Luetut kirjat 12/2020

Tässä luonnehdinnat joulukuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Marisha Rasi-Koskinen: REC (S&S 2020)

En usein lue yli 600 sivun romaaneja, koska suhtaudun niin laajaksi venyneisiin kokonaisuuksiin epäillen, mutta kun luen, toivon niiden olevan tällaisia. REC on sekä kielellisesti tiheä että laajuutensa perusteleva. Se vangitsee maailmaansa, ja aforistisemmin pohdiskelevat lauseetkin kuljettavat vakaasti eteenpäin. Romaani näyttää kommentoivat useassa kohdassa suoraan tai epäsuorasti taidekritiikkiä, sen jotkin kappaleet ovat kuin itsenäisiä miniesseitä kertomukseen upotettuina. Tästä pitäisi kirjoittaa monen sivun essee, jos haluaisi todella ”analysoida” kirjan, ja sen teemoja voisivat olla kirjallinen valokuvanäyttely, installaatio, kuvan ja kuvauksen hämäävyys, kertomisen hämäävyys, kuvitelman voima, vahingollinen, suorastaan tuhoisa ystävyyssuhde, joka on silti kaikkein olennaisin ja tärkein, ja seksi valtasuhteiden ilmenemisenä, enemmän metaforana kuin viitteenä tietynlaisen seksuaalisuuden ilmenemisestä. Romaanista ei mielestäni edes kannata kertoa liikoja etukäteen potentiaalisille lukijoille, mutta kaipaisin itse kovasti lukupiiriin, jossa voisin jutella tästä kirjan jo lukeneiden kanssa. Nyt jätän tämän vain tähän; joka tapauksessa REC on merkkiteos, jonka ohittaminen ei kannata. Siinä yhdistyvät vetävyys ja vahva kirjallinen tyyli tavalla, joka usein tuottaa mainetta ja kunniaa, jos maailmassa oikein käy.

”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.” (toistuva virke)

”Ihminen voi rakastua pelkkään ajatukseen siitä, että tulee nähdyksi.” (s. 81) 

”Ehkä se oli yksi helvetin muodoista, jäädä samaan hetkeen ikuisesti, pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Se olisi valokuvamainen tilanne, jossa kaikki olisi yksityiskohtaista, kirkasta ja selkeää ja jossa olisi tapahtumaisillaan jotain ratkaisevaa.” (s. 446)

Anu Silfverberg: Sinut on nähty (Teos 2020)

Se, että #metoo tapahtui juuri elokuvamaailmassa, ei ollut millään tavoin yllättävää jos ottaa huomioon naista vähentävän katseen elokuvissa. Tätä historiaa Anu Silfverberg käy laaja-alaisesti läpi esseekirjassaan Sinut on nähty, joka nousee minulle vuoden vahvimpien kotimaisten esseeteosten trioon yhdessä Taneli Viljasen ja Linda-Maria Roineen kirjojen kanssa. Aluksi minua epäilytti väliotsikoimaton rakenne, joka tekee kirjasta yhden tekstikokonaisuuden, ja mietin olisiko selkeämpää käsitellä eri näkökulmia omissa selvästi erotelluissa esseessään, mutta loppupuolelle tullessani pidin yhtenäisyyttä aivan oikeana ratkaisuna kirjan kannalta; aiheet soljuvat luontevasti toisiin kuin keskustelu. Ja keskusteluakin kirjassa käydään hyville esseille ominaisesti paljon, vuoropuhelua niin teosten kuin ystävien kanssa – ja myös oivaltavasti esitettyjä keskusteluja oman pään sisällä.

Sinut on nähty on kieleltään kuin puhetta, välillä hengästynyt ränttäys, jonka kirjoittaja pääsee viimein tykittämään. Sanomisessa on vimmaa, ja sen lukeminen on nautinnollista - joskus silloinkin, kun sisältö on karun ja turhauttavan todellista. Feministisessä keskustelussa kuulee välillä sanottavan, että olisi hyvä, jos naiset nähtäisiin ylipäätään ihmisinä. Se voi tuntua kohtuuttoman kärjistävältä, mutta Silfverbergin teksti osoittaa, ettei se edes ole; vieläkin on elämän osa-alueita, joilla tällainen asia on vaiheessa. Vaikuttavaa on myös kirjoituksesta ilmenevä rakkaus elokuvaan ja sen osoittaminen, miten tärkeää olisi saada ruuduille kuvastoa, jossa näkyy yhtä monimuotoisesti erilaisia kehoja ja haluja kuin maailmassakin on. On mahdotonta kuvata lyhyessä muodossa kaikkea mikä kirjassa on käsitelty hienosti, mutta pidin erityisesti mm. siitä, miten Silfverberg kirjoittaa seksistä elokuvissa, ja siitä miten mieskatseen toistaminen miesruumiin esittämisessä ei ole rakentava tie. Kaunokirjallisuuden yksi tehtävä on paljastaa asioita elämästä, ja sen Sinut on nähty tekee; kirjan parissa saa itkeä ja nauraa. Teksti saa konkreettisesti näkemään toisin, mikä on kaiken ydin.

”Yritykseni päästä kuvaan mukaan törmäsi aina näkymättömään seinään. En löytänyt kuvassa omaa paikkaani.” (s. 25)

”Yhden smurffin ominaisuus kuitenkin oli, että se oli nainen, jollaiseksi sen saattoi tunnistaa silmäripsistä ja korkokengistä. Sen nimi oli Smurfette (suom. Smurffiina). Se oli ’naisihminen’.” (s. 71)

”Koska en ollut tottunut siihen että tarinaani kerrotaan, olin kuvitellut sen olevan merkityksetön, mutta nurinkurisesti myös ainutkertainen. Mutta se olikin jotain merkityksellistä ja jaettua.” (s. 229)

Otto Lehtinen: Nämä kallisarvoiset asiat (Gummerus 2020)

Väkivallan kokemusten jäljet ja traumojen vaikutukset lävistävät tässä romaanissa henkilöhahmojen elämän. Mukana on kolme minäkertojaa, iäkäs Judy (lempinimi, jonka hän on saanut mieheltään Judy Garlandin mukaan) sekä Jon ja Samuel, jotka ovat nuoria aikuisia ja pariskunta. Judy on kokenut väkivaltaa avioliitossaan ja purkaa sitä nyt muistisairauden vuoksi hoitoon joutuneeseen puolisoonsa takaisin, kun tämä käy kotivierailuilla. Jon toimii ruokapalvelun kuljettajana ja on alkanut palata muistoissaan vuosiin 1993–1994, jolloin hän koki lapsena vaikeasti käsitettäviä asioita. Samuel on pitkällä työmatkalla ja ihmettelee, miksi avopuoliso on alkanut vältellä kosketusta.

Mennyttä puretaan vähitellen. Judy ja Jon alkavat saada uudenlaista kosketusta minuuteensa ja löytää äänen, joka heissä on hukkunut käsittelemättömien traumojen alle. Kertojaratkaisuna on minäkerronta, joka toimii tässä sujuvasti; kertojat eivät ääniltään eroa hirveästi toisistaan, mutta heidän kokemansa asiat erottuvat siinä määrin, ettei mene sekaisin kenen osuudessa ollaan. Myös aikamuotoratkaisu, jossa nykyhetki kerrotaan preesensissä, Jonin muistot imperfektissä, on varsin toimiva. Lehtisen kielenkäytöstä ovat karsiutuneet pursuilevimmat rönsyt esikoisteoksen jälkeen, mutta tekstissä on yhä vahvoja kielikuvia – nyt tyyli on minusta paremmin balanssissa kuin Wurlitzerissa. Tori Amos -viittaukset romaanin nimessä ja alkulehdellä herättivät etukäteen kiinnokseni, ja temaattisia yhteyksiä voikin pohtia artistin Precious Things ja Silent All These Years -kappaleiden kanssa. Kirjaan tarttuville vahva varoitus seksuaalisen väkivallan kuvauksista.

”Vasta neljän seinän sisällä he voivat leikata tyhjän tilan välistään ja tarrata toisiinsa voimakkuudella, joka sattuu.” (s. 113)

”Raotan huuliani, yritän puolustautua ajatuksiani vastaan, mutta en saa sanoja muodostetuksi ja tukin suuni. Käännän katseen takaisin pihapuuhun, sanat kolkuttelevat hetken sisälläni, vaikenevat sitten, liha irtoaa niiden luista, vaitonaisuuteni takana luurankoja luurankojen perään.” (s. 127)

Minna Salami: Aistien viisaus (S&S 2020, suom. Sini Linteri)

Aistien välittämän ja ruumiillisen hyväksyminen osaksi kaikkea ajattelua ja tiedon muodostamista on nigerialais-suomalaisen Minna Salamin esseekokoelman ytimessä. Kyse on ikiaikaisista filosofisista kysymyksistä, joita Salami käsittelee mustan feminismin valossa ammentaen mm. jorubaperinteestä. On aika oppia maailmasta laajemmin ja siirtyä kauemmas europatriarkaalisesta todellisuuskäsityksestä. Aistien viisaus toimii myös teoksena, joka avaa perusteellisesti monia feministisiä käsitteitä: identiteetti, dekolonisaatio, sisaruus, valta. Esseeteokseksi tämän tekee minusta avoin omakohtaisuus ja keskustelu muiden ajattelijoiden ja perinnetiedon kanssa.

Tieto ja kauneus eivät ole jotain omistettavaa, vaan aktiivista toimintaa, elämäniloisen ihmisen olemuksessa tuntuvia, näkyviä ja kuuluvia asioita. Huomaan jo tätä kirjoittaessanikin, että Salamin teksti kutsuu hahmottelemaan asioita moniaistillisemmin, purkamaan hallintaan perustuvaa kielenkäyttöä. Hän pitää tärkeänä, että feministisistä teemoista keskustellaan myös tavalla joka on moninaisen yleisön ymmärrettävissä, ja Aistien viisaus onnistuu varsin hyvin tässä pyrkimyksessä; teksti vaikuttaa usein suoralta, mutta sen monikerroksisuus tulee esiin kun lukee katkelmia useamman kerran. Pidän siitä, miten runous ja musiikki nostetaan kirjassa arvoonsa aistivoimaisen kokemuksen välittäjinä. Tämäkin kuuluu kirjoihin, joiden äärellä oma positio on ensisijaisesti kuunteleva.

”Hengen valaminen tietoon on sitä, että näkee taiteet, tanssin, sanonnat, rituaaliset tekstit, eeppiset runot, musiikkityylit, luomismyytit, elämäntarinat, naisten perinteet ja utopiat – kaiken, minkä voi sanoa liittyvän henkeen – oivalluksen lähteinä.” (s. 21)

”Ilolla tarkoitan sisäistä ominaisuutta, joka on itsessään luonteeltaan poliittinen. – – Tarkoitan omana itsenä olemista, vaikka se rikkoisi hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mitä pitää olla. Tarkoitan olemisen helppoutta ja keveyttä. Pohjimmiltaan tarkoitan itsen vapauttamista identiteetin ennalta määritellyistä raameista.” (s. 105)

Maria Pettersson: Historian jännät naiset (Atena 2020)

Tämä vuoden lahjakirjahitti sopi mainiosti myös äänikirjana kuunneltavaksi. Jos yhtään kiinnostavat historia, poikkeusyksilöt, seikkailut, jännyys ja naiset, tätä voi suositella ilomielin. Yli sata pienoiselämäkertaa tarjoavat sellaisen kieputuksen aikansa norminmurtajien seassa, että lukijasta/kuuntelijastakin alkaa tuntua lähes kaiken olevan mahdollista. Varjopuolina kirjan tarinoissa tulevat esiin kontrollointi, peittely, uhka ja mitätöinti, joita naiset ovat historian saatossa kohdanneet.