Nathalie Sarraute - Lapsuus

Nathalie Sarraute – Lapsuus (Otava 1984), alkuteos Enfance (1983). Suomeksi kääntänyt Annikki Suni.

"... minä en anna periksi ... minä pidän puoliani tällä pikku alueella, jolle olen nostanut hänen lippunsa, kohottanut hänen viirinsä ...

– Kuvia, sanoja, jotka eivät millään voineet muotoutua mielessäsi siinä iässä ...

– Eivät tietenkään. Eivätkä muuten aikuisenkaan mielessä ... Minä aistin ne sanojen ulkopuolisena kokonaisuutena niin kuin aina ... Mutta noilla kuvilla ja sanoilla pystyy jollain lailla tajuamaan ja muistamaan silloisia aistimuksia."

Venäläissyntyinen ranskalaiskirjailija Nathalie Sarraute (1900–1999) tunnetaan ranskalaisen 1960-luvun ns. uuden romaanin (nouveau roman) edustajana. Innostuin tutustumaan Sarrauten tuotantoon erityisesti siksi, että keskustelimme toimittamassani Kirjan taajuudella -podcastissa kirjailija Sinikka Vuolan kanssa, ja podcastin toisen jakson aiheena oli alati kiinnostava runon ja proosan rajankäynti. Jaksossa vieraillut Sinikka mainitsi Nathalie Sarrauten yhtenä esimerkkinä kirjailijasta, jonka proosateoksissa runon keinot ja logiikka näkyvät vahvasti. Tartuin ensimmäiseksi Sarrautelta hänen 80-luvulla julkaistuun omaelämäkerralliseen teokseensa Lapsuus, joka on kuulemma sopiva aloituskirja tekijän tuotantoon, koska kuuluu sen helpompaan päähän. Aloin lukea, ja ensimmäiset sivut menivät hieman hakiessa oikeaa lukutapaa. Piti pohtia, mistä on oikein kyse. Kerronta etenee vuoropuheluna, jonka osapuolia ei eritellä. Sarraute tuntuu keskustelevan itsensä kanssa, ja kirjassa on ikään kuin pääkertoja, jota jokin sivusta tuleva ääni välillä hieman kyseenalaistaa, ohjaa, kommentoi. Kun rakenteeseen pääsi mukaan, kerronnassa soljui mielellään; teksti on kaunista, se vie ja lopulta suorastaan vangitsee lukijansa.

"– Jotta sanojen aiheuttajan saisi selville, pitäisi ainakin kuulla uudestaan niiden sävy ... pitäisi tuntea itsessään niiden silloinen vaikutus ... Mutta siitä ei ole jäänyt mitään jäljelle. Luultavasti niiden voima murskasi kaiken ... siinä silmänräpäyksessä ei niissä eikä niiden ympärillä ole mitään näkyvää, mitään keksittävää, tutkittavaa ... otin ne vastaan joka puolelta suljettuina, aivan selkeinä ja paljaina."

Esimerkkieni kieli on paljolti hyvin abstraktia, mutta Sarrauten kerronta on myös täynnä yksityiskohtia – lapsuuden esineitä, värejä, aistimuksia muistellaan hyvin tarkkaan. Kuvauksen aikajana kattaa suunnilleen kertojan ikävuodet kahdeksasta kahteentoista. Tuona aikana Sarraute matkusti paljon Pietarin ja Pariisin välillä. Hänen vanhempansa olivat eronneet, isä eli pääosin Pariisissa ja äiti Pietarissa. Yhdeksänvuotiaana tyttö kuitenkin asettuu asumaan isänsä ja tämän uuden vaimon luokse Pariisiin, minkä hän kokee äitinsä suunnalta hylkäyksenä. Lisäksi äitipuoli Vera, josta ensimmäinen mielikuva on iloinen ja lämmin, onkin yhtäkkiä muuttunut tiukan viileäksi. Veran kokemat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet Nathalieta kohtaan ovat jättäneet tähän jälkensä, varsinkin kun Vera on saattanut tiuskaista asioita kuten "ei se ole sinun kotisi" puhuessaan heidän Pariisin-kodistaan. Perheenjäsenten pinnan alla kytevät tunteet ja niiden välittyminen ovat jääneet kertojan mieleen omalla unenkaltaisella logiikallaan, kuten muistot usein jäävät.

"Vain Lili kykeni muuttamaan hänet sellaiseksi, ajamaan hänet "suunniltaan". Eikä Lili sitä pelännyt. Olisi voinut luulla, että hän näki siinä vain lisätodisteen äitinsä intohimoisesta rakkaudesta.

– Ainoasta intohimosta. Lili oli hänen sairautensa. Ja siitä raivosta vaistosi, ettei se ollut suunnattu Liliin vaan jonnekin tämän taakse ... sitä jotakin Vera tuijotti itsepäisesti, järkkymättömästi ... kohtaloa, jonka hän halusi voittaa mihin hintaan hyvänsä ..."

