perjantai 28. joulukuuta 2018

#Runo18-haasteen koonti

Omppu innosti tänäkin vuonna kirjabloggaajia runon äärelle haasteellaan, joka kantoi nyt nimeä #runo18. On tullut haasteen koonnin aika.

En ole tainnut muistaa käyttää tänä vuonna kaikissa somepostauksissani tuota häsää, mutta henkisesti olen osallistunut jokaisella vuoden 2018 aikana lukemallani runokirjalla haasteeseen! Mahtavaa, että ensi vuonna runohaaste jatkuu #runo19-haasteena.

Luin vuoden aikana seuraavat 15 runokirjaa, mukana linkit postauksiin (osa on julkaistu osana kuukausittaisia kirjakattauksia, joiden tekstit on tuotu Instagramista).

Rae Armantrout: Kunhan sanon
Virpi Vairinen: Ilmanala
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi
Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa
Raisa Jäntti: Grand plié
Jere Vartiainen: Minuus / Miinus
Susinukke Kosola: Varisto
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Ellen Niit: Maailman pysyvyys
Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet
Tua Forsström: Merkintöjä
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Veera Antsalo: Imago
Stina Saari: Änimling

Haasteeseen kuului, että luettujen kokoelmien nimien pohjalta muodostetaan runo, johon saa lisätä väleihin omia sanoja. Mainio idea. Omani kuuluu näin:

kunhan sanon:
imago on hajoamassa
ontto harmaa peittää meitä vasten hukkuneet
heidän yllään läikkyy koko meren laajuus 
mitä sitten jos yö ja lasi
ovatkin se maailman pysyvyys
joka jää
mutta vielä ilmanala on kevyt
tuuli ja kissa leikkivät yhdessä
tekevät merkintöjä
kissa osaa balettiliikkeen: grand plié
tämä on purkautuva satama
ja minun kieleni hajoaa
oliko se varasto vai varisto
minuus / miinus?
änimling
än
im
ling
ng
n


Kiitos Ompulle hienosta työstä runojen pariin kannustamisessa! Vaikka olen laiska haasteiden kanssa nykyisin, ensi vuonna olen ehdottomasti tässä taas mukana.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Marraskuun lyhyet: 8 minibloggausta

Koosteessa ovat taas edellisen kuukauden luetut kirjat ja postaukset Instagramista.


Maryse Condé: Rihata (Art House 1989, suom. Annikki Suni)

Guadeloupelainen Maryse Condé sai vaihtoehdoksi (ainakin tänä vuonna) puuttumaan jääneelle kirjallisuuden Nobelille jaetun palkinnon. Häneltä on suomeksi julkaistu vain romaani Rihata, joten kovin laajaa tutustumista kirjailijan tuotantoon ei suomen kielellä pääse tekemään. Rihata sijoittuu nimeämättömään Afrikan maahan, joka ilmentää teoksessa siirtomaavallasta vapautunutta Afrikkaa. Vapaus on kuitenkin näennäistä, niin perheen piirissä kuin valtion tasolla. Maata johtaa käytännössä diktaattori, ja naisen asema avioliitossa on yhä synnytyskoneena toimivan alistujan, vaikka joidenkin mielestä vapautuminen on mennyt aivan liian pitkälle, kun aviorikoksestakin voi jo selvitä ilman ankaraa rangaistusta... Teos keskittyy perheeseen, jonka äiti Marie-Helene on ajautunut avioliiton myötä Rihataan, jota kaikki pitävät ikävänä, syrjäisenä pikkupaikkana. Perheen menneisyydessä on salattuja tragedioita ja sen myötä jännitteitä. Pidin kiinnostavampana kerronnan linjaa, jossa keskityttiin Marie-Helenen ja hänen lastensa kautta perheenjäsenten ihmissuhteisiin; toinen linja, joka seuraa valtaapitävien miesten juonitteluja ja kähmintöjä, oli minusta kyllästyttävää seurattavaa, ja tuntui että se oli otettu mukaan "pakollisena" laajempana yhteiskuntakuvauksen tasona. Kirjailijan käyttämä kuvaus on eloisaa. Olin havaitsevinani kerronnassa jonkinlaista alleviivaavuutta, ja pidin joitakin kohtia hieman melodramaattisina, mihin vaikutti runsas huutomerkkien käyttö. Adjektiivien viljely vie ajoittain lauseilta terää. Ajoittain kielessä on hyviä tihentymiä, joista ajatukset lähtevät laajenemaan. Vaikka tässä on kiehtovia aineksia, veikkaan, että kirjailijan tuotannossa olisi vielä edustavampia esimerkkejä käännettäväksi.

"Victor rakasti valehtelemista, tarinoiden keksimistä, sanoilla leikkimistä. Se oli hänestä hauskaa, hän ei valehdellut vain eksyttääkseen jäljiltä, sotkeakseen ajatukset."


Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (Like 2013, suom. Petri Stenman)

"Minä synnyn isästä. Minä halkaisen hänen päänsä." Muistettavimpiin kuuluvia aloitussanoja romaanille, väittäisin. Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofissa vahvaa on myös jatko, aina loppuun saakka. Poeettisesti hienovireisillä taajuuksilla värähtelevä pienoisromaani pitää lukijaansa kädestä tiukasti, välillä ote tekee jopa kipeää  lauseet ovat silti nautittavia, jännitteisiä, tarkkaan luettavia. Kerronta tuntuu jotenkin irtautuvan todellisuudesta, konkreettisesta maailmasta, joka on nähtävissä ja kosketeltavissa. Onko se sitten surrealismia? Ehkä sitä voi kutsua siksi, mutta sillä käsitteellä ei pysty ilmaisemaan koko totuutta, minusta tuntuu. Teoksen kieli hämärtää rajaa aistitun ja kuvitellun maailman välillä. Ladatut lauseet ilmaisevat jotakin, mikä on vielä saavuttamattomissa, mutta tulossa. Kielestä on paljolti kysymys teoksen tapahtumissa, kun isänsä päästä ilmestynyt, muiden Annaksi nimeämä 12-vuotias tyttö opettelee maailmaa. Isä joutuu mielisairaalaan ja Anna tuntemattoman perheen hoteisiin paikkakunnalla, jossa helluntailaisuus vaikuttaa vahvana. Kuvaan astuu kielillä puhuminen, ja lopulta kirjan ensimmäisen ja toisen osion välisen äkillisen hyppäyksen kautta mielisairaala, jossa on kamppailtava "kaivokäärmeen" kanssa. Kun tietää kirjailijan henkilöhistoriaa, itseään joutuu sysimään pois liian helppojen biografisten tulkintojen linjoilta. Romaanin käännekohdat saavat sytykkeensä myyttisistä elementeistä: kreikan kieli, Athena. Alun kuvaus isän päästä syntymisestä viittaa kreikkalaisiin jumaltaruihin, Zeukseen ja Athenaan, joihin Anna ja hänen isänsä Conrad vertautuvat. Kirjasta kertyi paljon sieluun meneviä sitaatteja, ja siinä riittää ammennettavaa jatkossakin.

"Kaupunki alkoi lähestyä. Monikerroksisia puutaloja. Ihmiset, jotka kävelivät kadulla, näyttivät mustilta linnuilta kaikkea tuota valkeutta vasten. He muodostivat parvia ja lipuivat eroon toisistaan. He eivät tiedä mitään, minä ajattelin, ja sen jälkeen: Tännekö minä kuulun? Heidänkö joukkoonsa?"


Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput (WSOY 2018)

Kirjoituksia romaanitaiteesta, lukee Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelman Maailmojen loput alaotsikossa. Romaanien lopetusten problematiikkaa purkava kirja laajenee käsittelemään myös teosten rakennetta, kieltä, kertojaratkaisuja, rytmiä ja intertekstuaalisia viittauksia. Maailmojen loput on kirja sekä kirjoittamisesta että lukemisesta  ne ovat saman asian eri puolet, toista ei voi olla ilman toista. Teos jakautuu kahteen erilaiseen osioon, joista ensimmäinen jakautuu vielä neljään ja koostuu esseedialogista: Vuola ja Melender kertovat itsestään lukijoina ja kirjoittajina, ruotivat lopetuksen kaavoja, puhuvat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia. Jälkimmäinen osio sisältää 30 "tapauskertomusta" eli pienoisesseitä tietyistä kirjoista ja niiden lopetuksista. Päällimmäisiksi nimittäjiksi mieleenpainuvimmille lopuille tuntuvat nousevan yllättävyys ja tyhjenemättömyys. Maailmojen loput oli minulle mitä mielenkiintoisinta luettavaa sekä kaunokirjallisuutta päivittäin lukevana että sen kirjoittamista harjoittelevana. Teos sai aikaan oivalluksia, "juuri näin"-huudahduksia ja intoa sekä mainitsemiensa teosten lukemiseen että omaan kirjoitustyöhön. Esseistien kirjoittajaäänet ovat tunnistettavat läpi teoksen ja ilmaisu on täsmällisen hiottua, kuten tekijöiltä saattoi odottaa. Sekä Vuola että Melender keskittyvät kirjallisuudessa eniten kieleen ja tyyliin, kuten minäkin, mikä ehkä vaikutti siihen, miten koin kirjan kuvaamat ajatukset  juonivetoinen ja henkilöhahmokeskeinen lukija voi lukea tämänkin teoksen eri tavoin. Uskon silti, että kaikki romaaneja lukevat ja fiktion kirjoittajat saavat Maailmojen lopuista paljon irti ja oppivat kirjan parissa uutta. Palaan varmasti tähän vielä monenlaisissa tilanteissa.

"Työskennellessäni en mieti genreä tai liuskamääriä: luon mieluummin houkuttelevamman tavoitteen sen päivän työskentelylle. Olen onnellinen, jos saan aikaan edes muutaman aidon ja kokonaisvaltaisen lauseen. Ennen kaikkea en ajattele kirjoittavani, vaan harjoittelevani kirjoittamista. Minä luonnostelen: leikin, ehdotan. Kukaan, joka hyväksyy olevansa ikuinen harjoittelija, ei voi epäonnistua." (SV)


Veera Antsalo: Imago (Teos 2018)

Lähestyviä kulmia, lasia ja heinää, filmitähti ja (Tuhkimon?) pudonnut kenkä, periytyvä huimaus, mikä tragedia! Seinää vasten nojaava luuta (se nojaa ja nojaa). "Vähän outo kokemus." Veera Antsalon runokokoelma Imago on jonkin verran keskikokoista runoteosta laajempi  tekstiä on sivuilla usein runsaastikin ja sivuja yli 100. Tähän mahtuu monia toistuvia teemoja, avainsanoja ja ilmaisuja, joita luettelin alussa. Yksi omassa päässäni toistuvista pohdinnan aiheista kuuluu, onko kertoja "hän" vai ei? Siitä nimittäin esitetään versioita, jotka ovat yleensä toisilleen vastakkaisia, heti peräkkäisissä säkeissä. Sanoja yliviivataan pois ja kirjoitetaan uudestaan. Kenen tarina vaatii uudelleenkirjoituksen? Ehkä "tytön", joka on lainausmerkeissä myös teoksessa. Ja onko se edes "tarina"? Kerran tilanteen kirjoittavat uusiksi linnut, ja suku muuttaa lattian alle, "ainakin toistaiseksi", melkoisen hillitöntä. Mitä jos suusta tulee vain k o h i n a a? Typografinen moninaisuus puolustaa paikkaansa teoksessa harvinaisen hyvin. Aineksia kokoelmassa on paljon, ja niistä muodostuu maittava annos. Lauseet hulmuavat siihen malliin, että niihin haluaa palata. Kirjan voi avata eri kohdista, ja aina löytyy aukeamalta jotakin, mikä herättelee. Se on erittäin hyvä merkki.

"Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. // Eikä siihen ikinä oikein totu."


Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos 2018)

Olen kierrellyt tästä kirjoittamista. Aloitettuani huomaan nousevani tuolilta yhä uudelleen, käyn jääkaapilla, ja huomioni tarttuu esineisiin ympärillä. Kiertelen, koska en haluaisi kirjoittaa politiikasta. Se ei ole mukavuusalueellani. Toisaalta Pontus Purokurun teos Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on esseekokoelma, joten voisin keskittyä estetiikkaan ja siihen, miten hyvin ajattelun ketjut tulevat aukikirjoitetuiksi. Silti tämä jotenkin pyytää puhumaan myös aiheidensa sisällöistä, sillä vaikka teos on mallikkaasti kirjoitettu, ajattelunsa tarkkaan sanallistava, se mistä puhutaan on tekstin keskiössä. Kirjassa on vahva eetos, jopa manifestin sivuilta löytää. Myönnän, että nyökkäilin ja sisäisesti taputin käsiä. Monta kertaa. Merkintälappuja kertyi sivujen väliin useita. Ilahduin viittauksista kotimaiseen nykykaunokirjallisuuteen: yhden esseen kärkenä on Miki Liukkosen O, ja tarkasti tulevat luodatuiksi myös esim. Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ja Paperi T:n post-alfa. Twitterissä paljon aikaa viettävänä pidin tietysti tuttujen twiittaajien tekstien hyödyntämisestä kirjassa, ja myös kirjallisuusbloggaajiin viitattiin! Purokurun tekstit herättävät minussa pitkästä aikaa uskon siihen, että jonkinlainen toivo yhteiskunnan paremmasta suunnasta voi vielä olla kuviteltavissa. Kuten kirjassa todetaan, siitä juuri on kyse  mielikuvituksessa tapahtuvasta vallasta. Onko edes kuviteltavissa vaihtoehto maailman luonnonvarat loppuun kuluttavalle elämäntavallemme? Kirjallisen ilmaisunsa puolesta vaikuttavin, ja myös teoksen henkilökohtaisin, on viimeinen essee, jossa kuvataan mielialalääkkeiden käyttöä ja yritystä lopettaa se. Jos aiemmatkin tekstit vaikuttavat, päätösessee tekee sen vielä moninkertaisesti.

"Samastan tilanteeni fossiilikapitalismiin. Poljemme molemmat ilmaa rotkon päällä. Elämme jatkoajalla. Meidät pumpataan joka päivä toimintakykyisiksi, minut lääkkeillä, kapitalismi öljyllä, harvinaisilla maametalleilla ja lisäarvoa tuottavalla ihmistyöllä."

Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY 2018)

Katja Ketun uudessa romaanissa näkemys kielestä on jalostunut entisestään. Kun Kätilössä ryöpytys sai minut lukijana heittelehtimään ja tyyli tuntui törmäyttelyltä, Yöperhonen oli jo erittäin tyylikäs ja tasapainoinen teos, rakennettaan myöten mallikas romaani. Rose on poissa rakentaa kerrontansa perustukset tukevasti amerikansuomalaisten ja intiaanien maisemiin: eletään reservaatissa, kahden maailman rajalla. Oli mielenkiintoista lukea tätä teosta, kun olen aiemmin tänä vuonna lukenut myös intiaanitaustaisen Tommy Orangen tuoreen romaanin There There. Sen, mitä Kettu ei omakohtaisesti suomalaisena kirjailijana ole tiennyt, hän on tarkkaan selvittänyt lähdeteoksista ja haastatteluista  perusteellisena taustatyönä on toiminut tietysti myös Fintiaanien mailla -tietokirjan tekeminen. Rose on poissa koostuu kokonaan kirjeistä. On kirjeet, joita Lempi, suomalaisisän ja intiaaniäidin tytär, kirjoittaa Jim Harmaaturkille, ja Rose-äidin tyttärelleen kirjoittamat kirjeet, jotka Lempi löytää palattuaan muistinsa menettäneen isänsä luokse. Rose on kadonnut 45 vuotta sitten, ja alueelta on muutenkin kadonnut säännöllisesti nuoria naisia. Onko asialla Weendigo, paha henki tai riivattu? Teos koskettaa erityisesti kohdissa, joissa kuvataan, kuinka intiaanitaustaiset erotetaan perheistään lähettämällä heidät muualle kouluun, jossa heitä kohdellaan todella julmasti. Heistä yritetään tappaa intiaani, säilyttää ihminen. Kirjemuoto minua mietitytti, erityisesti kahden kertojan vuorottelu. Koska Kettu on kielellisissä kokeiluissaan rohkea ja osaava, äidin ja tyttären kertojaääniä olisi voinut eriyttää toisistaan lisää, viedä kirjemuodon autenttisuuden tunnun vielä pidemmälle. Tipahdin välillä, kun jatkoin tauon jälkeen lukemista, kumman osuudessa ollaan. Kirjeiden alkulauseet olivat parhaiten tunnistettavasti omanlaisiaan eri kertojilla. Ketun kielen lukeminen on nautintoa, hänen kirjoituksessaan ei tule vastaan kuluneita ilmaisuja, vaan lauseista nousee voimaa; tekstissä on läsnä syvä, ruumiillinen vimma. Tämän teoksen maailmaan sopi hienosti myös loppupuolen maagisen realismin elementti.

"Oli vain loputon tie, lumisesta letosta törröttävät korret ja katkerat kuuset. Reservaatin radioasema hiljeni juuri ennen kuin saavuimme valtatie 35:n risteykseen. Minulle se tarkoitti vähän samaa kuin yhteys ympäröivään maailmaan olisi tullut reunalleen, sinkoutumista tyhjään avaruuteen kuin ikuisesti putoava kivenmurikka: en ollut enää kotona reservaatissa mutten perillä ulkomaailmassakaan."


Stina Saari: Änimling (Teos 2018)

Stina Saaren runokokoelman Änimling lukeminen ei ole pelkkää silmien liikuttelua tekstiä pitkin enää silloin, kun on kuullut Saaren esittävän runouttaan ääneen lavalla. Änimling paperikirjana tuntuu sen jälkeen kuin äänirunoteoksen käsikirjoitukselta, ja toivon todella, että sellainenkin vielä toteutetaan. Esimakua voi saada kuuntelemalla HS:n sivuilta jutusta, jossa esikoispalkintoehdokkaat lukevat kaikki omaa tekstiään. Toki paperilta lukeminen on oma prosessinsa, ja kirjaesinekin on toteutettu hienosti, harkiten. Normaalisti olen herkkä nurisemaan villistä typografiasta, pitkin sivuja sirotelluista sanoista ja kirjaimista, mutta Änimlingin tapauksessa ne puolustavat paikkaansa. Teos hajottaa ja vääntelee uusiksi kielen, ja tällä kertaa tämä ei tarkoita sitä, että väliin on lisätty jänniä sanoja tai sanojen merkityksillä hieman leikitellään. Saaren kokoelmassa vastaan tulee säkeitä, kuten "Määmää, missä tämän raamiin? kyl kil uut" tai "Löunos klo O:O". Kirjan teemaksi on kerrottu seksuaalinen väkivalta, ja teos tuntuu ilmentävän sitä, miten väkivallan kokemus rikkoo mieltä myös kielen tasolla. On ihmisten välistä, kauhun tunnelmaa sisältävää vuorovaikutusta, keskustelua, ja pahan tapahtumista kierretään, sitä ei ilmaista suorin sanoin vaan sanat, säkeet, lauseet ja kirjaimet vääntyvät. Samalla oman kielensä tavoittelussa on mukana jotakin lapsenomaista, leikkiä, joka ääneen lausuttuna entisestään korostuu. En osaa sanoa tästä enempää, mieleen tulee termejä kuten dada ja language-runous, mutta joku valistuneempi varmaan osaa kertoa tämän suhteesta niihin enemmän. Häiritsemään jäävä runokokemus, totean.

"Sanon sen verran, että ikään kuin näyttää yleisesti katuvalta. ojossa, ei nyt. Se on tosi pahoillaan - ja kun se on pahoillaan vähemmästäkin. Me olemme niin. Tuskin se tekee sitä uudestaan. Pidän sua kädestä"


Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain (Siltala 2018)

Ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, että Jaakko Yli-Juonikas hallitsee suvereenisti myös novellimuodon. Kokoelma Yö on viisain pitää sisällään kertomuksia, joissa kauhun tasapaino pidetään yllä veitsenterällä keikkuen. Samalla veitsellä on muotoiltu myös teoksen proosa, joka on huolellisen iskevää. Kun on lukenut Yli-Juonikkaalta aiemmin esim. Jatkosota-extran, joka on tyylillinen runsaudensarvi, tietää miten loppuun saakka mietittyjä kirjailijan tekstit ovat. Tämä novellikokoelma oli minulle lukemisen riemua, vaikka novelleissa aiheet ovat usein kauheita ja kuvaus jättää kolean olon, kun viimeinenkin lause on luettu. Tavataan erikoisia hahmoja ja erittäin epäluotettavia kertojia, kuten kirjan pisimmässä, rakenteellisestikin kiinnostavassa novellissa "Rukouspyyntö", jossa vinksahtaneen häiritsevää tuntuu olevan aivan kaikki. Jännitteet pysyvät tiiviinä ja vinoa huumoriakin pilkahtelee: yhdessä kertomuksessa pysähtynyt pikkukylä on nimetty Huhtasaareksi... Kirjan toisessa päässä sivut kääntyvätkin ylösalaisin, sillä siellä sijaitsee Neljä ratsastajaa -nimisen romaanisarjan aloitus. Kutkuttavan tekstin luettuaan ei oikein tiedä, mitä ajatella tai odottaa seuraavaksi, koska Yli-Juonikas voi olla keksinyt mitä tahansa. Kirja vahvistaa näkemystäni, että kyseessä on yksi tärkeimmistä tekijöistä kotimaisessa nykyproosassa.

