lauantai 11. huhtikuuta 2020

Blogiessee: Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia

Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia


Tuomas Aitonurmi


Sasha Freemind / Unsplash


Olen sohvalla puoli-istuvassa asennossa kannettava tietokone sylissäni. Näen ympärilläni huoneen, jota kutsutaan olohuoneeksi, sen harmaansävyiset seinät, joista yksi on tummanharmaa ja koristeltu 45 asteen kulmassa pystyakselin suhteen kulkevilla rimoilla. Keskellä huonetta seisoo vaalean puun värinen pöytä, jonka päällä on kolme lehteä, taiteltu paperi, kosteusvoidetuubi, tyhjä lakritsipussi, isot kuulokkeet, pienet nappikuulokkeet, keltainen käsipaperi jonka keskellä irrotettu huulikoru, avainnippu, rulla narua, purnukan kansi, punainen kynä, harmaa kynttilä, valkoinen ja violetti tekokukka lieriön muotoisessa kuusikulmioilla kuvioidussa maljakossa. Aurinko paistaa ikkunasta ja valaisee noin puolet pyödästä esineineen. Lattialla, harmaan pitkäkarvaisen maton päällä lojuu listoja, jotka kiinnitetään kynnyksiin, seinän ja lattian yhtymäkohtiin ja ovenkarmeihin.

Huone on kesken. Asunto on kesken, edelleen. Minäkin olen.

Pääsemmekö ikinä yli tästä remontista? Entä jos kotini on levällään niin kauan kuin elän?

On pitkäperjantai. Pääsiäisvapaan alku. Vapaa ei kuitenkaan ole täsmällinen ilmaisu tähän oloon ja tilaan. Elämme rajoitetun vapauden aikaa juuri nyt.

Asunnossa on paljon tekemätöntä työtä. En pysty rentoutumaan täysin, koska tiedän, että jossain vaiheessa pitää taas alkaa tehdä. Pahinta on suuri osaamattomuuden tunne tämän kaiken äärellä. Niin suuri, että lamaannun kun pitäisi yrittää selvittää asioita. Tämä on johtanut kitkaan avopuolisoni kanssa viimeisen puolen vuoden aikana. Kauemminkin. Kahdeksan kuukauden? On sietämätöntä, miten pitkään laajamittainen remontti vie.

Georges Perec pohtii teoksessaan Tiloja / Avaruuksia (suom. Ville Keynäs): “Mistä lähtien jokin paikka on todella oma? – – Siitäkö, kun siellä on kokenut odottamisen tuskat, intohimon pyörteet ja hammassäryn piinan? Siitäkö kun on säädyllisyyden vuoksi ripustanut ikkunoihin verhot, ja tapetoinut seinät, ja hionut parketit?”

Laittaa paikat kuntoon säädyllisyyden vuoksi; suomen kieli luo sanaan vielä oman merkityksensä: säädyn mukaisesti. En tiedä, mikä alkukielinen versio teoksessa on. Putkiremontti omistusasunnossa on keskiluokkainen ensimmäisen maailman ongelma, eikä tieto siitä vähennä ahdistustani kun tilanne roikkuu yllä. Saiko muka piilorasistinen puhe “Afrikan lapsista” ketään todella syömään innokkaammin lapsena?

Olen aina ajatellut, että en ole kätevä käsistäni. En käsityöihminen. En nikkaroija tai teknikko. Olen ajatellut sen olevan luontoni; minä vaan en osaa. Minulle sopivat päänsisäisten asioiden pohtiminen ja järjestely. Työkalujen ja toisiinsa yhdistettävien konkreettisten kappaleiden parissa olen hukassa; kädet tärisevät, asennot ja kulmat ovat vääriä, esineet putoavat otteesta.

Olen päättänyt, että elämäntilanne on hyvä silloin kun tienaan sen verran rahaa, että voin palkata ihmisiä tekemään nikkarointiremontointikokoamiskunnostamisia puolestani. Lisäksi kaverit ovat kiinnittäneet lamppujani kattoon kaljapalkalla. Isä on ammatiltaan sähköasentaja ja hoitanut joitain sähkötöitä asunnoissani. Näin olen aina selvinnyt; olen ajatellut, ettei minun tarvitse alkaa itse säheltää. Olen ollut kiitollinen sosiaalisesta verkostosta ja kohtuullisesta toimeentulosta, joiden ansiosta olen pärjännyt teknisen kömpelyyteni kanssa.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut sisustamisesta tai asunnon ominaisuuksien muuttamisesta. Minulle on riittänyt, että on paikka asua ja olla ja tehdä juttuja joita olen kiinnostunut tekemään. Harrastaa taidetta ja ruumiillisia nautintoja. Olen yleensä jaksanut olla innostunut sisustuksesta muutaman päivän ajan uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen, sen jälkeen tilan merkitys minulle palautuu funktionaaliseksi. Ja eipä vuokra-asuntoja juuri ole voinut remontoidakaan. 

Elämä muuttui. Tuli parisuhde, jossa ajankohtaiseksi tulikin omistusasunnon mahdollisuus; tuli kolmekymppisyys, ja ajanvietto kotona lisääntyi; tuli asunto, jossa oli jonkin verran laittamista ja putkiremontti tulossa kahden vuoden kuluttua, ostimme sen silti koska pidimme siitä. 

Ajattelin: kaksi vuotta, siihen nyt on vielä, tässä ehtii elellä mukavasti ennen. 

Kului kaksi vuotta, tuli remontin aika.

Oli sisäistettävä, että minä omistin puolet asunnosta johon oli tulossa putkiremontti ja jossa päätimme toteuttaa samaan syssyyn keittiö- ja kylpyhuoneremontit ja vaihtaa asunnon lattiat. Yhtäkkiä oli tehtävä päätöksiä asioista, joista minun ei ollut aiemmin tarvinnut tietää; materiaalit, järjestys, toimitustavat. Pelkäsin etukäteen, että siitä tulee rankkaa. Koetin ajatella optimisesti, että ehkä kaikki menee sujuvasti.

Siitä tuli vähintään yhtä rankkaa kuin pelkäsin. 

Silti putkiremontti oli lopulta ohi. Pääsimme muuttamaan takaisin väliaikaisasunnosta, jossa emme oppineet missään vaiheessa reilun kahden kuukauden aikana viihtymään; sen vuokraaminen oli kiireellinen pakkotilanne.

Olisivatko asiat nyt hyvin, helpottuisiko elämä? 

Toisaalta kyllä, toisaalta ei.

Uudet pinnat ja kalusteet näyttävät hienoilta. Remontoidussa asunnossamme olen kuin norsu posliinikaupassa. Tuntuu etten osaa toimia oikein; joka paikassa on mahdollisuus saada aikaan kolhuja, jotka säilyvät sitten ikuisuuksia. Keittiössä ja kylpyhuoneessa on alituinen mahdollisuus kastella jotain niin, että se pilaa pintoja ja materiaaleja. 

Esineiden ja asioiden maailma on minulle vaikea paikka. On haettava lohtua ja kosketuspintaa kirjallisuudesta, rajattomien mahdollisuuksien kielestä. Antti Röngän romaanin Jalat ilmassa minäkertoja toteaa, ettei ole koskaan tullut toimeen fyysisen todellisuuden kanssa. Koen vahvasti samoin.

Mietin, olisiko niin huono idea kytkeytyä jonkinlaiseen virtuaalimaailmaan ja elää siellä suurin osa päivästään, kuten henkilöt Piia Leinon Taivas-romaanissa pyrkivät ensin tekemään. Visionäärit ovat pohtineet ihmisen tietoisuuden siirtämistä sähköiseen muotoon, osaksi tietokonetta, ja mietin että tulisin ihan hyvin toimeen, jos mieleni saataisiin irrotettua ruumiistani ja tallennettua mediapankkiin, josta löytäisi kaiken olennaisen maailmankirjallisuuden, elokuvat ja musiikin. Mikäpä siellä olisi bitteinä virratessa. Mutta toisaalta, kuten aiemmin kerroin, pidän ehkä ruumiillisista nautinnoista liikaa. Eri asia olisi, jos kivut ja sairaudet tekisivät kehollisesta olemisesta aivan sietämätöntä.