Nouveau romanin tekijät keskittyivät erityisesti kielen ja kerronnan rakenteisiin kokeillen niissä uusia tapoja. Tässäkin tekstin logiikka on omanlaisensa. Sarraute kirjoittaa muistelun, muiston hakemisen ennennäkemättömän tarkasti tekstiinsä rikotuilla virkkeillään, joita kolmen pisteen jonot kirjovat. Kuten alussa totesin, kerronta kuitenkin soljuu ja sen mukana on nautittavaa kulkea. Kuin uisi juuri sopivan lämpöisessä, hivelevässä vedessä, ja samalla pitäisi kuitenkin hieman pinnistellä saadakseen uimisesta myös kunnonkohotusta. Kirja etenee fragmentaarisesti, välillä yhdellä sivulla on vain vähän tekstiä ja joskus kerronta taas jatkuu pitempään perinteisempänä proosa-asetteluna, ennen kuin sivuääni saapuu taas kommentoimaan. On kiehtovaa pohtia, mikä tuo dialogin toinen osapuoli on, onko se esim. yliminä vai jokin läheinen, jonka kanssa muistoja yritetään yhdessä "palauttaa mieleen". Takakannessa sanotaan, että kyseessä on aikuisen Nathalien vuoropuhelu lapsuuden Nathalien kanssa, mutta ei tämä minusta niin yksiselitteistä ole, koska toinen ääni ei ole selkeästi lapsikertojan. Arvoituksia jää, ja hyvä niin.

Nathalie Sarrauten Lapsuus on lukemieni omaelämäkerrallisten lapsuusmuistelmien joukossa jotakin aivan muuta. Se tuo näkyviin ajattelua ja mielen liikahduksia tavalla, joka koettelee kielen ja kommunikaation rajoja, mikä on Sarrauten tuotannossa ymmärtääkseni laajempikin linja. Pidin kirjassa erityisesti muistelemisen kuvauksesta katkonaisin virkkein, selittämättä jätetystä vuoropuhelusta ja tekstin kauniista rytmistä. Teoksen elementit olivat selvästi välittyneet hyvin myös Annikki Sunin suomennokseen. Aion jatkaa ranskalaiseen uuteen romaaniin tutustumista tänä vuonna, lainassa on jo Claude Simonin Loistohotelli, ja Reader, why did I marry him -blogin Ompun kanssa päätimme tänään lukea Michel Butorin romaanin Tänä yönä nukut levottomasti seuraavaan kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen heinäkuussa. Päätöksentekoprosessin voi lukea myös Twitter-ketjusta! Sarrauteakin aion lukea lisää, erityisesti kiinnostaa romaani Kultaiset hedelmät, josta mm. kirjailija Laura Lindstedt on usein puhunut.

Lapsuus on HS:n jutun mukaan tehty myös radiokuunnelmaksi. Kirjaa on luettu muutama vuosi sitten Sivuhuone-blogissa.

Marguerite Duras - Rakastaja

Marguerite Duras – Rakastaja (Otava 1985), alkuteos L'Amant (1984). Suomeksi kääntänyt Jukka Mannerkorpi.

"Minulla oli viisitoistavuotiaana nautinnon kasvot vaikka nautinto oli minulle tuntematon. Nämä kasvot näkyivät hyvin selvästi. Äitikin näki ne varmasti. Veljetkin näkivät. Niistä kaikki alkoikin minun tapauksessani, noista silmiinpistävän voipuneista kasvoista, ennen aikojaan, ennen kokemusta mustuneista silmänalusista."

Kuten Lispector-postauksessani reilu kuukausi sitten kerroin, minulla oli jo silloin yöpöydällä odottamassa Marguerite Durasin kirja, josta olin kuullut paljon puhetta, kuten tietysti kirjailijasta itsestäänkin. Hänen merkityksensä ja vaikutuksensa moniin nykykirjailijoihin oli jo tuttu, vaikka en ollut kirjojaan vielä lukenut. Nyt on tämäkin kirjallisen sivistykseni puute korjattu, ja uskon vahvasti lukevani häneltä lisääkin! Ensimmäiseksi luettavaksi otin siis omaelämäkerrallisen romaanin Rakastaja, joka nousee yleensä päällimmäisenä esiin Durasista puhuttaessa. Teos palkittiin Ranskan merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla Goncourtilla 1984.