"Mainitsessani isännöitsijälle puutarhatyöntekijästä, joka oli hieronut nokkosilla jalkoväliään, puhuin hieman muunneltua totuutta. Olin jonkin verran provosoitunut syytöksistä, ja ärtyneessä mielentilassa tuntui vain luonnolliselta vastata kyseenalaisiin häirintäväitteisiin samalla mitalla."

perjantai 2. marraskuuta 2018

Lokakuun lyhyet: 8 minibloggausta

Taas on aika kuukausittaisen koonnin. Tulipa luettua uutuuksia. Olen huomannut, että näiden lyhyempien tekstieni tyyli alkaa vakiintua, ja tiivistäminen sekä vapauttaa että kaventaa kirjablogitekstin mahdollisuuksia. Joka tapauksessa olen tyytyväinen nykytilanteeseen, ja aion jatkaa samoilla linjoilla.


Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus)

Rachel Cuskin romaanista Ääriviivat puhuttiin kirjallisissa ympyröissäni jo pitkään ennen suomennoksen ilmestymistä. Kyseessä oli tapaus, jota ei voisi ohittaa. Odotin suomennosta ilmestyväksi, vaikka en oikein tiennyt, mitä odottaa. Puhuttiin kyllä autofiktiosta, taas kerran, ja siitä miten teos koostuu pitkälti keskusteluista, joita kertoja käy. Mietin, että ok, mitähän maagista tähän kätkeytyy. Kirjan alkusivuilla mietin sitä edelleen. Sitten tuli vastaan kohta, sitaatti, johon oli pakko laittaa merkki. Ja toinenkin. Yhä lisää, vaivihkaa. Kuten todettu, romaani rakentuu keskusteluista ja niiden ympärille kiertyvistä ajatuksista. Käsitellään ihmissuhteita, useimmiten menneitä parisuhteita ja syitä, miksi asiat menevät pieleen. Siteerattavaa kertyy runsaasti, harvinaisen paljon. Osumia toisensa perään. Tekstissä kerrotut asiat ovat viisaita, aidon syvällisiä, raa'an avoimia. Pohdiskelin, miksi omaelämäkerrallisuuden roolia tämän yhteydessä on ollut tarpeen pyöritellä, koska minulle lukiessa ei tuntunut olevan merkitystä, mutta toisaalta en tiennyt Rachel Cuskia ennen lukemista, en juuri mitään hänen urastaan tai muusta elämästään. Kirjan loppuun päästyäni mietin, mitä suurempaa tällä tavoitellaan, mihin tällä kaikella pyritään? En tiedä. Hieno romaani. Trilogian seuraavat osatkin täytyy selvästi lukea.

"Ne asiat joita halusin, sanoin, ja ne jotka ilmeisesti voisin saada olivat kaukana toisistaan, ja ennen kuin olin lopullisesti sopeutunut tähän tosiasiaan, olin päättänyt olla haluamatta mitään."


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala 2018)

Yritän todella välttää näissä teksteissäni ylisanoja, mutta. Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori. Teksti etenee vuoroin perinteisemmin aseteltuna proosana, vuoroin säkeisiin sijoitettuna, ja myös säetyyli toimii kuljettaen tekstiä eteenpäin lineaarisesti mutta saaden myös pysähtymään lauseiden äärelle. Ja niissä onkin pysähtymistä. Kiteytykset ovat mainioita, hykerryttäviä, joskus parisuhdeaiheiset toteamukset ovat niin iskevästi nähtyjä, ettei tiedä itkisikö vai naurahtaisi, sitä lukee vaan eteenpäin tekstin hienoudesta mykkänä. Vain yhdessä osiossa typografiakokeilujen vyörytys meinasi uuvuttaa. Arvostan myös sukupuolen häivyttämistä kertojien olemuksista luontevaan tapaan ja toisaalta esiin tuotuja kulmia kahden naisen välisestä suhteesta. Odotan tälle teokselle palkintoja vielä tänä vuonna!

"Neiti N ei anna kättensä vastedes asioida taskussa, sillä kivi on siellä, mutta hän ajattelee kiveä myönteisesti. Se on noukittu merkityksellisellä matkalla, joten se on oiva amuletti, neiti N vakuuttaa itselleen. Neiti N muistelee kotitiskiharjan kuntoa. Tiskiharja pitäisi vaihtaa, joten sen voi alentaa kivenpesuharjaksi, neiti N ajattelee mielissään. Romahtaa äkkinäinen sade, joka vaikuttaa olevan irrallaan asiayhteydestä."


Mercé Rodoreda: Timanttiaukio (Otava 1988, suom. Jyrki Lappi-Seppälä)

Katalonialaisen Mercè Rodoredan (1908-1983) romaani Timanttiaukio tuli luettavakseni samaa tietä kuin monelle muullekin viime aikoina, kirjailija Saara Turusen Imageen kirjoittaman esseen myötä. Romaania on saanut Helmet-kirjastoissa jonottaa pitkään, sillä sitä on ollut hyllyissä vain muutama kappale. Rodoredan teos on elämästä kylläinen erään naisen selviytymisen tarina vaikeissa olosuhteissa - mieleen tuli paljon yhtymäkohtia vastikään lukemastani Sally Salmisen Katrinasta. Myös Timanttiaukion päähahmo, minäkertojana toimiva Natàlia päätyy naimisiin miehen kanssa, joka on hyvin vaikea tapaus. Heille syntyy kaksi lasta. Natàlia saa mieheltään lempinimen Colometa, Kyyhkystyttö, ja kyyhkyset ovatkin kirjassa vahvasti läsnä - niiden merkitys tuntuu niin suurelta, että ihmettelin ettei niitä ole nostettu kirjan nimeen. Englanninkielinen käännös teoksesta on tosin nimetty The Time of the Doves. Rodoreda on kirjoittanut vahvasti naisten ja perheiden historiaa, heidän arkeaan, ja sotaakin kuvataan kotirintamalta katsoen. Tekstin rytmi on kaunis ja sykkii elämää. Puhekieltä ajoittain lähestyvä kielenkäyttö tekee sopivasti rosoa, ja Jyrki Lappi-Seppälän suomennos tuntuu onnistuneelta. Välillä luontokuvat pyyhkäisevät kerronnan läpi runomaisina jaksoina; linnut, kukat. Kolmea pistettä viljellään usein, ja sillä tuntuu olevan oma merkityksensä. Selittämätöntä ja rivien välejä jää paljon, mikä tekee romaanista erittäin syvälle painautuvan kokemuksen.

Timanttiaukio oli mukana Saara Turusen Sivuhenkilön vaihtoehtoisessa kirjallisuuden kaanonissa, johon liittyen on aloitettu #uudetklassikot-lukuhaaste. Tämä on ensimmäinen haasteeseen lukemani teos sen perustamisen jälkeen.

"Katu oli tulvillaan iloa; ohi kulki sieviä tyttöjä upeissa vaatteissa, ja yhdeltä parvekkeelta päälleni heitettiin kaikenväristä paperisilppua, ja tungin muutaman paperinpalan syvälle hiuksiini niin että ne pysyisivät pitkään siellä hiusten seassa. Vein kotiin kaksi virvokepulloa; Quimet istui nojatuolissaan puolinukuksissa."


Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava 2018)

Olli Jalosen Taivaanpallo on kirjallisissa ympyröissäni ollut vuoden hehkutetuimpia kotimaisia romaaneja. Olisi helppoa, jos voisi yhtyä hehkutuksiin, niitä tekstejä on helpompi kirjoittaa kuin sellaisia, että ei täysin kolahtanut, mutta jälkimmäisen kaltaista joudun nyt muotoilemaan. Vaikeaa. Taivaanpallo on kertomus Angus-pojasta 1600-luvun lopussa Saint Helenan saarella ja myöhemmin Lontoossa. Laajat historialliset romaanit eivät ole viime aikoina olleet suosikkijuttuni, mutta hehkutuksen perusteella odotin tältä jotakin aivan muuta. Ja kyllä sitä olikin: Jalonen on ottanut tarinan kertomiseen avuksi omanlaisensa kielen, joka kuvastaa lapsikertojan maailmaa varsin uskottavasti. Se, pääsinkö oikein mukaan tuohon kieleen, olikin vaikeampi juttu. Kerronta pakeni minua pitkään, en meinannut päästä sinuiksi sen kanssa, lukijana vajosin puuttuvien pilkkujen jättämiin upottaviin suonsilmiin, enkä oikein löytänyt etsimääni rytmiä. Mukana on toki paljon toimivia elementtejä, jotka viehättivät. Jalonen tekee hienoja, aforistisen sävyisiä kiteytyksiä oppimisesta, lukemisesta ja tarkasta näkemisestä. Nämä kantoivat minua parhaiten halki kirjan. Teoksen kuvaamassa hetkessä on kyse murroksesta: uskon ja tiedon, kirjaimellisen tulkinnan ja kokeilujen välisestä taitekohdasta. Olisin itse tiivistänyt teosta: myönnän että "juoksin" läpi viimeisen kolmanneksen, koska halusin saada lukemisen valmiiksi ja siirtyä seuraavaan. Huomautan, että oma estetiikkani on nykyisin vahvasti tietynlainen suosien täsmällistä tiiviyttä. Moni on tästä kirjasta pitänyt erittäin paljon. Minäkin merkitsin ylös useita hienoja kohtia.

"Oikeastaan ihmisessä on meri sisässä. On samanlaiset isot aallot ja tuuli ja sitten illalla mainingit alenevat. Alentaako pimeä ne merestä vai eikö tuuli jaksa puhaltaa kun aurinko on laskenut? Joskus muutaman kerran vuodessa on niin tyyntä että rannalla kuulee oman sydämensä."


Mikko Piispa: Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta (Teos 2018)

Luin tietokirjan, joka käsitteli juuri minua, tosin osana suurta joukkoa, jolloin kuvauksesta oli hävinnyt suuri osa tunnistettavista, yksilöllisistä piirteistä. Mikko Piispan tietokirja Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta alkaa juuri yksilöllisyydestä. Asia on Y-sukupolvea jokseenkin määrittelevä, vaikka kirjassa todetaankin, että Y:tä on hankala määritellä (muuten kuin 80-luvulla syntyneiksi) ja heidän kokemuksiaan yleistää. Polarisoitumistakin tapahtuu tietyillä elämänalueilla. Muut mainitut sanat (ja kirjan lukujen otsikot) ovat yltäkylläisyys, portfolio, kaupunki, kännykkä, 9/11, MM 95, kannabis ja tulevaisuus. Teos on sujuvalukuinen ja asettuu tyylillään narratiivisen journalismin jatkeeksi. Kirjoittajan oma ääni muodostuu siitä, miten tekijä reflektoi myös omia kokemuksiaan kuuluessaan itsekin viiteryhmään. Piispa tukeutuu laajaan lähdeaineistoon ja siteeraa välillä pitkästikin tutkimuksia ja artikkeleita. Minulle teos ei lopulta tuonut valtavaa määrää uutta tietoa, olipahan silti kiinnostava, välillä nostalginenkin matka, ja sai erityisesti peilaamaan sitä, mitkä kokemukset eivät olleet itselle tuttuja, samalla kun paljon tietysti oli. Tulevaisuuden maalailussa Piispa ei käänny vahvasti pessimismin eikä optimismin puolelle. Totuus on, että pian Y:t ottavat vallan maailmassa käsiinsä, joten sille pitäisi vissiin osata myös tehdä jotain. Huh huh.

"Ehkä tulevaisuususko on siis koetuksella sen vuoksi, että emme ole vielä löytäneet ideoita ja keinoja paremman tulevaisuuden luomiseen, kun taas vanhat keinot perustuvat luonnon hyväksikäyttämiseen. Siksi olemme toistaiseksi juuttuneet huoltotoimenpiteisiin: pelastamaan hyvinvointivaltiota ja korjaamaan kestävyysvajetta. Mielekäs ja kestävä pitkän tähtäimen tulevaisuuden visio on vasta hahmottumassa."


Mohsin Hamid: Exit West (Otava 2018, suom. Juhani Lindholm)

Mohsin Hamidin Exit West on maagisrealistinen, tiivis romaani maailmasta alituisessa liikkeessä. Saeedin ja Nadian rakkaussuhde alkaa sotaan tuhoutuvassa maassa, jota ei nimetä, ja ympärillä vaikuttaa vahvasti uskonto, jota ei nimetä. Ratkaisu on kiehtova, ja kertomus asettuu jotenkin yleisemmälle tasolle kun ei puhutakaan Irakista tai Syyriasta ja islamista, vaan vain kotimaasta ja rukoilemisesta. Maagisuus astuu mukaan, kun aletaan huhuta ovista, joista pääsee luikahtamaan äkkiä toisaalle, tuhansien kilometrien päähänkin. Suhtautuminen tällaiseen uuteen, hallitsemattomaan liikkumisen malliin ei ole helppoa, ei liikkujille eikä "alkuperäisille" asujille, joiden kotimaihin ja -kaupunkeihin liikutaan. Miten käy ihmissuhteen, kun on lukemattomia mahdollisuuksia, mihin perustaa koti? Entä kaipuu alkuperäiseen kotiin, jos on ollut pakko lähteä? Hamid onnistuu teoksessaan maalailemaan painostavien alkuasetelmien jälkeen jonkinlaista utopiaa. Exit West on tyyliltään lopulta perinteistä, vahvaa tarinankerrontaa, tosin epäperinteisissä asetelmissa, ja kieltä Hamid käyttää (Lindholmin varmaotteisesti suomentamana) kauniisti sekä suoraan kerrontaan että tunnelmien maalailuun. Pohdiskeluproosaa. Asiat, joita henkilöt kaikkitietävän kertojan suulla pohtivat, jäävät kiertämään takaraivoon haikean lohdullisina.

"Aina kun pariskunta muuttaa, he alkavat nähdä toisensa uudessa valossa mikäli ylipäänsä vielä jaksavat vangita toistensa huomion, sillä eiväthän persoonallisuudet ole yksittäisiä, muuttumattomia värejä, vaikkapa mustia ja valkoisia, vaan muistuttavat enemmänkin valaistua kuvaruutua, jonka heijastamat sävyt riippuvat paljon siitä, mitä ympärillä on."


Kaija Rantakari: Koko meren laajuus (Poesia 2018)

Kaija Rantakarin toinen runokokoelma Koko meren laajuus alkaa tumman meren tasaiselta aavikolta. Sanat painavat hyvin paljon. Huomasin lukevani niitä yhä uudelleen. Tekstit etenevät lyhyinä fragmentteina. Ensimmäisen osion jälkeen en ollut vielä varma, mistä oli kyse kaiken kaikkiaan, mutta minuun olivat tehneet vaikutuksen ne aaltojen murtumat, jotka rikkovat merenpinnan. Seuraavassa osiossa vaikutuin jo monta kertaa vahvasti. Kolmas osio on proosarunoa, siinä oli vähän väliä pysähdyttävä ihmettelemään, että vau. Oli toistettava kohtia, keikuttava nautinnon reunalla. Seuraavassa, numeroimattomassa osassa nautinto värähtelee yhä lähempänä (heti vierellä aaltoilevassa meressä, rajaviiva on rannassa) ja viimeisessä se on jo valloillaan. Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen "sinä", jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa. Tämä upea runoteos sai viime viikolla myös Toisinkoinen-palkinnon.

"haavat heräävät tai puhkeavat kukkaan sormissani // veri on niin lähellä ihon toisella puolella, että suutelen / suun täydeltä raudan makua"


Henriikka Tavi: Tellervo (Teos 2018)

Henriikka Tavi väärinkäyttää romaanissaan chick litiä, ja tämän takia se on niin täydellistä! Aloitettakoon postaus Nyt-otsikon tyyliin, koska runoilijana tunnetun Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä. Tellervon ja hänen ystävänsä Hennin kokemuksia selostaa omaperäinen kertoja, joka riemastuttavan lakonisella tavallaan pysähtyy usein kertomaan selityksiä paikannimille ja termeille korostetun asiallisena. Myös somen ja deittisovellusten toimintaan pureudutaan ajoittain äärimmäisen tarkasti. Ruumiillisuuttakaan ei kaunistella. Tämä on toisaalta parodiaa, mutta samalla kovin totta, konkreettista ja lähellä. Maininta chick litin väärinkäytöstä on muuten Tavilta itseltään eräässä näkemässäni haastattelussa ennen kirjan julkaisua. Romaanin lukee nopeasti, viihtyen ja kielellisestä lahjakkuudesta nauttien. Vaikka Tavi on hieno runoilija, toivoisin tämän perusteella, että hän kirjoittaisi lisää myös romaaneja.

"Kun Henni ja Mika alkoivat ahkerasti kommentoida toistensa julkaisuja sydämin ja lentosuukoin, he samalla ottivat vastuun rakkaudestaan. He olivat rakkauden aikuisia. He näyttivät kylpevän toistensa ihanuudessa, mutta syvätasolla jokainen oma kaunottareni tai olet uskomaton rakas manifestoi punnittua näkemystä rakkauden luonteesta."

maanantai 8. lokakuuta 2018

Syyskuun lyhyet: 9 minibloggausta

Hiukan myöhään tulevat (viime viikon kirjamessukiireet ja kaikki muu, elämä joka tapahtui ja tapahtui jne.) mutta tässä ne kuitenkin tulevat, siis syyskuussa Instagramiin tehdyt kirjapostaukset.


Saara Metsäranta: Meitä vasten hukkuneet (Kolera 2018)

Saara Metsärannan runokokoelma Meitä vasten hukkuneet oli Koleran viimeisiä julkaisuja. Metsärannan runot kiinnittivät huomioni jo viime vuonna, kun hän pääsi Nuori Voima -lehden Debytoi runoilijana -kisan parhaimmistoon saaden runojaan lehteen. Kokoelman nimen mukaisesti sen runoissa käsitellään hukkumista ja merta. Osastojen aluissa on lainauksia Estonian uppoamiseen liittyen, esim. katkelmia radioliikenteestä, haastatteluista ja tutkintakomission loppuraportista. Tämän takia oikeastaan näistä runoista kiinnostuinkin, sillä tapaus on kiinnostanut minua lapsuudesta saakka (hyllystäni löytyy mainittu onnettomuustutkinnan loppuraportti) kuten monet muutkin katastrofit, moniulotteisista syistä. Estonian uppoamistilanne oli kauheudessaan myös omanlaisensa psykologinen selviytymistaistelu, johon joutuneet reagoivat siihen eri tavoin. Metsäranta on lähestynyt tapausta ja laajemminkin meren olemusta kuvarunoudesta ammentavin keinoin. Sanat on usein siroteltu paperille kuin meressä kelluvat tavarat, kuten pelastuslautat ja haaksirikon romu. Tällöin sanat ovat konkreettisesti erillään toisistaan, ja lukeminen tarkoittaa niiden yhdistelyä yksi toisensa jälkeen, välillä kahta polkua rinnakkain. Ajoittain keino tuottaa vaikuttavia kokemuksia, ajoittain etäännyttää liiankin kauas ja sanat tuntuvat jäävän pelkäksi materiaaliksi. Meren tuntu on runoissa vahva, ja omanlaisekseen motiiviksi muodostuva made tulee tutuksi.

"jossakin
kuolee tai syntyy
laivan alittava made
köysitikkaat eivät yllä
mereen solmut kuka niitä
laskee tokaisee kapteeni ja

pyytää lisää jo kallellaan"


Lauri Levola: Pimeä tavarajuna (Teos 2006)

Lauri Levolan novellikokoelman Pimeä tavarajuna luin erityisesti siksi, että Levola toimii viime aikoina kovasti kuuntelemani Ruusut-yhtyeen sanoitusten kirjoittajana yhteistyössä bändin muiden jäsenten kanssa. Pimeän tavarajunan kielellisessä maailmassa ja nopein käännöksin laidasta laitaan singahtelevissa tunnelmissa on paljon samaa myös Ruusujen lyriikoiden kanssa. Kokoelman 16 kertomusta ovat lajityyppinsä malliesimerkkejä erityisesti surrealistisen ja absurdin novellin edustajina. Tunnelma on usein painostava, kauhuelementtejä on hyödynnetty tehokkaasti – välillä ahdistus tapahtumien kulusta kasvoi voimakkaaksikin. Levola kirjoittaa teoksessa lyhyttä lausetta, joka on samalla tiivis mutta kurottelee moneen suuntaan. Maailma on vinksallaan jatkuvasti, yhä uusin tavoin.

"Leikkaan käteeni palan altaan vaahtovuoresta, menen ikkunalle ja puhallan. Kaikelle tälle kauneudelle, sanon vielä perään. Tuulenvire pitää hetken vaahtohiutaleita korkeudellani, kunnes ne leijailevat asfaltille. Tällaista lunta voi kesällä sataa. Se ei tuota vilunväreitä ja kaikki voivat olla ulkona yhdessä. Lumisadetta riittää, kunnes vaahto loppuu. Takapiha näyttää kauniimmalta kuin koskaan. Veri tekee hiutaleista vaaleanpunaisia."


Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018, suom. Kristiina Drews)

Kamila Shamsien romaani kuvaa lontoolaisia sisaruksia, joiden elämässä surua ja vaikeuksia on kertynyt kannettavaksi liian paljon. Isman ja Aneekan isä lähti aikanaan jihadisti-taistelijaksi, ja heidän veljensä Parvaiz päätyy samaan ratkaisuun. Henkilökohtaisten tuskien ohella yhteiskuntakaan ei päästä enää helpolla. Alkupuolella kirja vaikuttaa tyyliltään tasaiselta, perhesuhteita luotaavalta lukuromaanilta. Kunnes käänne tapahtuu puolivälin jälkeen – kerronta pyrähtää vauhtiin ja kiihtyy tyylillisestikin uusille kierroksille. Ihmissuhteita seuraava perhedraama muuttuu trilleriksi. Enää ei voinut pysäyttää lukemista. Pitkästä aikaa olen tullut yllätetyksi, tempautuneeksi, näin vahvasti, viimeksi olen ihaillut lukemani kirjan juonen kuljetusta yhtä paljon ehkä vuosi sitten (en tosin usein pyri lukemaan "juoniromaaneja"). Teos on rakennettu tapahtumiensa tasolla erittäin taitavasti. Shamsie on saanut tuotua fiktionsa lähelle, totena, saa lukijan mukaan kamppailemaan henkilöiden kanssa. Lopputulos on hurja.

"Silloin tällöin oli aikoja, jolloin Aneeka kytkeytyi pois heidän suhteensa taajuudelta. Muulla tavoin Eamonn ei sitä itselleen osannut selittää; muutos tapahtui yhtäkkiä, ikään kuin kyynärpää olisi vahingossa osunut radion nappulaan, ja jazz-musiikki olisi alkanut säristä kesken soiton."


Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018, suom. Kristiina Drews)

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia on yhtä loistava kuin Siivoojan käsikirja -novellivalikoiman ensimmäinen osa. Tämä nyt taisi olla itsestäänselvyys, mutta tulipa todettua heti alkuun. Berlinin kohdalla ainoa ongelma tuntuu olevan se, että hänen teksteistään kirjoittaminen menee hehkutukseksi, josta objektiivisuus tipahtaa päältä. Lainaan itseäni Siivoojan käsikirjan ensimmäisen osan bloggauksesta: "Berlinin teksteissä on kekseliäitä ilmaisuja, paljon vertauksia, ja se etenee niin omaleimaisella otteella, että hänen tapansa nähdä maailma tuntuu joltakin harvinaislaatuiselta – sellaiselta mitä ihmisellä joko on tai ei." Kiinnostavaa on myös leikittely omaelämäkerrallisuuden kanssa, ja mikä lopulta tapahtui, mikä ei. Upea kirjailija. Kokoelman molemmat osat on nyt hankittu myös omaan hyllyyni palattavaksi.

"Äiti inhosi hajuja, ihan mitä tahansa hajuja, ja etenkin Meksikon hajuja – jopa enemmän kuin mitään pakokaasuja. Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. Se sinua siinä pelotti, äiti – sinua ja vanhaa D. H. Lawrencea. Täällä on helppo sekoittaa seksi ja kuolema keskenään, molempien syke tuntuu niin vahvana. Kahden korttelin kävelymatka huokuu aistillisuutta ja vaaran tuntua."


Tua Forsström: Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen)

Tua Forsströmin kynästä tuntuu virtaavan jotakin taianomaista. Sellaista, mitä en oikein osaa selittää, mutta mikä aiheuttaa värähdyksiä, sykäyksiä, tarjoaa langanpäitä joiden toisessa päässä on ymmärrys, jos jaksan seurata lankaa mielessäni. Näin on myös hänen runokokoelmansa Merkintöjä teksteissä. Mukana on nyt menetyksen tuoma suru. Hankala sanallistettava, sirpaleinen. Kokoelma koostuu tekstikatkelmista, se on hyvin minimalistinen ilmaisultaan, sanoja ei ole 52 sivun matkalla paljon. Silti niiden parissa voi kokea paljon. Lukea uudestaan, pysähdellä. Osa sanoista on lainattuja, esimerkiksi W G Sebaldilta tai Vilja-Tuulia Huotariselta. Sekin sopii yhteen muun kanssa. Merkintöjen. "Siitä että oppii eikä unohda" voi kirjoittaa monta runoa. Kaikki jatkuu kuitenkin, uusi kalenteri ostetaan taas seuraavalle vuodelle.



"On unia jotka ovat läpinäkyvämpiä kuin vesi
Ehkä lähdit jotta voisit nukkua kaukana
Kirjoitan sinulle, joka olet sadetta
ja lunta, nämä kirjeet"


Sally Salminen: Katrina (Teos 2018, suom. Juha Hurme)

Sally Salmisen 1936 ilmestynyttä Katrinaa ovat viime aikoina lukeneet monet, sillä Teos julkaisi aikansa menestysromaanista tänä vuonna uuden käännöksen. Kääntäjänä toimi Salmisen romaania kovasti arvostava Juha Hurme, joka viime vuonna Yle Kirjojen Suomi -ohjelmasarjan haastattelussa moitti teoksen vanhaa käännöstä. Hurmeen kääntämänä teksti ainakin tuntuu etenevän jämäkästi. Pohjanmaalla asunut nuori Katrina lupautuu hetken mielijohteesta vaimoksi ahvenanmaalaiselle Johanille, joka kertoo suuresta talostaan omenapuineen. Perillä odottaa köyhä pikkumökki, ja käy selväksi, että palturin puhuminen on miehen merkittävin taito. Katrina jää yksin mökkiin talven yli. Hän ei suostu palaamaan takaisin kotiseudulleen, vaan jää päättäväisenä torpparin vaimoksi, vaikka joutuu tekemään saaren varakkaille ankaraa työtä Johanin työskennellessä suuren osan vuotta merillä. Mitä pidemmälle lukee, sen vahvemmaksi Katrinan päättäväisyys paljastuu. Hän ei pelkää kritisoida työläisten huonoja oloja, epätasa-arvoa, ja murtautuu toistuvasti ulos sukupuoleensa kohdistuvista odotuksista. Kun Katrina vastasyntynyt esikoisensa sylissään uhoaa, että isännät saavat vielä varoa itseään, en voinut olla fanittamatta. Kerronta edustaa aikansa realismia varsin tyypillisenä, mutta sen sisältö on väkevää, tarina elää vahvana. Lukija saa itkeä ja naurahdella. Kirjaan mahtuu Katrinan koko elämä pienine iloineen ja suurine menetyksineen saarella, suojattomalla kalliolla, jonne Katrina mm. kantaa omin voimin niin paljon maata, että saa lopulta istutettua omenapuita. Köyhyys käy luihin ja ytimiin. Silti rakkauden ja kuoleman ikiaikaiset voimat nousevat tässäkin teoksessa päällimmäisiksi. Sellainen on elämä.

"Jassoo, he olivat kärsimättömiä siitä syystä, ettei hän saanut toista lasta tarpeeksi pian! Ja hän kun oli pojan takia iloinnut, että sai vielä olla yksin. Renkejä heille! Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi?"


Ralf König: Pornojuttu (Like 2018, suom. Hannu Tervaharju)

Myönnän harkinneeni ensin, etten postaisi tästä, mutta sitten mietin että se olisi turhaa sievistelyä, ja niin harvoin tulee nykyisin muutenkaan luettua sarjakuvia... Saksalaisen Ralf Königin suomennetuista sarjakuva-albumeista olen lukenut jokaisen, joten kun huomasin että on ilmestymässä pitkästä aikaa uusi, Pornojuttu, oli selvää että se piti saada käsiin. Kun löysin Königin tuotannon 18-vuotiaana asuessani vielä pienessä kaupungissa, hän oli viihdearvonsa lisäksi tärkeä, koska näytti suhteellisen realistisesti, millaisia ovat saksalaisten suurkaupunkien homoyhteisöt ja niihin kuuluvien elämät. Toki Königillä on omat maneerinsa ja päähänpinttymänsä, jotka oppii tuntemaan hyvin hänen tuotantonsa läpi luettuaan. Pornojuttu lainaa teemansa Königin aiemmasta albumista Kuin kanit konsanaan: molemmissa pääosassa ovat heterohahmot ja heidän ongelmansa pornon kulutukseen liittyen, homohahmo antaa sivuhenkilönä toista näkökulmaa. Huokailutti välillä, kun König riipii taas huumoria siitä, että mies katsoo härskejä, hassunnimisiä pornofilmejä, ja nainen paheksuu ja ällöttelee asiaa. Tässä perspektiiviä laajennetaan useampaan sukupolveen ja pornoelokuvien tekniseen kehitykseen. Toki König on aina hauska ja kuljettaa sarjakuvakerrontaansa erittäin toimivasti; hän on urallaan saanut aikaan myös oikeasti koskettavia, syvälle meneviä (tirsk, no niin) ja monitasoisia sarjakuvaromaaneja. Pornojuttu pelasi kliseisillä asetelmilla turhan paljon, vaikka loppupuolella mukaan tuleekin myös moninaisempia naisnäkökulmia pornon suhteen. Kyllä tästä sarjakuvasta silti hauskaksi yhden illan jutuksi oli.

"–Älä katso minua noin, sinustahan jopa Fifty Shades of Grey oli huippuhyvä!
–Mutta siinä ei ollut sähködildoja!"


Timo Honkela: Rauhankone (Gaudeamus 2017)

Timo Honkelan teos on alaotsikoltaan tekoälytutkijan testamentti. Honkela sai ajatuksen rauhankoneesta, eli tekoälyn valjastamisesta ihmisten välisen rauhan saavuttamiseen, vuoden 2017 tammikuussa. Sitten tapahtuikin nopeasti, tuli HS:n artikkeleita, paljon näkyvyyttä ja kirjaprojekti. Teos on toteutettu hyvin omanlaisellaan tavalla, sillä Honkela on sairastanut aivosyövän, jonka hoidot veivät häneltä mm. oikean puolen näkökyvyn. Hän on sanellut kirjassa esitetyt asiat ääneen "puheesta tekstiksi"-ohjelmaan, minkä jälkeen tekstit on toimitettu kirjan muotoon (tästä on vastannut erityisesti toimittaja Jani Kaaro). Rauhankone saa lukijansa mielen kehittelemään eteenpäin monia esitettyjä ajatuksia, mikä oli Honkelan tarkoituskin sitä kirjoittaessa. Monista lakonisista, hieman ehkä itsestäänselviltäkin tuntuvista huomioista muodostuu lopulta ajatuksissa syviä pohdintoja. Kirja saa peilaamaan paljon myös omaa toimintaa ihmisenä – kuin hyvä kaunokirjallinen teos, vaikka tietoa onkin. Tekoälykirjan lisäksi Rauhankone on vahvasti ihmiskirja. Minua kiinnostivat erityisesti kieltä koskevat pohdinnat, ja miten sanottujen asioiden tulkinta eri ihmisten välillä on usein kovin hankalaa, saati sitten kun väliin tulee kone. Ajoittain lukiessa tuntui, että kustannustoimittamista olisi voinut vielä tehdä lisää, jotta joidenkin asioiden toisteisuutta olisi saatu vähennettyä, ja se olisi nostanut kokonaisuuden tason kirjallisena teoksena hyvästä erinomaiseksi. Silti tämä on erittäin kiinnostava, ajattelua liikkeelle tyrkkivä teos. Honkelan lukeminen on tietynlaista vastapainoa esim. Yuval Noah Hararin kirjoille, sillä siinä missä Harari pelkää tekoälyn tuhoavan ihmiskunnan kehityttyään tarpeeksi, Honkela näkee tekoälyssä mahdollisuuden pelastaa meidät. Joskus on tarpeen keskittyä myös lohdullisiin ja toiveikkaisiin näkymiin.

"Sanat ja merkitykset eivät myöskään ole olemassa valmiina yksinkertaisena järjestelmänä, jota me opettelisimme vuosi vuodelta kasvaessamme. Kieli on syntynyt ihmisyhteisössä ja se muokkautuu jatkuvasti. Yhdelläkään ihmisellä, saati missään teoksessa, ei ole kielen koko kuvaa."


Marko Hautala: Leväluhta (Tammi 2018)

Pitkästä aikaa luin kauhuromaanin, ja kylmistä väristyksistä huolimatta olen tyytyväinen että luin! Marko Hautalan Leväluhta on nimittäin toimiva teos sekä genren puitteissa että psykologisena romaanina. Vaikka on usein epätarkkaa mutuilua puhua kansainvälisestä tasosta, ajattelin lukiessa monta kertaa, että sitä tämä edustaa. Tarinassa Meeri palaa lapsuudenkotiinsa oltuaan pitkään poissa. Äiti vaeltelee talossa yksinään poissaolevana, veli Lari on joutunut mielisairaalaan ja isä kuollut kauan sitten hukkumalla kodin lähellä soiseen lähteeseen, Leväluhtaan. Takaumissa kuvataan Laria parikymppisenä hyvin omistautuneena black metal -fanina, mikä hykerrytti, sillä olen törmännyt vastaaviin tyyppeihin, ja monet kirjassa mainitut yhtyeet olivat minullekin tuttuja. Tiukan juonenkuljetuksen lisäksi hyytävä kuvaus pitää otteessaan ja kielenkäyttö on elävää ja taidokasta; Hautala ei turhaan ole saanut aiemmin mm. Kalevi Jäntin palkintoa. Kohtausten tunnelma on hyytävä, ja kirjailija on rakentanut jännitteet tiheiksi. Näkökulmatekniikka ja aikatasot toimivat kirjassa perustellen paikkansa ja tarkoituksensa. Käsiini päätyneen ennakkokappaleen kannessa mainittu Stephen King ei lopulta tyylillisesti ole kovin lähellä Hautalan kerrontaa. Hienosti käytetyn kielen ja juonen koukuttavuuden yhdistelmästä tulivat minulle mieleen ansiokkaat suomikumman tekijät, kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo.

"Näkökentässä vaelsi tummia pisteitä ja rihmamaisia muotoja, kuin roskia silmän pinnalla. Ne liikkuivat sykäyksittäin ja vajosivat taas joidenkin tuntemattomien virtausten mukana."

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Mariaana Jäntti - Amorfiaana

Mariaana Jäntti  Amorfiaana (Gummerus 1986)

"Keikkuvassa, käytännössä kolmijalkaisessa nojatuolissa istuu nainen, joka voisi olla sama kuin tuo lasissa istuja, kellariinmenijä, perunansilpoja, mutta tämä on vieläkin nuorempi, oikeastaan tyttö. Hän korvaa tuolin puuttuvan jalan omallaan, tasapainoilee, tekee oloaan mukavaksi ja huolehtii samalla vartalonsa kaaren viehättävyydestä. Joku sanoisi häntä synkän joku piittaamattoman näköiseksi, joku taas, että tyttönainen vain pyrkii näyttämään läpitunkemattomalta. Nyt hänen kasvojaan eivät muut näe, sillä hän on kiertynyt seinällä liikahtelevien varjojen puoleen." (s. 10)
Mariaana Jäntin romaani Amorfiaana tuli (muistaakseni) ensimmäisen kerran vastaan Markku Eskelisen proosahistoriassa Raukoilla rajoilla. Se mainitaan niin moneen kertaan, että vinkistä piti ottaa kiinni. Romaanin takakannessa sanotaan, että rakennus on ruumis ja mieli, ja sitä vasten teosta voisi lukea. Vaikuttaa turhan simppeliltä, ajattelen, takakansiratkaisulta, ja niin se onkin vaikka sinänsä on myös oikeassa. "Aistillisuus ja tahto suuntaavat sanontaa", siis mitä? No, julkaisijan näkökulmasta kirjan tuskin ajateltiin päätyvän takakansitekstinkään perusteella ensimmäisten joukossa pukinkonttiin. Vertaus ranskalaiseen uuteen romaaniin on kyllä ymmärrettävä, kun alkaa lukea.

Nopeasti huomio tarttuu viittauksiin, joita tehdään Raamattuun, Jeesukseen ja ehtoolliseen. "Tämä on minun ruumiini." Leipä, jota tarjotaan syötäväksi, pureksitaan, ja se muuttuu mystisessä prosessissa ruumiiksi. Raamatun tuntemukseni on tasoa lukion uskonnontunnit, joten niihin pohjautuvalla tulkinnalla on mentävä. Toistuu myös Venus symbolina. Roomalainen rakkauden ja kauneuden jumalatar. Romaanissa patsas, "neitseellinen", "kuva". Loppupuolella todetaan, että patsaalla ei ole käsiä, "ettei tämä sala-aistinen olento käsin tyydyttäisi itseään, vaan lumoaisi juuri tyydyttäjän odotuksellaan." (s. 134) Yhdestä hahmosta puhutaan "ruumisnaisena", onko nainen siis tässä ehtoollinen? Naisruumis, pureksittava leipä. Naisruumis ja talo, moniaalle ulottuva rakennelma, kaikki esineet merkityksineen. Talo, jota puretaan? Naiset ovat esineitä, joita puristellaan miten tahdotaan, ja: "Sulla on tosiaan upee saatanan upee perse". Minkälainen on mies? Vallassa, esimerkiksi asianajaja, ja se joka puristelee, toisaalta taas riepoteltava ja tahdostaan riisuttu, kuten lehdenjakajapoika. Entä jos koettaa tulkita symbolisesti? "Hän ripustautui kahvaan ja raahautui siinä kuin muka turtana heiluva suolenpätkä saadakseen haltuunsa miekan mutta vatkauksessa miekankantaja polki hänet helposti jättiläisjalkoihinsa." (s. 46) Lainauksessa tuntuu olevan fallossymboliikkaa ja jotain masturbaatioviittauksilta vaikuttavaa, mutta toisaalta sellaisesta pyristellään irti. Kaikki on hyvin epäeroottista, kuten koko kirjassa; eroottisiksi mielletyt kuvat pyritään tuhoamaan, esimerkiksi jo alkusivuilla kuvataan seinällä venyvät, törröttävät ja viittovat rinnat. Madame määräilee mutta on myös jotenkin avuton, lopulta tuhoavakin. Mitkä ovat asianajaja Lorenzin ja mustan miehen, Paulin, roolit lopulta? En saa enää jälkikäteen kiinni. Mitä merkitsee myrsky ulkona? Lihakärpänen? Kahdesti kerrotaan naisruumiin/ruumisnaisen pukeutumisesta sanomalehtiin, joissa kuvataan mm. pakolaisleirin teurastusta, uutiset mustaavat ruumiin painomusteellaan.
"Kött pesee uutistatuoinnit ruumisnaisen iholta ja kysyy, pesisikö hän myös naisen yläpuolella rappukäytävän korkeana kaartuvalla seinällä olevan verivärityön, luolakirjoituksen.  Älä pese. Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas minun on mentävä, että viittaus lakkaa? Kun olen mennyt, tuleeko kirjoituksesta lentävä lause? Ja tuleeko siitä vapaa kuin taivaan lintu vai johdetaanko se häkin luukusta sisään? Vai aletaanko lentävää lintua valvoa, rengastetaanko se, kesytetäänkö, opetetaanko, aletaanko sitä lennättää tarpeisiin sopivalla tavalla." (s. 142-143)
Tyyli on surrealismia, sen osaa sanoa epäakateeminenkin lukija. Kieli on todella käytössä, materiaalia, jatkuvasti muovautuva, amorfinen (muodoton). Tässä tullaan kirjan nimeen, Amorfiaana, ajatukset kääntyvät naishahmon muovautuvuuteen. Tässä naisruumis on osa proosaa, mutta eri tavoin kuin Lispectorilla ja Duras'lla, sanoisin, eri kulmasta. Palataan kieleen: on erilaisia käyttötapoja sekaisin, puhekielisyyttä, väänneltyjä sanoja (joskus en tiedä, onko kyse lyöntivirheestä vai tarkoituksellisuudesta, harvoin kirjaa lukiessa käy niin ettei sitä osaa sanoa, ja mietin mitä tällaista on ollut kustannustoimittaa, oikolukea, varsinkin suhteutettuna siihen miten vähän kotimaisessa proosassa oli tehty vastaavaa 80-luvulla). Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen? Luen tarkasti ja hitaasti, huomaan että tämä on sellainen jota on luettava niin, mutta myönnän, että joitakin sivuja silmäni luisuivat nopeasti läpi, ehkä sellaisia joissa vyörytettiin repliikkejä, tapahtumia joista en saanut kiinni kuin pätkiä. Mutta niin käy väistämättä, ainakin minulle; luen vain niin tarkasti kuin osaan. Annan tekstin vaikuttaa ja resonoida.

Lopussa kertomus kertoo minulle, miksi kertoi minulle itsensä, kertomuksensa. Vaikka en täysin ymmärrä näitä lauseita, en välitä, nyökkään ja jään ajattelemaan niitä, kun kävelen ulos talosta. Sivu on 174. Ovea en aio lukita, palaan vielä joskus.
"Joku haju minulla on peilistä. Oliko peiliin sittenkin koira haudattuna? Oliko peilikuva itseäni itsevarmempi, itsekkäämpi, itsenäisempi? Oliko niin päin että kuva katsoi minua enkä minä ollut kuin aukko kuvani edessä? Onko outoa että vierastan kuvaani? Silmät vastaan silmät! (Nyt minulla on joku haju tutusta helmasta. Mutta takaisin lauseajatteluun!) Katsoessani peiliin upposin katseeseeni, palasin helmaan (jota muisti ei muista), ykseyteen, joka joskus tuntui, kun katsoin niistä silmistä että olen (vaikken ollutkaan, sillä ykseys oli), katsoin siitä katseesta hyvyyteni tai pahuuteni, tai en katsonut, vaan olin se katse." (s. 110)

Kirjasta muualla verkossa:
V. S. Luoma-ahon Alussa on sana -blogi, Karri Kokon [re]markable-blogi (jossa mm. puhetta pohdiskelemastani kustannustoimittamisesta, jota osaltaan oli tehnyt myös Kokko), Bibbidi Bobbidi Book, ja lisäksi useita tieteellisiä tekstejä, esimerkiksi vapaasti ladattavana PDF:nä oleva Petri Vaittisen gradu vuodelta 2016, "Voisi olla ja onkin", jonka johdannossa on lueteltu laajasti muita tutkimuksia ja artikkeleita kirjasta.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Heinä-elokuun lyhyet: 10 minibloggausta

Tässä kooste blogin Instagramiin kirjoittamistani lyhyistä postausteksteistä heinä-elokuun ajalta.


Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Otava 2012, suom. Tapani Kärkkäinen)

Puolalaisen Olga Tokarczukin Vaeltajat on episodiromaani matkoista nykypäivän maailmassa. Teos sisältää yli sata erikseen otsikoitua episodia tai tarinanpätkää. Kirjailija näyttää sijoittavan hahmojensa joukkoon myös itsensä ensimmäisestä persoonasta käsin kertovana puhujana. Aloittaessani lukemista olin haltioissani. Pidin kovasti Tokarczukin kielenkäytöstä (jonka Kärkkäinen oli suomentanut hyvin, hän on saanut teoksen käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon) ja kirjan rakenne kiehtoi. Puolenvälin paikkeilla koin kuitenkin väsähtämistä; toivoin että kirjailija olisi malttanut pitää episodinsa lyhyinä, mikä olisi pitänyt tyylin johdonmukaisena. Nyt tiettyjen henkilöiden tarinoita jäätiin välillä seuraamaan kymmeniksi sivuiksi, eikä kiinnostus pysynyt yllä koko aikaa. Kirjan 430 sivusta olisi minusta voinut tiivistää sata, ja se olisi jäntevöittänyt teosta vielä onnistuneemmaksi. Pidin siitä kyllä nytkin, tykästyin Tokarczukin kirjoitustyyliin ja pohdintoihin. Monet kirjan lauseet herättivät minussa tuntemusten ja ajatusten vilinää. Vaikka teos on kiinni nykymaailmassa, siinä on paljon ajatonta, se ei takerru katoaviin yksityiskohtiin vaan paneutuu pysyvämpään. Kirjan mainittiin esittelyssä olevan ruumiillinen, ja sitä se olikin, hieman ehkä eri tavoin kuin ajattelin: henkilöillä oli jokseenkin paljon obsessioita säilöttyihin ihmisruumiisiin... Minusta tuntuu, että tässä oli tasoja, jotka jäivät tällä lukukerralla huomaamatta. Ehkä joskus kokeilen vielä uudestaan. Tokarczuk sai kirjan englanninkielisestä käännöksestä juuri Man Booker International -palkinnon.

"Pakkomielle taas on aavistus omasta, ainutkertaisesta kielestä, jota rohkeasti käyttämällä on mahdollista päästä totuuden äärelle."


Ellen Niit: Maailman pysyvyys (WSOY 1994, useita suomentajia)

Virolaisen Ellen Niitin (1928-2016) runoja on koottu suomennosvalikoimaksi kokoelmaan Maailman pysyvyys, jonka suomentajina toimivat Eila Kivikk'aho, Kirsi Kunnas, Aila Meriluoto, Brita Polttila, Anja Salokannel ja kirjan toimittanut Pirkko Huurto. Niit kirjoitti pääasiassa luontorunoja, joiden rinnakkaistasona hän sanojensa mukaan halusi kertoa Viron ja virolaisten kohtaloista. Minulle vaikuttavimmat runot olivat kokoelman loppupäässä, sillä Niitin uusimmissa runoissa oli modernimpaa otetta, kun taas suurin osa hänen tuotannostaan oli vanhahtavamman tyylistä, loppusoinnullista runoa, jollainen on minulle vaikea pala. En oikein syty loppusointurunoudesta, jos ei sen yhteydessä kuulu popmusiikkia. Myös jatkuviin luontoteemoihin iski puutumus, kun valikoiman laajuus on yli 200 sivua, enkä aina löytänyt sitä laajempaa tasoa joka runoissa ehkä oli, vaan luonnon ihmettely alkoi tuntua nostalgiselta kaipuulta lapsuusmaisemiin. Monen eri tekijän suomennokset toimivat hyvin, eikä lukiessa tullut ajatelleeksi, että kylläpä runojen ääni muuttuu, vaan kokonaisuus tuntui yhtenäiseltä. Mielenkiintoista oli lukea lopuksi Niitin elämäntarinaa, jossa hän kertoi vaiheistaan Virossa mm. miehitysaikana. Niit tunnettiin myös kirjailija Jaan Krossin puolisona.


Noah Van Sciver: Fante Bukowski (Sammakko 2018, suom. Seppo Lahtinen)

Noah Van Sciverin sarjakuva-albumi Fante Bukowski meni vauhdikkaasti "välipalalukemisena". Tähteyttä tavoittelevan, mutta toivottoman keskinkertaisen, kirjailijaksi halajavan nuoren miehen tarina - ajattelin sarjakuvasta löytyvän juttuja, joihin suhtautua myhäilevällä itseironialla näin mitään paperille painettua julkaisemattomana kirjoittajana. No, Fante Bukowskin tilanteen toivottomuus menee teoksessa hyvin pitkälle, joten tämän ääressä on helppoa ajatella, ettei itsellä ainakaan noin huonosti mene. Wannabe-menestyjä lähestyy niin kirjallisuusagentteja kuin naisia sosiaalisesti kiusalliseen tapaan, hän juopottelee, elää vanhempiensa rahoilla ja on lainannut uuden nimensä kirjailijaesikuvilta. Romaanikässäristäkin tulee vahingossa kehno Milan Kundera -mukaelma. Sympatiaa päähenkilö silti herättää, rakkaudenkaipuinen kun on, vaikka kovin naiivi. Kirja-alaan liittyviä stereotypioita viljeltiin välillä piikittelevästikin.



Paul Auster: Lasikaupunki (Tammi 1988, suom. Jukka Jääskeläinen)

New Yorkin matkalle otin mukaan Paul Austerin tunnetun trilogian, josta luin matkan aikana ensimmäisen osan, pienoisromaanin Lasikaupunki. Kyseessä on kiehtova, erikoinen kertomus urautuneesta jännityskirjailijasta, jolle soitetaan luullen häntä yksityisetsivä Paul Austeriksi. Kirjailija Quinn lähteekin lopulta leikkiin mukaan ja kohtaa hyvin omalaatuisen pariskunnan. Quinn alkaa Austerin roolissa selvittää, mitä poikansa vuosiksi vankeuteen lukinnut mies aikoo tehdä vapauduttuaan vankilasta. Seuraa New Yorkin katujen vaeltelua hämyisissä tunnelmissa, varjostamista ja lenkkejä jotka muodostavat kuvioita. Quinn tapaa myös oikean Paul Austerin (ja tämän vaimon Sirin...) ja he keskustelevat mm. Don Quijotesta tavalla, joka tarjonnee avaimia Lasikaupungin tulkintaan. Varsinaista ratkaisua en löytänyt, ja mietin että koko kirja saattaa olla dekkariparodiaa. Mieltä kutkuttava teos on ensimmäinen lukemani Austerilta. En usko, että luen heti perään trilogian muita osia, sen verran on nyt muuta uutta luettavaa. Blogikollega Omppu totesi juuri Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla -kirjasta blogatessaan, että kirjan hengessä on jotain samaa kuin Austerin trilogiassa, ja se pitää kyllä minusta paikkansa ainakin Lasikaupungin perusteella.


Tommy Orange: There There (Alfred A. Knopf 2018)

Tommy Orangen romaanin There There hankin itselleni suurin odotuksin luettuani kirjaa käsitelleen jutun New York Timesista. Teos on intiaanitaustaisen kirjailijan esikoisromaani, jossa kuvataan nykypäivän Yhdysvaltojen intiaaniväestöä urbaanissa miljöössä, heidän elämäänsä, pyrkimyksiään, vaikeuksiaan ja menneisyydestä kumpuavia taakkoja. Kirja on tärkeä, ehdottomasti, ja se todella ansaitsi siitä tehdyt isot jutut amerikkalaismedioissa. Se on hyvä romaani, jonka kahtatoista henkilöä ja heidän tarinoitaan seuraa kiinnostuksella. Enempää se ei kuitenkaan minulle ollut. Kielellisellä ja kerronnallisella tyylillään se ei kolahtanut syvemmin kuin muutamassa kohtaa. Kun kuvaustekstissä sanotaan kirjan äänen olevan "a voice full of poetry and rage, exploding onto the page with urgency and force", odotin todella sen olevan niin, mutta tyyli on lähinnä raportoivaa realismia. Ei siinä sinänsä vikaa ollut, ja kuitenkin juuri siinä oli minusta myös yksi puute - teoksen kerronta ja rakenne tuntuivat hiotuilta jopa varman päälle. Keskustelua tästä varmasti herää, ja se on tervetullutta. Mietin kuitenkin, mitä sellaista tällä saavutettiin nimenomaan romaanina, mitä ei olisi voinut fakta-elämäkerroilla tai esseillä saavuttaa. Tässä kohtaa kannattaa huomioida, että olen lukija, joka vaatii romaanilta nykyisin paljon juuri kielen ja kerrontatapojen omaperäisyyden osalta. Suosittelen tätä joka tapauksessa kuvauksena alistetun alkuperäiskansan kohtaamista haasteista, heidän haaveistaan ja elämänpoluistaan nykymaailmassa.

"Jackie kneeled in front of the minifridge. In her head she heard her mom say, 'The spider's web is a home and a trap.' And even though she never really knew what her mom meant by it, she'd been making it make sense over the years, giving it more meaning than her mom propably ever intented. In this case Jackie was the spider, and the minifridge was the web."


Morten A. Strøksnes: Merikirja (Gummerus 2018, suom. Katriina Huttunen)

Morten A. Strøksnesin Merikirja on vahvasti narratiivinen tietokirja, jonka kielellinen maailma on ajoittain runon kaltaista maalailua. Se asettuu samaan joukkoon tarinallisten, hieman pakkomielteisesti kohteisiinsa suhtautuvien tietokirjojen kanssa kuin esim. Helen Macdonaldin H niin kuin haukka ja Bea Uusman Naparetki. Lisäksi mieleen tulevat Juha Hurmeen Niemi ja Nyljetyt ajatukset, joista jälkimmäisen kanssa Merikirjalla on paljonkin yhteistä (kaksi miestä veneessä), vaikka Nyljettyjen ajatusten tapahtumakehys onkin fiktiivinen. Strøksnes käyttää merisanastoa hienosti, kuvailee mieleenpainuvaan tapaan vedenalaisia maisemia. Kirja haraa lukiessa myös vastaan, sillä vaikka Strøksnes suhtautuu meriluontoon suojelevasti, hän osallistuu ystävänsä Hugon jäähain pyydystämiseen tähtäävään kalastusveneilyyn. Mädäntynyttä ruhoa roikotetaan syöttinä veneen perästä, ja kun hai näykkäisee, pakottava tarve pyydystämiseen vain kasvaa. Ristiriidasta tulee jännite, jonka kirjailijakin tiedostaa intertekstuaalisine Moby Dick -viittauksineen. Viihdyin kuitenkin kirjan matkassa tasaisesti loppuun asti - olen kuullut joidenkin muiden hyytyneen puoliväliin. Mieleen jäi meren monimuotoisuuden kauneus ja sen arvoituksellisten syvyyksien hämärä.

Ananda Devi: Näistä raunioista (Fabriikki 2018, suom. Saana Rusi)

Ananda Devin romaani Näistä raunioista kiinnosti kovasti jo kirjailijan kotimaan vuoksi, Devi on nimittäin Mauritiukselta. Lisäksi Fabriikki Kustannus on profiloitunut kirjallisesti korkeatasoisten kaunokirjallisten käännösten kustantajana. Devin pienoisromaani (laajuus 146 s.) sisältää verevää kirjoittamista ja vangitsee taidolla henkilöidensä nuoruuden vimman. Kirjan kieltä ja tyyliä tunnustellessa ajatukset kulkivat nopeasti naiskirjoitukseen (écriture féminine), sillä tekstin kielikuvissa on paljon virtaavia nesteitä ja siinä tuntuu vaistonvaraisesta kumpuavaa värinää. Myös teoksen feministinen eetos voimistaa kytköstä. Kirja kuvaa nuoria ihmisiä, keskushenkilö Eve on 17-vuotias ja elää Troumaronissa, joka näyttäytyy hyvin karuna paikkana. Miehet käyttävät nuoriin naisiin sumeilematta valtaa, myös väkivaltaa. Muista henkilöistä mainittakoon runopoika Sad, joka lukee Rimbaud'ta, jäljittelee tätä ja on niin omistautuneen (vai pakkomielteisen) rakastunut Eveen kuin teini-ikäinen voi olla. Lopussa tapahtumat tihenevät kohtalokkaiksi. Kielellisesti vaikuttava teos on vahvaa luettavaa, ja sanoma uppoaa syvälle lukijan sisäisiin vesiin.

"Naisten runous on sitä, kun minä ja Savita sovitamme askelemme yhteen ja väistelemme kuoppia. Kun leikimme kaksosia, koska muistutamme toisiamme. Käytämme samoja vaatteita, samaa tuoksua. Tanssahtelemme eteenpäin. Korvakorumme kilahtelevat. Savitalla on pikkuinen nenäkoru, kuin tähti. Naisten runous on naurua tässä unohtuneessa maailmankolkassa, ja se avaa meille kaistaleen paratiisia, jottemme hukkuisi."


Maritta Lintunen: Stella (WSOY 2018)

Maritta Lintusen romaani Stella kuvaa sukupolvien yli siirtyviä patoutumia, jotka nousevat esiin yllättävinä muistojälkinä ja intohimoina. Hyvin monet (erityisesti suomalaiset) romaanit ovat lähtökohdiltaan samanlaisia, ja lukemisen alussa edetessäni verkkaisia, vähäeleisiä kohtauksia ajattelin, että onko tämä taas vain yksi sellainen kertomus. Lintusen kirjoitustyyli kuitenkin viehätti. Se on erittäin tiivistä, jopa minimalistista ilmaisussaan, mutta teksti ilmaisee sanamääräänsä enemmän, rivien väleissä liikkuu paljon. Viimeistään puolivälin paikkeilla kiinnostuin kovasti myös siitä, mitkä asiat henkilöiden hiljalleen paljastuvassa menneisyydessä johtivat mihinkin. Tarinassa seurataan kolmea minäkertojaa: nuorta naista 80-luvulla, hänen poikaansa nykypäivän maailmassa ja tähtensä menettänyttä laulajaa Sylvi Indreniusta, jonka ääni kommentoi kursiivilla sivusta, tai jo haudan takaa, miten sen tulkitseekaan. Kerronta on kiehtovalla tavalla ilmavaa, mutta samalla tunnelmaltaan tiheää. Stella on hienovireinen romaani taiteilijuudesta, kaikesta sen ympärillä, ja ihmisiä koskevista odotuksista sekä niiden pettämisestä. Elämänpettymykset seuraavat toisiaan, mutta niitä ei ole kuorrutettu dramatiikalla vaan piirretty selkein viivoin: näin se meni.

"Halusinhalusinhalusin - nyt kun mikään ei ollut enää hallinnassani. Kaikki oli mennyt jo alun perin väärin. Näytin ja kuulostin maalaiselta. Kirjoitin toisella tapaa kuin ne, jotka ovat "tietoisia". Missään ei ollut koloa, johon olisin voinut solahtaa toimiakseni yhtenä muista. Olin väärässä ympäristössä. Minulla oli vääränlaisia haaveita."


Salla Simukka: Sammuta valot! ; Sytytä valot! (Tammi 2018)

Salla Simukan novellikokoelma Sammuta valot! ; Sytytä valot! on tervetullut teos kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. Nuorille on varsin vähän novellikokoelmia, sillä laji on kustantajille hankala myytävä, ja erityisesti nuortenkirjallisuuden kentällä niitä tuntuu olevan hankalaa saada julki. Olikin ilahduttavaa, että menestynyt nuortenkirjailija halusi tarttua lajiin - varsinkin kun kokoelma ei tunnu välityöltä. Teoksessa itsessään ilahduin muotokokeiluista: kääntökirjan pieniä kauniita tavaroita sisältävä Sytytä valot! -puoli alkaa pelkkään dialogiin pohjautuvalla novellilla. Myöhemmin kokeillaan mm. sinän puhuttelua, kirjettä (joka toki on klassinen novellin muoto) ja säkeisiin jakautunutta asettelua. Oli mukavaa myös lukea iloisesti loppuvia tarinoita nuorista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvista, sillä sellaisia tarinoita ei todella ole liikaa, ja Simukka osaa kirjoittaa vähemmistöön kuuluvista yksilöinä herkällä, tarkalla tavalla. Vaikka onnellisesti loppuvat hyvän mielen tarinat ovat tärkeitä, itselleni värisivät Sammuta valot! -puolen pienet kauheat tarinat tunnelmien osalta voimakkaammin. Kertomuksen käänteiden tasolla novelleissa tapahtuu paljon, kielen tasolla ei lopulta niinkään. Lajeiltaan moninaisista teksteistä (spefistä realismiin ja jostain siltä väliltä olevaan kummaan) saa kuitenkin varmasti analysoitavaa nuorten lukijoiden kanssa esimerkiksi äidinkielen tunneille - novellit tuntuisivat sopivan hyvin sekä yläaste-ikäisille että lukiolaisille luettaviksi.

"Muilta Näkymättömiltä kuulin kertomuksia siitä, kuinka vaarallista saattoi olla, jos joku tavallisista ihmisistä äkkiä päättikin nähdä meidät. He eivät nimittäin koskaan olleet ystävällisiä tai hyväntahtoisia. Me aiheutimme jostain syystä heissä vihaa."


Leïla Slimani: Kehtolaulu (WSOY 2018, suom. Lotta Toivanen)

Leïla Slimanin romaani Kehtolaulu sai Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, Goncourtin. Kyseessä on psykologinen trilleri, ja onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen lukenut mitään rikos- tai jännitysgenreen sijoittuvaa. Kehtolaulussa tapahtuu myös rikos. Kirja lähtee liikkeelle pahimmasta. En halua kirjoittaa aloituslausetta tähän, mutta yhdeksi muistettavimmista lukemistani se varmasti jää. Alkushokin jälkeen hypätään takaumaan, noin vuotta aiempaan ajanjaksoon,  jolloin kahden pikkulapsen vanhemmat hankkivat lapsenvahdin. Louise on täydellinen, tekee itsensä perheelle korvaamattomaksi, mutta hänessä on pieniä häiritseviä asioita. No, kenessäpä ei? Teoksen kieli kuljettaa kertomusta toisaalta pintatason tapahtumat koruttomasti raportoiden, toisaalta henkilöiden sisäisiä kokemuksia ja tuntemuksia tarkasti eritellen. Jälkimmäiset kohtaukset tuottavat joitakin omaperäisiä kielikuvia, muuten tyyli on enemmän toteavaa, joskin äärimmäisen hiottua. Lukemista on vaikeaa lopettaa, ja oli piinaavaa jättää kirja puolivälissä kesken yöksi. Heti seuraavana päivänä jatkoin sen loppuun. Slimani jättää lukijansa pohtimaan lopullisen ratkaisun syytä lähes yhtä pakkomielteisesti kuin tapausta kirjassa tutkivan poliisin. Julma ratkaisu. Julma teos. Silti en kyseenalaista kertomuksen olemassaolon oikeutetusta, tarkoituksensa sillä on. Tavallaan tulee olo, että haluaisi jättää lukukokemuksen taakseen ja siirtyä toisaalle pian, mutta toisaalta tuntuu, ettei pitäisi. Uskon, että kertomus jää olemaan mielen kerroksiin samaan tapaan kuin se häiritsi yöllä kirjan ollessa kesken.

"Myriam oli aina ennen kieltäytynyt uskomasta, että lapset voisivat olla menestyksen tai vapauden este. Niin kuin ankkuri, joka kiskoo kohti pohjaa, vetää hukkuneen kasvot mutaan. Havahduttuaan tähän todellisuuteen hän oli aluksi pohjattoman surullinen. Tilanne oli hänen mielestään epäreilu, tavattoman turhauttava."