Fyysisen todellisuuden ahdistavuus purkautui jo lapsuudessani haluna paeta kertomuksiin, niin television, elokuvien, kirjojen kuin musiikin kautta. Toisaalta kiinnostuin säästä, erityisesti äärisään ilmiöistä ja niiden aiheuttamista tuhoista. Näin luonnon ihmistä mahtavampana voimana, jonka piti säännöllisesti rankaista ihmislajia tämän suuruuskuvitelmista; negatiivinen ihmiskäsitykseni kytkeytyi romantisoivaan luontokäsitykseen, joka rapistui hiljalleen ja kumoutui ehkä lopullisesti Riikka Kaihovaaran esseekokoelman Villi ihminen ja muita luontokappaleita lukemiseen. Luonto ei ole pelkästään suojeltava ja ylevä vaan myös ruma ja hirvittävä. 

Toinen luontokeskustelun juonne tulee vastaan Ilja Lehtisen esseessä "Täysin automatisoitu pakofantasia", jossa hän käsittelee Pontus Purokurun Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi -esseekokoelmaa kriittisesti, ympäristönäkökulman unohtavana pyrkimyksenä karata ongelmien keskeltä. Pidin Purokurun kirjasta valtavasti, se vaikutti minuun paljon, ja ärsyynnyin ensin Lehtisen kritiikistä; hän tuntui tekstissään rasittavalta, mullassa möyrimisen hienouden valaistumisen tavoin löytäneeltä cityhipiltä, ja miksi hän edes hengailee jossain Helsingin kaupunginosametsässä, muuttaisi maatilalle lapioimaan lehmänpaskaa jos kerran luontoyhteys ja sukupolvien maasta elävä ketju ja uuuuh; sietämätöntä, kun ihmiset lisäännyttyään äkkiä ”oivaltavat eläimellisyytensä” tai kuvittelevat olevansa kuin maan alta versovia kasveja. 

Hengitin, koetin ajatella kiukkuni ulkopuolelta. Miksi suutuin tuosta tekstistä niin paljon? Oliko se vastarintaa joka syntyy, kun idea jonka on ajatellut hyväksi, pelastavaksi, maailmansa parempaan suuntaan muovaavaksi, asetetaan kriittisen linssin alle, tuodaan näkyviin kaikki epämukava jonka oli valmis työntämään piiloon?

Pakeneminen on harvoin mahdollisuus. Ainakaan lopullinen. Se ei korjaa mitään. Asiat jäävät ennalleen, vain ruumis siirtyy toiseen paikkaan. Georges Perec kirjoittaa: “Eläminen on siirtymistä tilasta toiseen vältellen kolhuja mahdollisimman hyvin.” Ihminen pyrkii kolhujen välttelyyn, sillä ne saavat aikaan kipuja ja särkyjä. Epämukavuutta.

Eläminen ilman kolhuja on mahdotonta; vaikka sulkeutuisi sisätiloihin, kuten suuri osa maailman ihmisistä joutuu nyt tekemään, on vaarassa. Voi kaatua tuolilla kurotellessaan jotain keittiön ylähyllyltä, leikata veitsellä sormeensa, joutua pahoinpidellyksi. Ja vaikka säilyisi fyysisesti vaurioitta, henkiselle puolelle voi tulla osumia; loukkauksia ja riitoja, kun ilma tihenee erimielisten välillä eikä pois ole niin helppo lähteä. Joissain maissa on ulkonaliikkumiskieltoja, jotkut ovat karanteenissa sairastumisen tai virusaltistuksen vuoksi. 

Kevään valo ja ensimmäisiä lehtiä kaupunginosametsässä 10.4.2020


Aiemmin elämässäni, kun olin onnettomaksi muuttuneessa suhteessa, katto ja seinät tuntuivat lähentyneen, estävän liikkumistani, lopulta olemistani; en voinut olla koko mitassani olemassa. En ennen kuin lähdin pois. Vaalin pakofantasiaa, sitten toteutin sen. Tämä on julmasti todettu, mutta rehellistä. Minun piti tehdä vaikea ratkaisu, ja viedä se loppuun itse. Se oli yksi kasvattavimmista kokemuksistani. Piti järjestellä palaset uudelleen, ottaa vastuu elämästään täysin omiin käsiinsä. Löytää uusi koti. Onnistuin siinä. Mieleni sisäiset vaikeudet eivät silti ratkenneet niin helposti kuin luulin.

”Kun mieli on rauhaton, ihminen tarvitsee yhden pysyvän kodin”, kirjoittaa Johanna Venho romaanissaan Ensimmäinen nainen Sylvi Kekkosen kertojaäänellä. Mietin lausetta, itseäni viime syksyn remonttien ja edestakaisen muuton keskellä – ei ihme, että oli kiristävän vaikea olla. Henkinen vointini oli kehno ja levällään kuten tavarani ja kotini. ”Näköjään ihminen nukkuu hyvin vain omassa sängyssään”, toteaa Perec.

Kirjoitin edellisen kappaleen ennen koronavirusta. Nyt se tuntuu liian romanttiselta. Kotikin voi olla paikka jossa nukkuu huonosti, jos siellä on pakko olla eivätkä asiat ole hyvin. Venhon romaanissa Sylvi Kekkonen ajaa mökille ollakseen muutaman päivän yksin ajatustensa kanssa. Tätä kirjoittaessani jotkut keski- tai ylempiluokkaiset uusimaalaiset miettivät sauhuamalla, mitä valvomatonta pikkutietä pitkin voisivat pujahtaa pääsiäiseksi mökeilleen maakuntarajojen ulkopuolelle, kun vanne on alkanut puristaa päätä kerrostaloasunnossa ja aurinkokin lämmittää ulkona ja linnut laulavat. 

Usein kun minua ahdistaa, haluan lähteä ulos; asunnon seinät tukahduttavat, kaikki huoneet tuntuvat liian ahtailta. Minun on päästävä avoimen taivaan alle kävelemään, jotta saan tunteen siitä että voin liikkua rajattomasti. Jos en voi tällaisessa tilanteessa lähteä ovesta, vaan minun on käytännön syistä pysyttävä asunnossa, alan ajatella niin hirveitä etten edes voi kirjoittaa niitä tähän. On päästävä ulos.

Myös edellisen kappaleen olen kirjoittanut ennen pandemiaa ja laajoja karanteeneja. Siksi se tuntuu kylmäävältä. Koko olemustani puristaa ajatus, että joutuisin todella jäämään kotiin vailla mahdollisuuksia lähteä. Entä jos en voisi käydä lenkillä ilman että joudun selvittämään liikkumistani poliisille tai sotilaille? Rauhoittelen mieltäni, että emme Suomessa joudu siihen tilanteeseen. Riittää, että meidät uusimaalaiset on nyt suljettu maakunnan rajojen sisään, että koulut ovat kiinni ja ravintoloista saa ruokaa vain mukaan. Seuraava vaihe on rajoitusten purkaminen. Näin kerron itselleni; vapaa liikkuminen koittaa vielä.

Kenellä on oikeus ja lupa käyttää tilaa? Miten tilaa saa käyttää? “Me suojaudumme, linnoittaudumme. Ovet pysäyttävät ja erottavat”, kirjoittaa Perec.

Olen taas havahtunut siihen, miten etuoikeutettuja asioita ovat koti ja liikkumisvapaus. Epidemiassakin haavoittuvimmassa tilanteessa ovat kodittomat ja muut yhteiskunnan vähäosaiset. He, joilta kokoontumisrajoitus estää apua tarjoavien verkostojen normaalin toiminnan. He, joilta kirjastojen sulkeutumisen myötä katosi mahdollisuus käyttää tietokoneita ja voida edes osa päivästä olla turvallisessa sisätilassa. Sara Stridsbergin romaanin Rakkauden Antarktis (suom. Outi Menna) minäkertojan sanoin: ”Katu on huone jatkuvassa käymistilassa, sen ovet ovat avoinna kenelle tahansa.” Tämäkin virke kuulostaa liian romanttiselta koronan aikaan. Jatkuva käymistila luo mahdollisuuden virukselle levitä pidäkkeettä. Monet kirjallisuudessa, tv-sarjoissa ja valokuvissa nähdyt toimintatavat asettuvat sosiaalisen eristäytymisen aikana turvattomaan valoon; ajattelu on kääntynyt eri asentoon. 

Miten pitkään kestää, ennen kuin asento palautuu? Vai ovatko mielemme enää jatkossa samanlaiset kuin ennen? Sitä kysytään nyt artikkeleissa, kolumneissa, pohdiskelevissa somepostauksissa. Se on ehkä maailman suurin ilmassa leijuva kysymys tällä hetkellä. "Tajuamme vain, että mikään ei ole niin kuin ennen", kirjoittaa puolalaisnobelisti Olga Tokarczuk tuoreessa esseessään "Ikkuna" (suom. Tapani Kärkkäinen).

Meidän on pitänyt opetella tyytymään siihen, että emme tiedä. 

Tämän uuden kotioleskelun aikana olemme mieheni kanssa jatkaneet remonttia varmasti ahkerammin kuin ilman sitä. Erilaiset tapahtumat ja aktiviteetit kodin ulkopuolella olisivat vanhan normaalin aikana täyttäneet päiviämme. Nyt olemme maalanneet lisää pintoja, jopa kiinnittäneet asunnon näkyvimpiin paikkoihin listat, jotka ovat roikkuneet tehtävälistalla (homonymian aiheuttamaa toistoa, olkoon) jo kuukausia. Minäkin olen maalannut seiniä valkoiseksi, teipannut ja repinyt maalarinteippejä, avustanut listojen asentamisessa – lähinnä kiinni pitelemällä ja liimauksia painamalla, mutta kuitenkin. Olen huomannut pystyväni, vaikka se onkin hidasta ja tuntuu tuskalliselta, kun kokee käsiensä ja silmiensä toimivan eri ulottuvuuksissa. 

Raisa Jäntin tammikuussa ilmestynyt runovihko Kolme : Pohjapiirros kuvaa osuvasti eristäytymisen aikaa, jossa nyt elämme; huoneen rajoittavuutta. Tylsyys on mahdollisuus “koetella tilaa”, nähdä paremmin, varsinkin näin sosiaalisen median ja muun laitteiden aiheuttaman kohinan aikakaudella, jolloin monilla meistä on liian monta välilehteä auki nettiselaimissa. Voiko rajojen sisältä löytää itsensä? Mitä voi oppia kotiaan katsomalla? Jäntti kirjoittaa: “– – voi katsella uria lattiassa, / tummaa kohtaa joka laajenee. / Katsella mitä hilseilee ympärilleen, / esineitä.” Myös Perec näkee huoneeseen keskittymisen laajat mahdollisuudet: “Huoneen henkiinherätetty avaruus riittää palauttamaan ja elävöittämään mitä katoavimpia, viattomimpia ja myös mitä merkityksellisimpiä muistoja.”

Ehkä opin vielä löytämään esineiden poetiikan, joka resonoi minussa. Ehkä opin vähitellen sinuiksi fyysisen maailman kanssa. Jos harjoittelisin tehokkaasti, pänttäisin ja puurtaisin käyttäen siihen runsaasti aikaa, oppisin ehkä tehokkaastikin. 

Mutta missä välissä sitten lukisin kaunokirjallisuutta? Opettelisin ajattelemaan? Asettumaan toisten asemaan? Milloin kirjoittaisin, esimerkiksi tätä tekstiä? 

Minun on tehtävä valintoja, mihin haluan käyttää aikani tässä elämässä, jonka uskon jäävän ainoakseni. Ainakin kirjallisuuden avulla saa laajennettua elämäänsä ulottuvuuksiin, jollaisia ei tule itse kuvitelleeksi. Lukija saa nähtäväkseen asioita, joita ei muuten osaisi katsoa.

Minulle tärkeintä on, miten elän pääni sisällä. Millaisia todellisuuksia ajatusten ja kuvitelmien kautta tavoitan. Olen saanut käyttööni mielen. Voin tavoitella avaruuden laitoja pysymällä kotonani.

Kuka rajaa avaruuden, niin kauan kuin emme tiedä varmasti, millainen se on? Ihminen. 

Monilla ei ole mahdollisuutta keskittyä itseensä, laajentaa ajatteluaan ja kuvitella oleskellessaan rennosti kotona. Heidän aikansa menee selviytymiseen. On yhteinen etumme, että tarvitsevat saavat nyt kaiken mahdollisen tuen.

Katson ikkunasta. Aurinko on siirtynyt syrjään näkymästä, vaaleansininen taivas, pieni läikkä ohutta yläpilveä. Takapihan keskellä yksinään seisovan männyn neulaset väreilevät tuulessa. Pihan laidalla koivujen lehdettömät oksat heiluvat puuskien mukana. Kauempana, puiston pienellä kentällä, aikuinen ja kaksi lasta pelaavat jotain; lenkkeilijä kävelee puistoa halkovaa polkua. Tarkistan lämpötilan lähimmällä sääasemalla: 7,1 astetta. Tahdon ulos. 


Lähteitä ja lisälukemista:

Jäntti, Raisa: Kolme : Pohjapiirros (Puru-kollektiivi 2020)
Kaihovaara, Riikka: Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)
Lehtinen, ilja: "Täysin automatisoitu pakofantasia", Medium https://medium.com/@iljalehtinen/täysin-automatisoitu-pakofantasia-4b6c5c9bca7c, viitattu 10.4.2020
Leino, Piia: Taivas (S&S 2018)
Perec, Georges: Tiloja / Avaruuksia (Loki-kirjat 2002, suom. Ville Keynäs)
Purokuru, Pontus: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos 2018)
Rönkä, Antti: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Stridsberg, Sara: Rakkauden Antarktis (Tammi 2019, suom. Outi Menna)
Tokarczuk, Olga: "Ikkuna", Verkko-Särö https://verkkosaro.sarolehti.net/ikkuna/, viitattu 10.4.2020
Venho, Johanna: Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Luetut kirjat 3/2020: pienet luonnehdinnat

Tässä taas pikkuluonnehdinnat maaliskuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.


Jere Nurminen: Kiira – ehjäksi särkynyt (Otava 2018)

Kuuntelin äänikirjana. Laadukkaasti toteutettu elämäkerta, joka valottaa kiinnostavalla tavalla sekä urheilijuutta että kohdehenkilön persoonaa. Kiira Korpi ja hänen läheisensä kertovat itse näkökulmansa, ja teos on rehellinen aina ankaruuteen asti, mutta myös valoisa ja armollinen. Kiiraa oli aidosti mukava kuunnella.

”Ei ole aikaa pysähtyä nauttimaan, vaan minun pitää olla parempi.”

”Ensimmäisen kerran muistan, että ulkonäköni nousi puheeksi julkisuudessa jo junioreiden MM-kisoissa, kun olin vasta 15-16-vuotias.”


Aura Nurmi: Leijonapatsailla (Otava 2020)

Aura Nurmen odotettu toinen runokokoelma kuvaa nuoren naisen kasvunpaikkoja. Teos on hioutuneempi kuin esikoinen ja katsoo tuskan kokemuksia tiiviisti mutta armollisen etäisyyden päästä. Silti se osaa hätkäyttää, kun ei ole varuillaan. Runoissa elää villi, väkevä ydin.

”Ratsumies tulevaisuudesta löytäisi puhelimeni geelikuorineen ja kuuntelisi siitä hukkuneen kaupungin ääniä. – – Kuulisi nuorten tyttöjen juorut. Ne, jotka kerrotaan selustan turvaamiseksi. Ja ne, jotka levitetään pahassa.” (s. 11)

”Saatana ottaa sinusta vallan / pappi sanoo / kun ostan naruolkaimisen topin” (s. 24)


Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis (Tammi 2019, suom. Outi Menna)

Olen huomannut muuttuneeni lukijaksi, jolle kauniskielisyys ei romaanissa riitä; kertojaäänen pitää olla sellainen, että pystyn ”ostamaan” sen. Jostain syystä Rakkauden Antarktiksessa en aivan pystynyt, vaikka kertoja onkin eräänlainen henkiolento jota tämän maailman säännöt eivät enää sido. Silti, se mitä hänen elämästään kerrottiin ja miten sitä kerrottiin… ei vaan tällä kertaa ollut ihan match. Paloittelusurmastakin näemmä pystyy kirjoittamaan hyvin kauniskielisesti. Stridsbergin huipputeokseksi jää minulle Unelmien tiedekunta – sen kertojan kanssa pääsin sinuiksi ehdoitta. Hienosti hän toki kirjoittaa tässäkin, ja Outi Mennan suomennos toimii.

”Yritän vastata, mutta ääneni on kuollut, kadonnut, ja juuri kun yritän napata hänet kiinni ja nostaa syliin, hän hajoaa kuin saippuakupla, ja käsilleni valuu jokivettä ja tuhkaa.” (s. 130)


Harry Salmenniemi: Uhrisyndrooma ja muita novelleja (Siltala 2020)

Harry Salmenniemen novellisarjan kolmas teos on aiempien tapaan moninaisista viittauksista ja pohjateksteistä rakentuva, silmääiskevä ja hienovaraisen ironinen kokoelma. Tällä kertaa sotaolosuhteet muodostavat punaista lankaa useamman kertomuksen välille. Joistakin Salmenniemen teksteistä syntyy erikoinen kielellinen kokemus: kieli on niin tarkkaa, niin hiottua, että se hävittää itsensä näkyvistä. Viitteitä-novelli tuntuu vinoilevan lempeästi kirjallisuudentutkimukselle, Sukufilmejä taas elokuvakritiikille. Teos vaatii täsmällisen uudelleenlukemisen vielä joskus.

”Olen lapsi, joka taluttaa itseään kädestä, enkä siksi vastaa lauseistani.” (s. 50)

”On monia asioita, joista en todellakaan tiedä mielipidettäni, en edes osaa päättää vaivaavatko nämä asiat minua todella.” (s. 90)


Georges Perec: Tiloja / Avaruuksia (Loki-kirjat 2002, suom. Ville Keynäs)

Tällä hetkellä käytössä olevat tilat rajautuvat monilla kodin huoneisiin, kauppa- ja lenkkireitteihin. Georges Perecin teos pohtii erilaisten tilojen ja oleskeluympäristöjen yksityiskohtia, niistä rakentuvaa poetiikkaa. Sanoisin, että tämä kuuluu tyyliltään kiistellyn lyyrisen esseen piiriin, vaikka termiä ei vielä varsinaisesti käytetty kirjan ilmestyessä. Kyseessä on hieno moderni klassikko. Tiloja / Avaruuksia on lahja, joka jatkaa antamistaan sivulta toiselle – varsinkin kirjoittajalle se tarjoaa paljon kiinnekohtia.

”Kaupungissa ei ole mitään epäinhimillistä - ellei sitten oma ihmisyytemme.” (s. 74)

”Jos mikään ei pysäytä katsettamme, se kantaa hyvin kauas. Mutta jos se ei kohtaa mitään, se ei näe mitään; se näkee vain kohtaamansa: tila pysäyttää katseen, se on este johon katse seisahtuu: kappale, kulma, pakopiste – –” (s. 97)


Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020)

Kirjeenvaihtoteos, jonka toinen osapuoli on jo pitkän uran tehnyt kirjailijaisä, toinen hänen poikansa, esikoiskirjailija. On tämä aika ihana kirja. Itkettää, naurattaa. Surettaa, on kivuliastakin. Sitten taas lämpöä. Tunnistettavia asioita sekä kirjoittajana että muuten vaan ihmisenä.

”Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävåt seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan.”
- Petri Tamminen

”Kirjoittamiseni ikään kuin hyvittää sen, etten osaa olla hauska enkä spontaani enkä mielenkiintoinen.”
- Antti Rönkä

”Kun suhde toiseen syvenee, suojakuoreni kuluu pois ja joudun lopulta kosketuksiin todellisen minuuteni kanssa. Silloin alan epäillä itseäni, sitä kuka olen ja mitä haluan.”
 - Antti Rönkä

”Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää.”
- Petri Tamminen


Juhani Brander: Miehen kuolema – pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY 2020)

Esseekokoelma tuo näkyviin maskuliinisuuden raaimpia ja myrkyllisimpiä ilmenemistapoja. Ajattelin etukäteen, että tämä olisi sellainen kirja jonka olisin itse voinut kirjoittaa, mutta Brander ottaa aiheeseen omanlaisensa kulman ja tuo esiin myös asioita, joita en ole huomannut edes ajatella. Esseet ovat suoraa, usein vihaistakin tekstiä. Tiettyä hiomattomuutta teoskokonaisuudessa näkyy, mutta se ei härinnyt liikaa. Suosittelen kaikille, joita maskuliinisuus on asiana ikinä pohdituttanut.

“Itsestään tämä rakenne ei kuitenkaan purkaudu. Mitä enemmän pahaa poikuutta ylläpidetään molempien sukupuolten kesken ihannemallina aina seksuaalista fantasiaprojektiota myöten, sitä enemmän se tuottaa kasvavia joukkoja yhteiskunnan laitamille ajatuvia, marginalisoituja, syrjäytyneitä miehiä.” (s. 123)


Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos 2019)

Järjestystä ja hillittyä käytöstä arvostava Sirkka on hulvaton hahmo (vaikka itse hän ei sellaista sanaa käyttäisi), ja Saastamoinen on kirjoittanut hänen maailmansa taitavasti. Teoksena Sirkka olisi ehkä ollut timanttisimmillaan novellina, romaanin mitassa hahmo alkoi hieman tulla korvistani ulos (äänikirjan lukeneen Pirjo Heikkilän mainioudesta huolimatta). Sopivaa luettavaa tragikoomisten kirjojen arvostajille, erityisesti jos olet koskaan kirjoittanut heippalapun!

”Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.”


Laura Tressel: Hengitys (WSOY 2020)

Oli hieman pysäyttävää aloittaa joitakin päiviä sitten kirja, jonka alkusivuilla kuvataan hengitystä ensisijaisena elintoimintona. Ajankohtaisuuden sattuma. Laura Tresselin esikoisrunoteoksen teemoja ovat hengityksen lisäksi sukeltaminen, meri ja merenneidot. Pieniksi fragmenteiksi jakautuva kokoelma yhdistää tiedonsirpaleita kollaasimaisesti, ja muitakin menetelmiä on hyödynnetty. Uskon, että kirjan tekstit saavat ääneen esitettyinä paljon uusia ulottuvuuksia.

”pakokauhu väistyy, kun on annettava periksi ja hengitettävä / vettä” (s. 21)