Rakastaja on tiivis pienoisromaani (suomennoksessa 120 sivua) Durasin ensimmäisestä rakkaussuhteesta. Kirjailija on myöntänyt teoksen omaelämäkerrallisuuden, sitä voi siis kutsua autofiktioksi, avainromaaniksikin. Tapahtumat sijoittuvat Durasin nuoruuteen Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka tuolloin oli Ranskan siirtomaa. Teos on kuitenkin julkaistu yli 50 vuotta tapahtumien ajankohdan jälkeen, ja tämä taaksepäin katsominen ja muistelu tulevat näkyviin kerronnassa, jossa välillä käydään läpi kertojan perheen elämää, hänen veljiensä ja äitinsä (varsin traagisia) kohtaloita myöhemmin. Perhe ja sen suhtautuminen sekä heidän elämänsä monet vaikeudet kietoutuvat kirjassa varsinaisen rakkauskertomuksen ympärille ja väleihin. Suhde päättyi lopulta siihen, kun tytön oli lähdettävä pois maasta. Alkuun kertoja kuitenkin totesi, ettei oikeastaan rakastanut miestä, vaikka mies vuodatti heti hänelle rakkauttaan. Nuoren tytön kannalta kyse näytti olevan lähinnä halusta kokea, ja kirjassa korostetaan usein kokemusta, kursiivilla. Sen tyttö vanhemmalta, jo paljon kokeneen oloiselta pohjoiskiinalaiselta rakastajaltaan hankkii. Lopulta käy kuitenkin ilmi, että suhde on jäänyt hyvin vahvasti kertojan muistiin ja vaikuttanut tämän myöhempäänkin elämään.

"Minä pyydän häntä tulemaan, ottamaan minut uudestaan. Hän tulee. Hän tuoksuu miellyttävästi englantilaiselta savukkeelta ja kalliilta hajuvedeltä, hän tuoksuu hunajalta, hänen ihoonsa on ajan mittaan tarttunut silkin tuoksu, tussahkankaan hedelmäinen aromi, kullan haju, hän on kiihottava."

Toisaalta tämä on kirja, josta tuntuu hankalalta kirjoittaa mitään analyyttista yhden lukukerran jälkeen. Teos on niin tiivis, vähäiseen sivumäärään on ladattu paljon, on vivahteita ja vyöryviä tunteita, tarinallisia sivujuonteita, joiden merkitys ei ehkä heti aukea. Kirjan lukeminen uudestaan, hitaasti ja keskittyen avartaisi varmasti vielä uusia maailmoja. Durasin kieli on voimakasta, kaikkia aisteja hyödyntävän ruumiillista ja toisaalta myös syvälleluotaavan pohdiskelevaa. Lauseet hengittävät suomennoksessa ilmavina, ja Durasin vaikutus nykypäivän kirjailijoihin on selkeästi nähtävissä – uskon esim. Linda Boström Knausgårdin lukeneen Durasinsa tarkkaan (googlaamalla selvisi, että heitä ovat vertailleet muutkin), ja kotimaisista ihailijoiksi ovat tunnustautuneet ainakin Maaria Päivinen ja Selja Ahava. Kirjasampo-palvelusta Durasin nimellä hakemalla löytää muitakin hänet vaikuttajakseen maininneita kotimaisia tekijöitä. Mielenkiintoista on myös, miten kerronnan näkökulma kirjassa vaihtelee – Duras puhuu välillä henkilöistään kolmannessa persoonassa, välillä taas asioita katsotaan minäkertojan silmin.

"Heti kun uskon hahmooni itse ja siitä tulee totta sille joka minut näkee ja haluaa mieleisekseen, minä myös suhtaudun siihen tietoisesti. Voin täysin tietoisesti olla viehättävä vaikka mieltäni riivaa ajatus veljeni surmaamisesta. Hyväksyn surmatyöhön yhden ainoan rikostoverin, äitini. Käytän sanaa viehättävä kuten sitä käytettiin ympärilläni, yleensä lasten ympärillä."

Duras kirjoitti Rakastajan uudelleen muutamia vuosia myöhemmin suivaannuttuaan teoksesta tehdystä elokuvaversioinnista, ja julkaistiin kirja nimeltä Pohjoiskiinalainen rakastaja. Se pitää ehdottomasti myös lukea, koska kiinnostaa, minkälaisen uudelleentulkinnan kirjailija on päättänyt tarinaan ottaa. Lapsuudenperhettä ja heidän elämänsä vaiheita koskevat osiot tässä kirjassa eivät vaikuttaneet minuun aivan yhtä vahvasti kuin tytön ja rakastajan yhteiset osiot, joiden kuvaus tulee siinä määrin iholle, etten ihmettele kirjan tekemää vahvaa vaikutusta niin moniin. Saattaa olla, että otan Durasilta seuraavaksi luettavakseni kuitenkin teoksen Puoli yksitoista kesäiltana, jonka intensiivisestä tunnelmasta olen kuullut paljon kehuja.

Muissa blogeissa: Suketus, Sabinan knalli, Oksan hyllyltä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä