kirja, jonka maailmasta lukija ottaa oman paikkansa. Sieltä voi seurata aitiopaikalta kertomusta, jossa on niin paljon. Mielen ja ruumiin vapaus, kuten kirjan esittelytekstissäkin todettiin, on sanoma joka tässä vaikuttavassa kertomuksessa koskettavasti näkyy. Ainekset ovat runsaat, mutta niitä on käytetty harkiten, oikeissa paikoissa ja kirjan reittejä myötäillen. Anni Kytömäessä yhdistyvät kirjailijana sekä täsmällisen ja eläväisen kertojan että hurmaavan ja monipuolisen kielenkäyttäjän taidot. Tuloksena on jälleen mitä hienointa romaanitaidetta. Kivitasku jää paikalleen hyllyyni, joskus vielä luettavaksi uudella katseella.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Täällä toisen tähden alla

Matkalla luetut 1 – kirjoja Marokosta: Lähtö ja Marrakešin ääniä

Tässä postauksessa kerron kahdesta Marokkoa käsittelevästä kirjasta, jotka luin äskeisellä lomamatkallani.


Tahar Ben Jelloun – Lähtö (Gummerus 2007), alkuteos Partir (2006). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"- - aivan, minusta ei ole rakkauteen, te ansaitsette parempaa, te ansaitsette ylellisyyttä, kauneutta, runoutta... Minä yritin jo kerran päästä yli niiden neljäntoista kilometrin, jotka erottavat meidät Euroopasta, mutta minut petettiin enkä ole yhtään sen onnekkaampi kuin serkkuni Nureddin, joka hukkui muutaman metrin päässä Almeríasta, tajuatteko te?"

Marokkolainen, nykyisin Ranskassa asuva Tahar Ben Jelloun on synnyinmaansa tunnetuimpia kirjailijoita. Hän on kirjoittanut tuotantonsa ranskaksi, jota Marokossa puhutaan arabian lisäksi toisena kielenä laajalti. Merkittäviä kirjallisuuspalkintoja (mm. Gouncourt ja IMPAC) saanut ja Nobel-veikkaustenkin joukossa pyörivä Ben Jelloun oli ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Arvoin matkalukemiseksi otettavaa kirjaa, ja päädyin lopulta myöhempää tuotantoa olevaan Lähtöön sen ajankohtaisuuden vuoksi.

Lähtö kertoo Marokosta ja erityisesti sen nuoresta, elämässään pettyneemmälle puolelle jääneestä väestöstä sekä Euroopasta, siirtolaisuudesta, uskonnosta, hyväksikäytöstä, seksuaalisuudesta, häpeästä ja kunniasta. Ben Jelloun kirjoittaa teoksessa kirkasta ja selkeää, kauniisti ja vaikuttavasti kuvailevaa kieltä. Kerronta on pääasiassa kaikkitietävän kertojan varassa, mutta joskus luvuissa vaihdetaan vaivihkaa myös monologimaiseen minäkerrontaan.

"Lähtö, lähtö! Lähtö millä tahansa tavalla, mihin hintaan hyvänsä, vaikka hukkuen tai kelluen vedessä vatsa paisuneena, kasvot suolan syöminä, silmät eksyneinä... Lähtö! Muuta ratkaisua te ette ole löytäneet. Katsokaa merta: se on kaunis kimaltelevassa mekossaan hienoine tuoksuineen, mutta se meri on valmis nielemään teidät ja sylkemään teidät rannalle palasina..."

Kirjassa on useita näkökulmahenkilöitä, mutta pää- ja keskushenkilöksi nousee Azel, nuori mies, joka on opiskellut yliopistotutkinnon mutta joutunut pettymään mahdollisuuksien tyrehtymiseen. Töitä ei ole löytynyt, joten nuorukainen keskittyy lähinnä polttelemaan hasista, notkumaan kahviloissa, juomaan alkoholia ja pokailemaan naisia toisensa jälkeen. Tämä ei kuitenkaan ole sellaista elämää, mihin Azel olisi tyytyväinen, vaan hän haluaa lähteä salmen toiselle puolelle Espanjaan. Sinne haluavat monet muutkin, he lähtevät toivotonta elämää pakoon salakuljettajien kyydissä, maksavat suuria summia ja saattavat tulla huijatuiksi tai kohdata kuolemansa meren aalloissa. Azel saa mahdollisuutensa, kun häneen iskee silmänsä tyylikäs ja sivistyneen oloinen, vanhempi espanjalainen homomies Miguel. Vaikka Azel ei halua seksiä miesten kanssa, hän uskoo kestävänsä mitä vaan tarvitaan, kunhan pääsee Miguelin siivellä Espanjaan. Tämän kautta mahdollisuus muuttoon avautuu myös Miguelin siskolle Kenzalle. Sisarukset jättävät Marokon, mutta maahanmuuttajien arki uudessa kotimaassa on vaikeaa, ja vaikeudet kasaantuvat; niiden yli pääseminen tuntuu yhä hankalammalta. 

Tahar Ben Jellounin romaani on kirjoitettu 2004-2005, jo vuosia ennen Arabikevättä ja suuria pakolaisvirtoja, mutta teos esittelee siihen johtanutta tilannetta Pohjois-Afrikassa tarkkanäköisesti. Ben Jelloun onkin kirjailijuuden lisäksi näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija Euroopassa. Kirja avaa näköaloja paremman elämän vuoksi lähtemiseen, mutta myös siihen että lähtijöiden odotukset eivät välttämättä vastaa todellisuutta lähimainkaan. Pettymykset ja kotimaan kaipuu ovat hyvin todennäköisiä. Parhaan romaanikirjallisuuden tavoin Ben Jelloun saa tunteet ja tilanteet tuntumaan lukijasta käsinkosketeltavilta, ja uskon että olisin saanut saman elämyksen, vaikka en olisikaan lukemisen aikaan matkustanut itse Marokkoon. Aion ehdottomasti lukea Ben Jellounin teoksia jatkossakin. Hänen alkutuotantonsa on kuulemma tyyliltään erilaista, symbolisempaa ja kielellisesti koukeroisempaa, mikä kiinnostaa kovasti. Jo Lähdön perusteella voisin sanoa, että Nobelin kirjallisuuspalkinto ei Tahar Ben Jellounin kohdalla todellakaan menisi väärään osoitteeseen.


Elias Canetti – Marrakešin ääniä (Tammi 1981), alkuteos Die Stimmen von Marrakesch (1967). Suomeksi kääntänyt Esa Adrian.

"Se on julkista toiminta, ja tapahtuma näyttäytyy, kuin valmis esine. Yhteiskunnassa, jossa on niin paljon salattua ja joka mustasukkaisesti kätkee vierailta talojensa sisuksen, vaimojensa ulkonäön ja jopa Herran huoneensakin, tämä tehostettu julkisuus valmistetun ja kaupatun suhteen on kaksin verroin viehättävää."

Bulgarialaissyntyinen, ympäri Eurooppaa sittemmin asunut, saksaksi teoksensa kirjoittanut Elias Canetti (1905-1994) oli puolestaan Nobelin palkintonsa saanut 1981. Samana vuonna on suomeksi ilmestynyt Canettin kaunokirjallinen matkakertomus Marrakešin ääniä, ja on hämmästyttävää, että kirjasta on vielä palkitsemisvuonna ehditty saada suomeksi painos Nobelilla palkitsemisesta kertovin kansin. Käännösprosessin on joka tapauksessa täytynyt olla jo tehtynä, kun Canetti on palkintonsa saanut, muulla ei julkaisemisen nopeus selity. Joka tapauksessa, kirja valikoitui luettavakseni tietysti siksi, että Marokon matkamme toinen osa Casablancan jälkeen suuntautui Marrakechiin, tuohon vaaleanpunertavien rakennusten kaupunkiin, jossa sisämaasijaintinsa ansiosta kesä jatkuu läpi talvenkin. Berberien lähes tuhat vuotta sitten rakentama kaupunki on edelleen vahvan perinteinen ja huokuu maagista arabitunnelmaa, vaikka länsimainen turismi onkin kasvanut viime aikoina.

Kirja ei kuitenkaan ole mitään viiden tähden hotellifiilistelyä, vaan se kertoo lähinnä Marrakechin asukkaiden elämästä, jota Canetti pyrkii seuraamaan mahdollisimman tarkkaan ja läheltä. Hän on tekemisissä paikallisten kanssa, käy yhdessä markkinoilla, kauppakujilla, aukiolla ja pääsee jopa sisälle joidenkin koteihin. Monet Canettin 50 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan kuvaamista asioista ovat Marrakechissa edelleen läsnä, joten kaupunki on todella pitänyt kiinni monista perinteistään. Tavaroita kuljetetaan aaseilla, kauppakujilla erityisesti vanhoissa soukeissa käydään hyvin omalaatuista tinkivää kaupantekoa, jossa hinnat eivät usein ole esillä eikä niitä tiedä välttämättä kauppiaskaan, vaan ne saattavat riippua päivästä, ostajasta ja millä tuulella satutaan nyt vaan olemaan. Aukio Djemaa el-Fna on edelleen kaupungin tapahtumien keskipiste, vilkas kaupankäyntipaikka, jonka tunnelma ja meno vaihtuvat näkyvästi eri vuorokaudenaikoina. Jokin on sentään muuttunut: brutaaleja satojen kamelien markkinoita (eli lähinnä myyntiä lihaksi) ei harjoiteta, kuten Canettin aikana. Myöskään sokeiden, Allahia huutavien kerjäläisten ryhmiä en aukiolla havainnut, ainoastaan yhden näin käydessämme siellä ilta-aikaan. Oletetusti sokea kerjäläinen nojasi keppiin ja toisti jumalaa tasaisella äänellä. Puolisoni ei oikein ymmärtänyt, kun selitin vauhkona, että tuossa oli nyt yksi sellainen sokea kerjäläinen, joista Elias Canetti kirjoitti...

Teos välittää Marrakechista otsikkonsa mukaisesti erityisesti äänet, ovat ne sitten sokeiden Allah-huutoja, ihmisten brutaalisti hyväkseen käyttämien aasien ja kamelien mylvintää, torin tarinankertojien puhetta tai mineraattien rukouskutsuja. Canetti kuvailee elävästi myös värejä ja tuoksuja, joita soukeissa kulkeva aistii: mausteita, hajusteita... Tässä Canetti kyllä oli varsin kaunopuheinen, sillä jätehuoltoa Marokossa ei varmasti ole 50 vuotta sitten hoidettu ainakaan yhtään järjestelmällisemmin kuin nykyään, joten myös ikävämmät hajut iskevät aika ajoin kujia pitkin kulkevan nenään. Canetti keskittyy paljon juuri kerjäläisiin ja muihin kaupungin varjopuolelle jääviin, eikä rikkaisiin menestyjiin. Ei tosin aina ole yksinkertaista, minkälaista tuossa erikoisessa kaupungissa on onni tai tyytyväisyys elämään. Marrakešin ääniä toimii tiiviydessään (118 sivua) helppona kurkistuksena nobelistin tuotantoon, josta minulla on lukulistalla ainakin vielä romaani Sokeat.

Tuomo Jäntti - Verso

Tuomo Jäntti – Verso (Gummerus 2017)
Arvostelukappale kustantajalta

"Sitä ei ehkä ollut edes tarvetta parantaa, ei vaikka se kulutti ihmisen loppuun, vei tämän pois, teki tästä jotain muuta – jotain ehkä jonkun mielestä parempaa – mutta oli miten oli, jotain lopullista verso kuitenkin tarkoitti. Elämän päättymistä sellaisena kuin ihminen olisi sitä halunnut elää, eikä verso ihmiseltä kysynyt."

Tuomo Jäntin toista romaania Versoa mainostettiin ennakkoon kingimäisenä jännitysromaanina, jonka vertailukohdiksi nostettiin myös Saramagon Kertomus sokeudesta ja Camus'n Rutto. Kuten juttujani pidempään seuranneet tietävät, Kertomus sokeudesta on suurimpia suosikkikirjojani ja myös Rutto odottaa kotihyllyssä jo lukemistaan. Kingimäisyys viittasi kuitenkin myös siihen, että romaanissa on mukana kauhukirjallisuuden elementtiä, ja jo kirjan johtoidea vie vahvasti spekulatiivisen fiktion puolelle. Ihmiset alkavat teoksessa kasvaa ruohoa, heinää, kukkia ja juuria.

Verson tapahtumat sijoittuvat johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, ehkä parin sukupolven päähän tulevaisuuteen tai kokonaan omanlaiseensa maailmaan. Väestö on keskittynyt muutamiin suuriin kaupunkeihin ja vihreä luonto kadonnut ihmisten elinympäristöstä – kaikkialla on vain kuivaa aavikkoa. Eripuraan joutuneet hallitus ja armeija pyrkivät omine keinoineen vastustamaan outoa, pelottavaa vihollista, Gowiwaa. Tämä saattaa muuttaa kokonaisia kaupunkeja hetkessä elottomiksi erämaiksi tuhoten koko väestön. Se, mistä Gowiwa alun alkaen on peräisin ja mikä se olemukseltaan ylipäätään on, jää arvoitukselliseksi. Yhtäkkiä tulee myös verso, joka asettuu ihmisiin, saa heidät muuttumaan kasvimaailmaan kuuluviksi olennoiksi, jotka menettävät lopuksi kaikki ihmispiirteensä. Näin kirja vertautuu myös juuri ennen tätä lukemaani Han Kangin Vegetaristiin, mutta Versossa muutos on päänsisäisen sijaan konkreettinen. Ihmisistä tulee oikeasti kasveja, jotka kuoltuaan leviävät ympäriinsä siemeninä ja itiöinä.

"Hänen ruumiinsa oli kaatunut heidän kotitalonsa pihalle, ja siitä kohonneet ruohot ja koukeroiset varvut olivat kaikki olleet liian sairaita elääkseen. Ne eivät olleet jaksaneet, mutta kaikki siemenkodat hänen niskassaan olivat auki, hänen selästään vielä viimeisenä päivänä esiin puhjenneet suipot valkolakkiset sienet olivat avanneet helttansa ja levittäneet elämänsä maisemaan joka vihasi elämää."

Outoa tautia tutkimaan on perustettu oma yhtiönsä, hallituksen kanssa läheisissä tekemisissä ollut epäilyttävä Kolkamo, johon matkustaa ministerin käskystä entinen toimittaja, nykyinen ministeriön työntekijä Alis Ismantik. Vaikeita asioita menneisyydessään kokenut Alis tutkii johtohahmojensa hylkäämän Kolkamon toimitusjohtajan tietokoneelta vanhoja viestejä ja pyrkii selvittämään, mitä laitokselle ja sen asukkaille on tapahtunut. Gowiwa kuitenkin lähestyy, samoin armeija, jossa toimii Alisin etäiseksi muuttunut isä Thomas. Asioiden selvittämisestä tulee kilpajuoksua ajan kanssa.

Romaanilla on monia kertojahahmoja, jotka kuvaavat episodeissaan tarinaa näkökulmistaan, ja aikatasoissa hypitään edestakaisin. Kaikki tämä tekee kerronnasta hieman hektistä ja haastavaa seurattavaa. Jos kirjaa lukee mahdollisimman pitkään yhdeltä istumalta, mukana kyllä pysyy. Romaani on mukaansatempaava, joten sitä päätyi usein lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan. Jäntin kieli on vahvaa ja epätyypillistä tällaiselle lähellä kauhugenreä olevalle jännitysromaanille, sillä se kuvailee monia, usein synkkiä ja ikäviäkin, yksityiskohtia hyvin kauniisti. Henkilökuvauksessa pyritään pääsemään ihmisten kipupisteisiin paljastamalla heidän taustojaan, motiivejaan ja tuntemuksiaan, mutta lopulta hahmot eivät tule kovin läheisiksi, niitä on muutama liikaa. Myös kerronta kärsii ajoittain tukkoisuudesta, sillä samalla sivulla voidaan rönsyillä tapahtumasta, teemasta ja henkilöstä toiseen niin kiivaasti, että hengästyttää. Fiilis voi toki johtua siitä, etten ole lukenut aikoihin kovin action-pitoisia trillereitä – sellaisten ystävään tämä voi kolahtaa paljon enemmänkin. Pienistä häiritsevistä tekijöistä huolimatta kirjaa luki pääosin mielellään. Jäntin romaanissa on vahvaa sanomaa, ja se nostaa esiin kiinnostavia asioita luontosuhteesta, ihmisen toiminnasta ja tuntemattoman pelosta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 6: Kirjassa on monta kertojaa

Han Kang - Vegetaristi

Han Kang – Vegetaristi (Gummerus 2017), alkuteos Ch'aesikchu¡uija (2007). Suomeksi englannin kielestä kääntänyt Sari Karhulahti.
Arvostelukappale kustantajalta

"Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että yhteiselämämme saattaisi muuttua kerrassaan hirveällä tavalla, ennen kuin koitti se viime helmikuun päivä, jona näin vaimoni seisovan yöpaitasillaan keittiössä aamunkoitteessa."

Odotukseni Han Kangin romaania kohtaan olivat niin suuret, että oli ihme etten tärvellyt lukukokemustani ihan vain megalomanialla kirjan oletettua loistavuutta kohtaan. Jotenkin sain itseni hillittyä ja onnistuin lähtemään nollapisteestä, kun viimein sain kirjan käsiini ja olin valmis aloittamaan. Jo Vegetaristin ensimmäinen virke tiivistää kirjan maailman vastaansanomattomasti: Ennen kuin vaimoni ryhtyi vegetaristiksi, pidin häntä kaikin puolin aivan tavallisena.

Yeong-hye on todella vaikuttanut läheistensä silmissä aivan tavalliselta eteläkorealaiselta nuorelta naiselta, joka elää avioliitossa miehensä kanssa ja vierailee aika ajoin sukulaistensa luona. Kirjan ensimmäistä osuutta kertoo minäkertojana hänen miehensä, jonka tyrmistys kuvataan voimakkaana, kun vaimo yhtenä aamuna käyttäytyy oudosti ja on tyhjentänyt jääkaapin kaikesta lihasta, jonka aikoo heittää pois. Yeong-hye ilmoittaa ryhtyvänsä vegaaniksi, hän ei aio syödä edes munia tai maitotuotteita. Välillä kerronta katkeaa välähdyksiin naisen painajaisista, joissa on verta enemmän kuin monissa kauhuelokuvissa. Dialogit pariskunnan välillä aiheuttavat väristyksiä, ne kertovat jostakin kummasta ja vääristyneestä.

"Oikeastaan..."
"Mitä?"
"...kaikki johtuu hajusta."
"Mistä hajusta?"
"Lihan hajusta. Sinä haiset lihalta."
Väite oli naurettavuuden huippu.
"Etkö nähnyt, että kävin äsken suihkussa? Mistä se haju muka tulee? Mistä"
"Sieltä mistä sinun hikesikin", vaimoni vastasi aivan vakavissaan.

Pöyhkeästi käyttäytyvä mies ei ole todellakaan mikään miellyttävä kertojahahmo, ja aivan äärimmäisyyksiin hänen käyttäytymisensä menee, kun Yeong-hye on jatkuvasti haluton seksuaaliseen kanssakäymiseen. Miehen vimma ryöstäytyy eräänä hieman humalaisena iltana käsistä, ja vaimo tulee käytännössä miehensä raiskaamaksi. Kauheudet eivät kuitenkaan lopu siihen, vaan mies ja Yeong-hye lähtevät perhepäivällisille Yeong-hyen sisaren ja tämän miehen luo, ja aviomiehen tarkoitus on saada sukulaiset patistamaan riutunut, uneton vaimonsa takaisin lihansyöjäksi. Tilanne eskaloituu, Yeong-hyen isä lyö tytärtään ja tunkee väkisin tämän suuhun lihanpalan. Yeong-hye päästää eläimellisen huudon, tarttuu pöydällä olevaan veitseen ja viiltää itseään ranteeseen niin, että veri ryöppyää sisaren asunnon lattialle. Hänet kiidätetään sairaalaan ja hän selviää. Tilanteen kärjistyminen ei kuitenkaan auta Yeong-hyetä, ja kohta hänet löydetään karanneena sairaalan pihasta alasti, paistattelemassa auringon valossa. Reissu mielisairaalaan on edessä.

Seuraavassa osiossa seurataan Yeong-hyen sisaren In-hyen aviomiestä. In-hye mainitsee ohimennen sisarensa mongoliläiskän, jollainen häviää tavallisesti ensimmäisinä ikävuosina, mutta Yeong-hyellä se on säilynyt aikuisenakin. Mies joutuu erikoisen seksuaalisen pakkomielteen vangiksi, hän kuvittelee ihoa jonka pintaan on maalattu kukkia, eikä pääse ajatuksistaan eroon ennen kuin toteuttaa visioimansa asetelman. Mies on videotaiteilija ja päättää haluavansa kuvata vaimonsa sisaren kukkien peittoon maalattuna yhdynnässä jonkun miehen kanssa. Vaivihkaa hän saa suostuteltua yksiöön sairaalasta muuttaneen, aviomiehensä jättämäksi tulleen Yeong-hyen mallikseen.

"Häneen hyökyi yhtäkkiä täsmälleen samanlaista katkeruutta kuin kerran kauan sitten, kun hän oli katsellut japanilaisen taiteilijan Yayoi Kusaman videoteosta. Se oli ollut täynnä riettaita seksikohtauksia, joissa oli esiintynyt kymmenkunta vartalomaalausten peittämää miestä ja naista. – – Hänen oma halunsa ei tietenkään ollut yhtään sen laimeampaa kuin Kusaman kuvaama, mutta hän ei vain halunnut ilmaista sitä samalla tavalla. Ei lähimainkaan."

Kolmas osio kertoo In-hyen kuvaamana sitä, miten kaikki on hänen sisarensa elämässä mennyt, miten tämä on joutunut uudelleen mielisairaalaan ja päätynyt yhä huonompaan kuntoon. Yeong-hye ihailee puita, on karannut metsään, ja seuraavaksi hän on alkanut kuvitella käsistään voivan kasvaa juuria, jotka kiinnittävät hänet maahan puun tavoin. Hän kuvittelee muuttuvansa eläimestä kasviksi, jolloin hänen olisi lopetettava syöminen kokonaan ja elettävä jatkossa auringonvalolla ja vedellä. Sisaren kertoma paljastaa, miten perheen isä on ollut väkivaltainen erityisesti Yeong-hyetä kohtaan koko heidän lapsuutensa ajan. In-hye oppi selviytymään pärjäämällä, tuli mitä tuli.

"Hän ei voinut antaa anteeksi Yeong-hyelle sitä, että Yeong-hye oli ylittänyt yksinään rajan, jonka tuolle puolen hän ei ikinä kykenisi menemään, eikä sitä, että Yeong-hye oli viitannut niin tavattoman vastuuttomasti kintaalla sovinnaisuussäännöille, mutta jättänyt hänet niiden vangiksi."

Omaa tulkintaani, suosittelen hyppäämään tämän kappaleen yli, jos et ole vielä lukenut teosta mutta aiot lukea ja haluat kokea omia oivalluksia sen äärellä: Teos on kuvausta ruumiillisesti läpi elämänsä kaltoinkohdellusta naisesta, joka sulkee kipunsa sisäänsä ja lopulta romahtaa alitajunnastaan alkaen. Ensin tulevat unet, jotka johtavat ruokavalion muutoksen kautta ruumilliseen rappeutumiseen. Yeong-hye tahtoo jättää tuskallisen ruumiillisen maailman taakseen, tulla konkreettisesti kasviksi. Tämän muutoksen vaihetta kuvaa myös toisen osion lopun kohta, jossa hänen seksuaalisen himonsa sytyttävät iholle piirretyt kukat – Yeong-hye kokee jo silloin halua sulautua yhdeksi kukkien, kasvien kanssa. Lopulta mielensä murruttua tarpeeksi hän kuvittelee olevansa yhteyttävä kasvi, jolloin on pakko lopettaa ihmisten ravinnon syöminen ja taistella siihen pakottamista vastaan, sillä on vastoin hänen minäkuvaansa syödä kuin eläin. Yeong-hye kokee raiskauksia niin miehensä tekemänä hänet yhdyntään pakottamalla kuin patriarkka-isänsä väkisin, tottelemattomuudesta raivostuneena, hänelle syöttämän lihapalan muodossa. Lopuksi samaan syyllistyy vielä mielisairaalan henkilökunta väkipakolla laitetun nenä-mahaletkun välityksellä. Välissä oudon taideprosessin osana Yeong-hye tulee sisarensa miehen hyväksikäyttämäksi tämän omaan seksuaaliseen pakkomielteeseen. Yeong-hyen ruumis ei ole missään vaiheessa oikeasti hänen, vaan muut pyrkivät ottamaan määräysvallan sitä kohtaan jatkuvasti. Romaani ottaa kantaa sekä naisen oikeuteen päättää omasta ruumistaan että kulttuuriin, joka erityisesti kirjailijan kotimaassa vallitsee vahvana: häpeä ja kuuliaisuus jyräävät naisen mahdollisuudet taistella pahoinpitelijöitään ja hyväksikäyttäjiään vastaan. Naisruumiillisuus ilmenee lähinnä muiden katseen kautta, mutta toisaalta myös symbolisesti, esim. tekstissä usein niin painajaisissa kuin konkreettisestikin virtaavassa kastelevassa veressä, jonka voi ajatella vertautuvan kuukautisiin. Vastapainoksi kirjassa esitetään kuvitelmia, joissa naisen alapäästä syöksyy kasvimaailmasta peräisin olevaa lehtivihreän väristä nestettä tai kukkia. Tässä riittää vielä analysoitavaa tutkijoille!


Vegetaristi on raivokas, vimmainen, ravisuttava, häiriintyneen seksuaalinen romaani. Se on kirjoitettu selkeällä mutta omalaatuisella kielellä ja usein värisyttävän hienosti. Kirja saa lukijansa tunteiden vuoristorataan, ihmetyksestä raivoon, turhautumisesta suruun. Kiehtova kumman elementti tuo mieleen japanilaisia elokuvia erityisesti kauhugenren puolelta, ja sanoisinkin kirjan toimivan mainiosti varsinkin maagisen realismin ystäville ja monille spekulatiivisen fiktion faneillekin. Ainoa häiritsevä asia oli oikeastaan tieto siitä, että kirja on käännetty englanninkielisestä versiosta, jonka tasokkuudesta koreankieliseen alkuteokseen nähden ei ole ollut ainakaan Man Booker -raadissa arviointikykyä. Käännös englannista suomeen vaikuttaisi kuitenkin pääasiassa onnistuneen hyvin. Suuret odotukset Vegetaristia kohtaan joka tapauksessa täyttyivät, ja kirja on alkuvuoden käännöstapaus.

Muissa blogeissa: Katja, Elina, Omppu (joka luki englanninkielisen version), Kirjaluotsi, Laura (myös engl. kielisen lukenut), Katri, Petter (engl. kielinen luettu), Elegia (myös engl. kielinen)

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Timo K. Mukka - Koiran kuolema

Timo K. Mukka - Koiran kuolema (Gummerus 1967)

"Kun pikku-Tuomas, seitsemänvuotias vakavanaamainen poika toi aamulla soppakupin Turrelle, nousi koira kangistuneille takajaloilleen ja lipoi hieman kielellään perunoita ja kastiketta, mutta se söi syönnöksensä vain kohteliaisuuden vuoksi. Heti kun pikku-Tuomas oli mennyt, laahautui koira kuoppaansa pahnan keskelle, käpertyi siihen, makasi liikkumattomana, puolitorkuksissa ja antoi auringon paahtaa sairauden huolimattomaksi jättämää turkkia. Turren silmät olivat sairauden sumentamat: sairaus loisti punaisena kiiltona valkuaisista ja rääme valui kuonolle."

Timo K. Mukka on ollut jo vuosia yksi suosikeistani kotimaisessa kirjallisuudessa. Vaikutuin suuresti Maa on syntinen laulu -romaanista luettuani sen lukioikäisenä, kirja oli minulle silloin jotakin aivan uutta ja hurjaa. Myöhemmin nappasin kirjastotyössä jo ollessani poistojen joukosta hyllyyni Kyyhkyn ja unikon, joka myös vaikutti karussa, surullisessa kauneudessaan. Tämän vuoden alettua tuli taas olo, että voisin pitkästä aikaa lukea Mukkaa, ja kun novellihaastekin oli, sopi Koiran kuolema hyvin siihenkin. Kokoelman päättävä niminovelli oli ennestään tuttu, sekin luettiin muistaakseni lukioaikana äidinkielen tunneilla. Odotin kokoelman olevan yleisesti sen tyylistä, kieleltään ja kerronnaltaan samanlaista Mukkaa, mihin olin kovasti kiintynyt. Siinä jouduin kuitenkin kokemaan suuren pudotuksen, joka samalla pudotti myös Mukkaa kirjoissani lähemmäs tavallisia kuolevaisia.

Niminovelli Koiran kuolema oli myös tällä lukukerralla hieno, naturalistinen kuvaus kuoleman kohtaamisesta lapsen silmin. Se oli mielestäni kokoelman ehdottomasti parasta antia, sitä ennen tuskastuin useampaan kertaan. Teoksesta jäi välityön maku, vaikka sitä on kehuttu ihmisten, tavallisen työläiskansan kuvauksestaan. Mielestäni kansankuvausta on tehty monissa kotimaisissa kirjoissa huomattavasti paremmin kuin tässä, ja jotkut kohdat näyttäytyivät jopa kömpelöinä. Tuntui siltä, että kokoelma on haluttu tehdä valmiiksi nopeasti, suuremmin sitä toimittamatta. Teos on aikanaan syntynyt apurahan myöntämisen jälkeisessä kirjoitusrupeamassa yhdessä runokokoelman Punaista ja romaanin Laulu Sipirjan lapsista kera. Kokoelmassa on Koiran kuoleman lisäksi toki pari kiinnostavaa, kirjallisesti taitavaa tekstiä, kuten Luonnos vanhan miehen muotokuvaksi, jossa ihmiskuvaus kieltämättä todella on taiten tehtyä. Pidin myös novellista Kertomus Jos Anderssonista, joka on hieman metafiktiiviseltäkin vaikuttava kuvaus kertomuksen kirjoittamisesta samalla, kun huoneessa lojuu kertojan veli, jonka yleistä kelvottomuutta säännöllisesti toistellaan.

   "Kuulepa, hän sanoi veljelleen. Tilanne on tällainen. Vanha pariskunta on asunut muusta maailmasta eristäytyneenä muutaman viikon ajan. Vaimo, jonka vanha isä asuu kylässä, haluaisi lähteä käymään isänsä luona, mutta mies ei halua kuullakaan siitä.
   Veli nauroi ja sanoi ettei hän osaa ratkaista tuollaisia ongelmia. Tekijöitä on niin monta!
   Jaa. Hän tuijotti veljeään kasvoihin tavoittamatta tämän katsetta."

Saattaa olla, että nuivaan kokemukseeni tämän teoksen kanssa vaikutti se, miten erilaisesta tyylistä olen Mukan kirjoissa oppinut pitämään ja minkälaiset odotukset minulla sen suhteen oli. Ajoittain vaivannut jonkinlainen viimeistelemättömyys ja tahattomasti rosoisen tuntuinen kieli ovat kuitenkin asioita, joihin olisin kiinnittänyt huomiota joka tapauksessa, olisin tiennyt teoksen tyylin ennalta tai en.

Novellihaasteeseen kertyi 10 novellia lisää, niitä on nyt koossa 84.

Anneli Kanto - Lahtarit

Anneli Kanto – Lahtarit (Gummerus 2017)

"Sitäkin enemmän ryssille jäi aikaa keittää limpuistansa viinaa ja sitä juopotella sekä viekoitella siveettömyyteen ja velttoon elämään nuoria naisia, jotka olivat riittävän ymmärtämättömiä tajuamaan, mihin sellainen meno johtaisi. Myös seudun vähälukuiset punaiset veljeilivät häpeämättömästi näiden sortovallan edustajien kanssa, jotka auliisti osoittivat "solirariteettia" aseveljilleen."

Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit ilmestyi 27.1.2017, Suomen sisällissodan alkamisen 99. vuosipäivänä. Romaani on ollut minulle yksi alkuvuoden odotetuimpia. Vakuutuin kovasti Kannon edellisestä historiallisesta romaanista Pyöveli. Se oli verevä (monella tapaa!) ja vetävä, selvästi perusteellisen taustatyön pohjalta syntynyt teos. Lahtarit kiinnosti erityisesti myös sisällissotateemansa takia. Aihe on alkanut herättää minussa mielenkiintoa vuosi vuodelta enemmän, tyypillisestä syystä eli sukuhistorian vuoksi: isäni mummu on ollut sairaanhoitajana punaisten puolella sisällissodassa. Hän oli silloin 17-vuotias.

Lahtarit-romaanin näkökulma selviää jo nimestä – kirja kerrotaan valkoisen puolen edustajien kautta. Tämä on viime vuosina ollut harvinaista. Vielä 1930-luvulla ilmestyi useita "vapaussotureiden sankaruutta" kuvaavia teoksia, joita kehotettiin hankkimaan kirjastoihinkin aatteellisen "puhtauden" vuoksi, vaikka olisivat olleet kehnommanpuoleisesti kirjoitettuja. Kannon romaani puolestaan on ansiokas ja koskettava juuri siinä, että se riisuu päälleliimatun sankarinviitan ja esittää sotaan osallistuneiden ihmisyyden. Kirjan hahmot ovat pääosin maatalojen nuoria miehiä Etelä-Pohjanmaan Ilmajoelta. Heidät kutsuttiin ajamaan maasta väkivalloin pois niin "ryssää" kuin "punaryssää". Ensin riisutaan aseista ja lähetetään tiehensä vasta itsenäistyneessä maassa oleskelleet venäläiset, ja sen jälkeen lähdetään kohti etelää valtaamaan takaisin punaisten vallankumouksessa haltuunsa ottamat alueet.

Romaani etenee episodimaisesti, lyhyin luvuin ja jatkuvasti vaihtuvin kertojin. Ratkaisu on sujuvan luettavuuden kannalta aina uskalias, mutta Lahtareissa tämä toimii: sodan kaoottisuuteen poukkoileva näkökulmakerronta sopii. On muutama ns. vakikertoja, kuten pari suojeluskuntalaista, jääkäri, ambulanssilääkäri, muonittajasta arkuttajaksi päätyvä nuori nainen sekä konekiväärimasinisti. Sen lisäksi on satunnaisempi joukko hyvin moninaisista eri rooleista – mukana on jopa suomenhevonen, jonka osuus kerrotaan kauniin koskettavasti. Tarinan kuljetusta täydentävät myös ylipäällikön päiväkäskyt, kirjeet ja lehtiartikkelit. Kirjan kieli on joidenkin minäkertojien kohdalla kirjakieltä, joidenkin kohdalla murretta (lähinnä Pohjanmaan, mutta myös Porin, Tampereen ja pääkaupungin murteita kuullaan). Kirjakielinen kerronta sujuu kokeneen kirjailijan horjumattomalla vahvuudella, kuten Pyövelissäkin. Myös murteen osalta selvitään suht puhtain paperein siihen nähden, miten usein murretta käyttämällä voisi lipsahtaa tahattoman komiikan puolelle. Tässä toki jo aihepiiri on täysin erihenkinen kuin jossakin "pin koorin" muistamisessa. Huumoria Kanto ei ole silti vältellyt, vaan hän on ripotellut ympäri kirjaa hyvin mustaa tilannekomiikkaa, mikä on kuitenkin ehdottomasti tehty tyylillä. Karmeat ja surulliset kohdat ovat teoksessa juuri sellaisia, ovat ne sitten kirjoitettu murteella tai kirjakielellä. Kerronta on kaunistelematonta, asiat sanotaan juuri niin kuin ne nähdään ja yhteiskunnan eri kerroksista tulevien ihmisten kieli on uskottavaa.

"Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan."

Puolenvälin jälkeen meno alkaa mennä varsin "sakeaksi" ja jouduin pitämään lukemisessa välillä taukoja. Sen verran rankaksi sotatapahtumat yltyvät Tampereen valtauksen yhteydessä ja siitä eteenpäin. Valkoisia sotilaita kutsuttiin lahtareiksi jo sodan alkuhetkiltä lähtien, mikä tuntui minulle yllättävältä, sillä olin muistanut, että he ovat saaneet nimityksen vasta sisällissodan kauheiden loppuvaiheiden ja jälkinäytösten seurauksena. Tampere tuhotaan suurelta osin maan tasalle ja molemmin puolin kuolee valtava määrä ihmisiä, ja kirjassa tuodaan esille näkemys, että taistelun rajuus oli pelkkää sodanjohdon turhamaisuutta.

"Sitten korvani erottivat rätinän keskeltä ihmisäänen. Ulina kantautui tähystyspaikalleni. Alkukantainen, raivokas hyökkäyshuuto kaikui yössä, ja sen voima kasvoi, kun siihen yhtyi yhä uusia ihmiskurkkuja. Samalla tavalla kuin punaiset karistivat pelkonsa rätisyttämällä konekivääreitään, meidän joukkomme huusivat kauhunsa pois, muuttivat pelon raivoksi."

Voittava osapuoli päätti kostaa sodan alussa ja vallankumouksen aikana vallinneen punaisen terrorin, ja kostotoimenpiteet tehtiin perusteellisesti. Oli antautuneiden ampumista riveittäin seinää vasten. Vankien ampumista pienimmästäkin tekosyystä. Naisvankien raiskauksia. Pahin kohta on muutama kymmenen sivua ennen loppua alkava osuus Hennalan vankileiriltä. Vaikka olen lukenut ennenkin vankileirikuvauksia, sotakuvauksia, silti tämä tuntui olevan liikaa ja jouduin pyyhkimään silmiä sekä vetämään henkeä lukiessani tätä osuutta, ja ajattelin välillä etten ehkä pysty jatkamaan. Epäinhimillisyys kasvaa niin suureksi, ja kun tietää, että isomummuni on ollut siellä, 17-vuotiaana, sukulaismies on käynyt hakemassa pois, kun on mietitty että ammutaanko vai ei. Mitä kaikkea tuolla aikansa keskikokoiseksi kaupungiksi muuttuneessa maanpäällisessä helvetissä on voinut joutua näkemään. Riipaisevin oli ehkä lopulta kohtaus, jossa hulluuteen vajonnut sotilas saa viimein matkustaa alueella työskennelleen tutun naisen kanssa takaisin kotipaikkakunnalle.

"Niiton siellä kauhia määrä. Sinne niitä retuutetaan ja ammutaan yhteen kasahan. Kärpäset vaan pörrää ympärillä. Aiva kuollehina ne siellä makaa. Raakasti ketarat levällään. Verta on vaattehis ja kärpäsiä. Taikka ovat aivan alasti, kauhiaa kattella. Herrat niitä ampuu. Ei niitä saa ampua, ne on flikkoja vain."

Anneli Kannon Lahtarit on koskettava kirja suomalaisia jo melkein sadan vuoden ajan kalvaneesta, useimmissa suvuissa erittäin vaietusta aiheesta ja siihen otetusta varsin harvinaisesta näkökulmasta. Se kertoo tarinansa osoittelematta ketään tai mitään muuta kuin tappamista, ihmisen pitelemättömäksi hulluudeksi yltyvää vihaa ja kaiken tämän järjettömiä seurauksia. Tänä vuonna juhlitaan satavuotista itsenäisyyttä, mutta kirja saa miettimään laajemmin tilannetta jossa itsenäistymisen aikaan ja heti sen jälkeen on eletty. Mitä lopulta oikein juhlimme? Kanto on kirjoittanut sisällissodasta myös vuonna 2008 ilmestyneen romaanin Veriruusut, joka käsittelee sodan punaisia naiskaarteja. Sekin on luettava vielä joskus.

Muissa blogeissa: Katja, Tuija

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Martti Joenpolvi - Valitut novellit

Martti Joenpolvi - Valitut novellit (Gummerus 2006)

"Hän alkoi tajuta olemassaoloaan, meni jonkin aikaa ennen kuin sai koottua jäsenensä. Hän säikähti märkää tyynyä. Se oli kuitenkin vain sylkeä. Kommunistinen huone, hän ajatteli. Kommunistinen katto ja lattia. Kommunistinen vuode, minä porvarillinen jäänne kommunistisessa vuoteessa. Ideologia esineellistyi ympärillä."

Olin perehtynyt Martti Joenpolveen kirjailijana jonkin verran ennen kuin ostin hänen Valitut novellit -valikoimansa heräteostoksena. En tiennyt hänen kirjoitustyylistään sen enempää mitä olin kirjailijabiografiasta lukenut, mutta tiesin hänen olevan merkittävä kotimainen novellisti, järjestetäänhän Joenpolven mukaan nimettyä novellikilpailuakin. Tutustuminen oli hyvä aloittaa taannoisen novellimaratonin aikana, kun kokoelma löytyi omasta hyllystä. Linkittämässäni maratonin postauksessa käyn läpi kaikkien sen aikana lukemieni novellien juonta (luin tästä 16 novellin valikoimasta tuolloin 8 ensimmäistä). Tässä postauksessa en ole niin perusteellinen, vaan esitän yleisempiä huomioita.

Pidin Joenpolven novellistiikasta, erityisesti 80-luvun tuotannossa oli monia sykähdyttäviä ja hyvien novellien tavoin maton lukijan jalkojen alta tempaisevia kertomuksia. Kerrontatapa on tyyliltään perinteistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa viime vuosikymmenillä käytettyä, ja kieli on selkää, täsmällistä eikä sen osalta konstailla ihmeemmin. Joenpolvi on novellistina melko monipuolinen, on sekä lyhyttä muotoa että pitkää, ja pari runoproosaakin lähestyvää lyhyttä novellia valikoimaan sisältyy. Henkilöt ovat useimmiten miehiä, jotka pohdiskelevat asioita hieman sivussa kaikesta, mutta myös naishenkilöitä on mukana, joskus pääosassakin. Novellien tapahtumat säilyvät realistisina kautta linjan. Hieman abrsudin sävyjä tulee esille esimerkiksi novellissa Pala valkoista marmoria, kun päämäärättömälle reissulleen jälleen kerran lähtenyt päähenkilö satuilee kohtaamilleen ihmisille henkilökohtaista historiaansa miten sattuu. Symbolisia kuvauksia toki on usein, kuten Kevätkesän lämpimin päivä-novellin lahoava lippusalko ja sen kunnostus keski-ikäisen miehen mielenmaiseman kuvauksen lomassa.

"Hän peitti maalaamansa salon muovilla ja meni taas laiturille katsomaan. Päälle tulee, rintaman etureuna kätki auringon, maisema hämärtyi ja lintujen äänet taukosivat. Hän näki jo salamat, toiset niistä jäivät pelkiksi välähdyksiksi, mutta näkyi myös polveilevia railoja mustassa pilvimassassa."

Jälkipuolen Valtionpalkinto-novellissa palkinnon saanut mies sivuutetaan ryhmäkuvaa otettaessa, Helsinki näyttäytyy vihamielisenä paikkana ja onni alkaa kääntyä vasta junamatkalla kotiseutua kohti. Tuo novelli ilmentää valikoiman alkusanat kirjoittaneen kirjallisuudentutkija Jyrki Nummen mukaan todennäköisesti Joenpolven omaa kokemusta asemastaan kirjallisella kentällä 90-luvun puolella. Hymyilyttävää, tummasävyistä huumoriakaan ei unohdeta, mistä käy esimerkiksi novelli Huolehtivainen rakastaja, jossa mies kuljettaa toista naistaan mökille mm. soutuveneessä mustien säkkien alla. Omaksi suosikikseni nousi lopulta novelli Espanjalainen sirppi (1984), joka sisältää niin häpeää, katkeruutta, eroottista virettä kuin järisyttävän käänteen juuri ennen loppua. Nummi kuvaa kyseistä novellia juonikertomuksen historiallista versiota edustavaksi ja Edgar Allan Poen klassista novellin ideaa toteuttavaksi. Kauhuromanttinenkin elementti novellissa on.

Joenpolven novellituotanto ansaitsi varmasti perehtymistä hänen yksittäisten kokoelmiensakin tasolla ja varmasti palaan niihin vielä joskus. Tämä valikoima on kuitenkin hyvä tapa aloittaa ja nautiskella moniulotteisten ja vahvojen novellien lukemisesta. Postaukseni alun lainaus on muuten valikoiman ensimmäisestä novellista Hrustsevin aikaan.

Ompun novellihaasteeseen luettujen määrä on nyt 40.

Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016)

"Mitä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa."

Mitä sanoa tästä kirjasta ja lukukokemuksestani, on puolestaan minun ongelmani. Pitäisi sanoa jotakin uutta ja omaa tästä kaikkien kirjallisuutta seuraavien huulilla viime päivinä olleesta teoksesta. Totean, että se onnistuu vain riisumalla asiantuntijakriitikon rooli täysin syrjään ja alkamalla kirjoittaa hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, sillä sellainen liittyi lukemiseeni tällä kertaa niin paljon.

Aloitan ihan alusta. Kun kuulin ensi kertaa Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, se ei kiinnostanut tarpeeksi päätyäkseen lukulistalleni (ihan ensin taisin luulla teosta tietokirjaksi). Kuvaus kirjasta herätti lähinnä mielikuvan jostain kaupungilla haahuilusta ja rakennusten töllistelystä, ylitsevuotavasta miljöökuvauksesta. Ei ns. napannut. Myöhemmin kuului lukijoilta paljon kehuja ja kaunis kielikin mainittiin, mutta kaunista kieltä nyt voi jonkun mielestä olla yhdentekevästi jaarittelevassa lukuromaanissakin. Jäi hyllyyn. Sitten vuosi eteni ja kevään kirjoista puhuminen väheni, odotettiin syksyn kirjasatoa, joka muodustui tänä vuonna huikeaksi. Lopulta julkistettiin Suomen näkyvimmän kirjallisuuspalkinnon ehdokkaat, ja viime torstaina valittiin palkinnonsaajat. Kaunokirjallisuuden palkinnon sai tämä teos. Välissä omakin elämäntilanteeni oli muuttunut.

Sain kirjan luettavakseni ja aloitin sunnuntai-iltana. Seuraavana päivänä ostin kumppanini kanssa asunnon kaupungista, jonka uudelleenrakennuskomitea valitsi arkkitehdikseen saksalaisen Carl Johan Ludvig Engelin vuonna 1816. Siitä vuodesta ja Engelin saapumisesta Helsinkiin alkaa tämä kirja. Kun omat asuntokauppamme oli hoidettu aamupäivällä, kävelin keskustassa, katselin ympärilleni, menin kahville ja lukemaan tätä kirjaa, sulattelin asioita ja muutoksia. Ei olisi voinut olla täydellisempää ajankohtaa lukemiselle. Omat tuntemukseni tähän tuuliseen kaupunkiin siirtymisestä ovat kuitenkin huomattavasti lämpimämmät kuin kirjassa päiväkirjaa pitävällä Engelillä.

"Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan. Minulle vastaantulija on usein yhdentekevä hatunnosto."

Edellä on yksi kirjan hienoimpia kohtia, ja voin tässä vaiheessa julistaa henkilökohtaisen lause-Finlandiani saajan: ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Suorastaan hyrisen tyytyväisyyttäni. Kirjan kieli on kauttaaltaan kuin runoa, ja siitä Viikilän mukaan juuri oli kyse – hän halusi salakuljettaa runoutta Suomen luetuimpaan kirjallisuudenlajiin. Nyt todennäköisesti tuhannet, jotka eivät muuten juuri runoutta lue, tulevat Viikilän romaanin myötä sen pariin päätymään. Aivan äärimmäisen hienoa. Vaikka runouden keinoja käytetään, kerronta on kuitenkin myös selvästi eteenpäin kulkevaa. Engelin kuvitteelliset päiväkirjamerkinnät etenevät tietenkin kronologisesti, ja hänen elämänsä varrelle osuu erilaisia työtehtäviä ja tapahtumia, jotka erityisesti hänen perhettään koskien ovat hyvin traagisia. Kuusivuotiseksi suunniteltu Helsinki-komennus venyy ja venyy. Engel on selvästi ulkopuolisessa roolissa, tarkkailijana, mikä tietysti kirjan ideaa ajatellen on välttämätöntä. Jotkut olivat kokeneet uskottavuusongelmia kerronnan kanssa, mutta itse pystyin onneksi uppoutumaan ja keskittymään lukunautintoon. Viikilä kiteyttää usein asioita kirjassa hyvin aforistisesti, ja monella sivulla, erityisesti alkupuoliskolla, tulee vaan ihasteltua kerta toisensa jälkeen sanomisen hienoutta, kirjoituksen voimaa. Näin romaanin Engel kuvaa asioihin pidättyvästi suhtautuvaa luonnettaan:

"Tunnistan kyllä nämä intohimot, mutta ajatusteni ja ihmisten maailman välillä on aina ollut laakea tori, jota on vaikea ylittää paljastumatta tai menettämättä tunteen voimaa; vain harkitut ajatukset jaksavat sen yli muuttumatta."

Näin jälkikäteen väitän, että olisin valinnut tämän kirjan myös omaan veikkaukseeni kaunokirjallisuuden Finlandia-palkituista, jos olisin ollut alkuvuodesta viisaampi ja tarttunut tähän jo silloin. Toisaalta kirja osui niin hyvin kohdalleen nyt kun sen lopulta luin, ja sen aikaansaama elämys nousi itsessään arvokkaaksi. Jos Hannele Mikaela Taivassalon In transit oli minulle se tämän vuoden täydellinen matkalla olemisen kirja, on Akvarelleja Engelin kaupungista puolestaan täydellinen uuteen asettumisen kirja. Hienoja kirjoja, hienoja kokemuksia. 

Mike Pohjola - 1827

Mike Pohjola – 1827 (Gummerus 2016)

"Turkulaisiinkin tuli liikettä. Lapsia herätettiin, eläimet valjastettiin vetämään kärryllä perheitä ja omaisuuksia pois palon tieltä. Kelloja soitettiin ja hälytyksiä huudettiin. Vettä kaadettiin liekkeihin ja tuohikattoja purettiin pikavauhtia. Jotkut onnistuivatkin viivyttämään kotiensa syttymistä niin pitkään, että saivat tärkeimmän omaisuutensa pelastettua. Toiset taas kokivat yllättävän kansalaisvelvollisuuden puuskan ja riensivät auttamaan lähempänä palon reittiä asuvia naapureitaan.
Aurinko oli vähän aikaa sitten laskenut ja viimeinen punainen kajo sai seurakseen oranssina hohkaavat liekit ja mustana leviävät savupilvet, joita näkyi jo monelta suunnalta."

Turun palo vuonna 1827 oli Pohjoismaiden historian suurin kaupunkipalo. Se tuhosi kolme neljäsosaa tuolloisesta Suomen suurimmasta kaupungista. Kodittomaksi jäi 11 000 ihmistä ja kuolleita oli 27. Palon jälkeen Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin ja akatemian kirjaston palaessa oli tuhoutunut valtaosa Suomen keskiaikaisista kirjallisista lähteistä. Tästä vaikutuksiltaan laajasta historiallisesta tapahtumasta kirjailija Mike Pohjola kirjoitti romaaninsa 1827, joka on ensimmäinen Turun paloon keskittyvä romaani.

Pohjola on tehnyt työtä aiheensa kanssa jo pitkään: hän käsikirjoitti vuoden 2011 Turun kulttuuripääkaupunkiohjelmaan kuuluneen hevimusikaalin 1827 – Infernal Musical. Tehdyn taustatyön määrä yli 500-sivun mittaan venyneen romaanin kokoamiseksi on ollut vaikuttava. Historiallinen romaani vaatii taustoitusta aina erityisen paljon, ja kirjassa erityisesti miljööseen liittyvät yksityiskohdat ovat hyvin uskottaviksi hiottuja. Kaiken ei toki ole tarkoituskaan olla realistista, sillä kirjassa on paljon hyppäyksiä yliluonnolliseen (silti kirjastoasiasanoitukseen lyöty fantasiakirjallisuus-termi on minusta vähän liikaa) ja foliohattumeininkiin: salatieteitä harrastetaan ja salaliitot huimaavat päätä. Turun palo kasvatti Helsingin merkitystä kaupunkina paljon, ja Helsinki oli tärkeä tuolloin maamme aluetta hallinneelle Venäjälle, joten venäläisten osuutta palon sytyttämisessä on aina pidetty kansan keskuudessa mahdollisena. Lisäksi romaani antaa tasapuolisesti oman osuutensa hommassa ruotsalaisille. Kirkollinen väki toimii myös pahan vallassa, ja välillä meno yltyy absurdiksi, kun Turun tuomiokirkossa pidetään mustaa messua arkkipiispan vaimon hortoillessa ympäriinsä huumaantuneena ylistämässä paholaista. Täysin vakavahenkistä meininki ei muutenkaan kirjassa ole, vaan kerrontaa väritetään sopivasti huumorilla, usein varsin mustalla.

Romaanin hahmokavalkadi on kokonaisuudessaan laaja kuin venäläisissä klassikoissa konsanaan. Eniten keskitytään Hellmanien perheeseen (joiden pihapiiristä palo alkaa) ja varsinkin heidän poikaansa Eliakseen ja piikaansa Maria Vassiin. Mukana on paljon kaupungin herroja ja silmäätekeviä sekä naapurimaiden kuninkaallisia. Välillä väläytellään myös kaikkien tuntemia historiallisia henkilöitä, jotka ovat opiskelleet Turun akatemiassa palon aikaan, kuten Runeberg, Lönnrot... Suurimman osan ajasta lukija pysyy kuitenkin hyvin mukana siinä, kuka oli kuka. Hahmojen sielunelämää kuvaillaan tarkasti, mutta jotenkin heidän kohtalonsa eivät minua suuremmin onnistuneet koskettamaan – suuri osa kirjan henkilöistä on kuvattu aika raadollisesti epämiellyttäviksi ihmisiksi. Myyttiä turkulaisten ikävistä luonteenpiirteistä käytetään rankalla kädellä hyödyksi ja huumorin lähteeksi. Mike Pohjola on asunut Turussa pitkään, joten ironialla on oma osuutensa asiassa.

Kirjan kerronta on hyvin tarkkaa ja suorasanaista. Pohjola on onnistunut välttämään suuremmat "infodumppaukset" tekemästään laajasta taustatyöstä huolimatta. Romaani on rakennettu toimivan ja perinteisen mallin mukaan: kohtalokkaiden tapahtumien valmistelua, hahmojen välisiä verkostoja ja taustatarinaa luodaan ensimmäiset kaksi kolmasosaa, jonka jälkeen tuli lopulta syttyy. Mitenkään puuduttavaa tuo kirjan alkupuolikaan ei ole, vaan päinvastoin. Actionia piisaa vuoden 1827 alkusyksyisessä Turussa niin, että hyvä kun lukija pysyy mukana tapahtumien kiitäessä. Näkökulmaa ja kerronnan keskiössä olevaa henkilöä vaihdellaan elokuvamaiseen tapaan usein. 1827 on jännittävä ja viihdyttävä historiallinen seikkailukertomus. Toki kirjassa viehätti taas kerran sen sijoittuminen Turkuun – ennen tätä syksyä en ollut pitkään aikaan lukenut Turkuun sijoittuvia romaaneja ja nyt niitä on lyhyessä ajassa tullut muutamakin. Turku on itse asiassa palanutkin jo kahdesti tämän vuoden kirjallisuudessa, Tommi Kinnusen Lopotissa se tosin tapahtui vain päähenkilön mielessä. Lisääkin Turku-romaaneja saa kirjoittaa!

Muriel Barbery - Haltiaelämää

Muriel Barbery – Haltiaelämää (Gummerus 2016), alkuteos La vie des elfes (2015). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sen lisäksi hänessä oli hienoista surumielisyyttä niin kuin sieluissa, joiden käsityskyky yltää yli älyn ja jotka tietyistä vihjeistä – joita on kaikkialla, myös tytön suojatuissa mutta köyhissä kasvuoloissa – aavistavat maailman tragediat."

Ranskalaiskirjailija Muriel Barberyn uutuus Haltiaelämää päätyi lukulistalleni yksinomaan siksi, että olin muutama vuosi sitten ihastunut hänet maailmanmaineeseen nostaneeseen Siilin eleganssiin niin paljon. Kuten kirjaa minulle suositellut kaverini silloin totesi, tuo kirja oli suorastaan "päräyttävä". Haltielämää osoittautui jo kuvauksen perusteella erilaiseksi kirjaksi – se olisikin genreltään fantasiaa. Mikäs siinä, mielelläni luen hyvältä kirjoittajalta myös fantasiaa, tuumin.

Kirjan alku vaikuttaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Ranskassa asuva Maria ja Italiassa asuva Clara varttuvat kasvattivanhempien luona ja osoittautuvat jo pieninä hyvin poikkeuksellisiksi yksilöiksi. Maria kuulee luonnon ääniä ja kommunikoi eläinten kanssa, Clara osaa vaistomaisesti soittaa pianoa kuin aikuinen virtuoosi. Pikku hiljaa paljastuu, että on olemassa haltioiden maailma, johon tyttöjen elämät ja kohtalot kietoutuvat vahvasti. Barbery kertoo tarinaansa värikkäästi kuvaillen ja elävin kielikuvin. Tähän liittyy kuitenkin sitten se mutta...

Kirjan edetessä alkaa tuntua, että sen värikkäitä ilmauksia sisältävä kielenkäyttö ei vie tarinaa eteenpäin sujuvasti, vaan sen takaa joutuu kaivamaan esiin sen, mitä on oikeasti tapahtumassa, mitä kirjan henkilöt tuntevat, minkälaisia he pohjimmiltaan ovat... Kerronta leviää lukuromaanimaiseksi korulauseiden ripotteluksi (jep, lukuromaaneiksi kuvatut teokset eivät yleisesti ottaen ole suuria suosikkejani), eivätkä ajatukset tunnu kirkkailta, vaan ne ikään kuin hautautuvat siihen usvaan, joka kirjassa esittää myös suurta osaa. Filosofianopettajakin työskennellyt Barbery saa toki ajoittain kiteytettyä ajatuksia maailmanmenosta hienosti.

"Kun isä ja poika näkivät toisensa ensi kerran, he inhosivat toisiaan sydämensä kyllyydestä ja peruuttamattomasti – ja niille, jotka ihmettelevät, miten niin nuori sielu saattoi vihata niin palavasti, muistutettakoon, että lapsuus on haave, jota katsoessamme ymmärrämme sen mitä emme vielä tiedä."

Keskiössä olevien kahden tytön lisäksi teoksessa seikkailee paljon henkilöhahmoja, joita en lukijana oikein päässyt lähelle, eivätkä heidän kohtalonsa juuri onnistuneet koskettamaan – kokemus on siis aivan päinvastainen kuin Siilin eleganssin kanssa. Vaikka nämä kaksi ovatkin hyvin erilaisia kirjoja, silti muutos on hämmästyttävä. Tämän kirjan suurena teemana on esittelytekstien mukaan se, että "vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen". Ok, tarinan taustalla oleva suurempi filosofia nousee kyllä esiin muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt turhautua jo useampaan kertaan, eikä suuremmin jaksanut kiinnostaa, vaikka luonnon ja sään elementtejä vellova, hyökyvä ja kohiseva kuvaus kuinka yrittää ravistella lukijaa.

Sanoisin, että yhdestä viiteen asteikolla tämä olisi sellainen kolmen tähden kirja. Paljon hyviäkin juttuja, mutta kokonaisuus jää latteaksi ja lukukokemus keskinkertaiseksi. Olen tottunut odottamaan lukemiltani kirjoilta enemmän. Barbery kirjoittaa kuulemma tälle teokselle jatkoa, ja luulen, että joudun jättämään sen suosiolla hyllyyn.