Emma Holten – Kuluerä

Emma Holten: Kuluerä – mikä on hoivan arvo (Gummerus 2025, suom. Anna Skogster)

Loistava tietokirja: tarkka ajattelu ja tarkka kielellistäminen kietoutuvat yhteen, minkä seurauksena argumentit iskeytyvät lukijaan voimalla, joka synnyttää ajattelua ja tarpeen muodostaa oma kantansa. Kirjassa todella näkyy, että Holten on kirjoittanut sitä vuosia. Suomennos oli ansaitusti J. A. Hollon palkinnon ehdokkaana. Varsinkin ensimmäiset noin 80 sivua täyttyivät lukemisen aikana tiheästi merkintälapuilla. Holten näyttää tekstillään, miten maailma todella pyörii tunteiden, hoivan ja yhteyksien voimalla, ja miten sen sivuuttaminen talouden teorioista on ollut ankara virhe koko elonkehän voinnin kannalta. Ylikiihtyminen, ylikuluminen, yliväsyminen… Kestokyvyn ylittävät nykymaailman prosessit saavat perustellut selityksensä vakiintuneen taloustieteen vinoumista, jotka Kuluerä osoittaa tarkasti. Holten on lukenut paljon ja siteeraa lukemaansa harkitusti ja painavasti, sanoisin että esseistiselläkin tavalla.

Sitaatteja teoksesta ja niistä syntyneitä ajatuksia: 

”– – on syytä olla varuillaan, ettei anna taloustieteilijöiden johtaa harhaan, ja on myös syytä olla tarkkana sen suhteen, millaiset taloustieteen argumentit valtaavat alaa kielessä ja kulttuurissa ilman, että niiden todenmukaisuudelle on varsinaisesti todisteita.”

–> Kuluerästä oppii myös, miten tietyt poliittisissa yhteyksissä käytetyt argumentit, kuten ”näkymätön käsi”, ovat syntyneet väärinymmärrysten tai tahallisen vääristelyn tuloksena. Ihmiset ovat väännelleet Adam Smithin Kansojen varallisuuden kohtia omaa agendaansa tukemaan jopa hänen nimeään nykyisin kantavassa instituutissa. Smithin teoksesta ei käy ilmi se, että myös hän ymmärsi muiden ihmisten onnen ja menestyksen merkityksen ihmisen hyvinvoinnille – se näkökulma esiintyy vain hänen kirjeissään ja moraalifilosofiakirjassaan. Oikeistopoliitikot eivät eduskunnan puhujapöntöstä tuo esille, että Smith kirjoitti ylipäätään äitinsä ja serkkunsa hoivan ansiosta ja arvosti saamaansa rakkautta. Jostain syystä monilla varhaisilla taloustieteilijöillä oli tarve erottaa ”kodin sisällä” tapahtuvat asiat, kuten hoiva ja tunteet, joksikin mikä ei liittynyt talouteen ollenkaan; naisten odotettiin joka tapauksessa hoitavan tällaiset asiat ”luonnollisen empatiansa” takia. 

”Ratkaisevaa oli estää yhdynnät pelkän nautinnon vuoksi – –” 

–> Tällainen eetos oli 1500-luvun lopulla eräällä noitavainojen kannattajalla. Tällaista on selostanut sometilillään myös eräs tunnettu nykyvaikuttaja, kutsutaan häntä vaikka Antero Taateliksi. Manosfäärivaikuttajilla, noilla toksisen maskuliinisuuden ylpeillä sanansaattajilla, argumentit eivät edes ole 1950-luvulta. Ne ovat 1500-luvun noitavainoista. Todella freesiä out-of-the-box-ajattelua hei, mutta oliko se niin että woke on mennyt liian pitkälle ja se on nyt kaikkein suurin ongelma tässä, vai miten? 

”Suurin pelkomme on muuttua niiden ihmisten kaltaiseksi, joita tarvitsemme kaikkein eniten. Noita ihmisiä katsotaan kuin halpaa makkaraa, vaikka he pitävät meidät elossa. Nuo ihmiset muistuttavat omista tarpeista, kehon rajoituksista ja perinpohjaisesta keskinäisestä riippuvuudesta.” 

–> Tästä tulee mieleen Paavo Teittisen tietokirja Pitkä vuoro. Monille nykysuomalaisille arkea helpottavan elämän mahdollistavat ravintolakokit, siivoojat, rakennustyöntekijät ja marjanpoimijat ovat usein ihmiskaupan uhreja ja tekevät työtään olosuhteissa, joita voi perustellusti kutsua orjuudeksi. Systeemi, jonka osina elämme, on halunnut päästä halvemmalla, tulla tehokkaammaksi ja kasvaa enemmän, eli tuottaa omistajille enemmän rahaa. Samalla ne, jotka antavat ihmisille tukea ja elämän edellytykset, kuten hoivaajat ja planeetta, kuluvat loppuun jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla. 

”Poliitikot voivat siis käyttää makrotaloustieteen käsitystä ihmisestä toimijana, jolla ei ole hoivan tarvetta, oikeutuksena tehdä leikkauksia ja käyttää rahaa johonkin muuhun ilman, että näyttää siltä, että kansalaisilta viedään jotain. Todellisuudessa tällä kuitenkin on seurauksia. Vaikeasti mitattavan hoivan elintila kutistuu koko ajan.” 

–> Juuri näin Suomen nykyinen hallitus toimii. Juuri näin tapahtuu täällä nyt. 

”Ainoa vapaus, jota poliitikot voivat puolustaa ’tarkkuudella’, on vapautemme ostaa markkinoilla entistä enemmän – sillä ne tulokset voidaan mitata.” 

–> Tämäkin näkyy nyt Suomen poliitikassa: toiveet siitä että kansalaiset nyt vaan alkaisivat kuluttaa enemmän, ja harmittelut siitä että miksi ne nyt vaan eivät kuluta. Taas vakiintuneeseen taloustieteeseen uskovat oikeistopoliitikot ovat unohtaneet, että ihmiset elävät ruumiissa ja heillä on tunteita. Turvan ja suojan tarve on eräs voimakkaimmista ihmistä ajavista tunteista, ja on täyttä typeryyttä, jos ei kykene nykyisessä maailmantilanteessa näkemään sitä siksi, että numeroiden mukaan tällaista ei vaan pitäisi olla. Syvältä ihmisluonnosta kumpuavat tarpeet ja niihin kytkeytyvät tunteet eivät mene pois, vaikka oikeistopoliitikko kuinka käskisi.

Ja vielä muutamia tärkeitä lisäsitaatteja Holtenilta:

”Ero kuolleen meren ja uupumusdiagnoosin saaneen ihmisen välillä ei ole kovin suuri: molemmat ovat pumpanneet arvoa talouden tuottavuuteen saamatta aikaa ja resursseja omalle uusintamistyölleen.” 

”Valistusajalla syntynyt ajatus mekaanisesta, yksinkertaisesta ja omaa etua tavoittelevasta yksilöstä on myös nykypäivän taloudellisten mallinnusten taustalla, ja sen pohjalta laaditaan luonnontieteiden tarkkuutta jäljitteleviä ennusteita. Jos tähän koneistoon joutuu hiekkaa, suuri osa koneesta hajoaa.” 

”Joskus unelmista tulee teorioita, mutta se ei silti tarkoita, että ne ovat totta.” 

”Koska oman edun tavoittelua pidetään luonnollisena, vielä nykyaikanakin ihmisiä, jotka eivät toimi oman hyödyn edellyttämällä tavalla, pidetään omituisina ja taloudellisia voittoja hamuavia ihmisiä puolestaan normaaleina.” 

”– – taloustieteilijöiden tapa nähdä itsensä 'luonnontieteilijöinä' johtaa usein halveksuntaan kaikkea sitä kohtaan, mikä on ennakoimatonta, mikä on yhteisöllistä, millä ei ole hintaa, mikä on kulttuurisidonnaista ja mikä liittyy hoivaan ja ihmisten välisiin suhteisiin.” 

”Aktivisti Carl Wittman kirjoitti vuonna 1970 julkaistussa teoksessa Refugees from Amerika: A Gay Manifesto, että heteroyhteiskunta – jossa toinen osapuoli on itsenäinen ja toinen hoivantarjoaja – on juurtunut syvälle kansantalouden ja työelämän rakenteisiin.” 

”Hoivatyön paradoksi on helppo tiivistää: naista, joka pitää huolta muista, ei kunnioiteta ammatillisesti, koska hoiva ei luo voittoa, mutta yhteiskunnassa lasketaan silti sen varaan, että nainen huolehtii muista. Jos hän ei tee näin, häntä pidetään karmeana akkana.”

Muualla: Voima, Hesari

Yiyun Li – Things in Nature Merely Grow

Yiyun Li: Things in Nature Merely Grow (4th Estate 2025)

Yiyun Lin memoirin lähtökohtana on tilanne, josta kertoessaan poliisi totesi: ”there is no good way to say this”. Lin molemmat lapset kuolivat ja ”valitsivat itsemurhan”, kuten hän kirjoittaa. Ensin Vincent 16-vuotiaana, kuusi vuotta myöhemmin James 19-vuotiaana.

Kirja tuo aiheensa takia tietysti mieleen kotimaasta Katriina Huttusen Surun istukan. Li on kuitenkin tehnyt teoksessaan tiukan rajauksen poistamalla tekstistään voimakkaat tunneilmaisut. Ne hän on korvannut logiikalla, joka kumpuaa välillä matematiikasta, välillä klassikkokirjallisuuden ajattomuutta tai ajan ylittävää kaikuvista lauseista ja säkeistä. Loogisen ajattelun korostamisella on syynsä, koska Li halusi kunnioittaa sillä poikaansa Jamesia, joka eli elämänsä ajattelemalla eikä tunteissa. Suruissa on eroa, ja tarpeissa joita surut synnyttävät. Radikaali hyväksyntä on olennaista sekä Huttusen että Lin kirjoituksessa – ensin mainitulla se tosin kohdistuu erityisesti suruun, joka lävistää kaiken uutena maailmanjärjestyksenä. Li taas suuntaa hyväksyntänsä luonnon prosesseihin, erityisesti kasvimaailmaan. Hän näkee ihmisen epätäydellisyyden verrattuna kasveihin, jotka ”vain kasvavat”, kunnes ne saapuvat elinkaarensa loppuun tai jokin ulkoinen elementti tuhoaa ne. Luulen, että juuri hyväksyntä on olennainen piirre, joka tällaisissa teoksissa kutsuu lukemaan. Että miten ihminen oikein elää, jos totuudet ovat erittäin epämukavia ja tuntuvat mahdottomilta kestää. Nämä teokset tuntuvat kehittävän uutta ajattelua siitä, mitä tarkoittaa ”kestäminen”. Miten on mahdollista elää, kun on kohdannut kuolemansurun, jota useimmat pitävät kaikkein hirveimpänä?

Paikoin Li on ankara, esimerkiksi puhuessaan siitä, että kirjoittamista vaikeana pitävä ihminen ei ymmärrä paljoakaan elämästä. Lin mielestä eläminen on vaikeaa, kirjoittaminen siihen verrattuna helpompaa. Muistan tällaiset ajatukset itsekin ajalta, jolloin olen tuntenut elämän olevan raskasta, synkkää ja vaikeasti kestettävissä. Onko kirjoittaminen vaikeaa siis silloin, kun eläminen tuntuu hyvältä ja kiitollisuutta herättävältä? Ainakin tietynlaisille kirjoittajille? Taas epämukavuutta. On kiinnostavaa, että logiikan rinnalla Li arvostaa kirjassaan intuitiota, jota hän tarkastelee ja määrittelee eri näkökulmista. Tai ehkä hän määritelmillään löytää intuitiolle loogisen merkityksen elämässä: joskus ihminen todella tarvitsee sitä. Joskus intuitiolle ei ole järkevää vaihtoehtoa. Toisaalta joskus ihminen ei aavista ollenkaan, mitä on tulossa, ja on tehnyt todella kaikkensa, kaiken minkä pystyy; silti jokin karkaa hallinnasta ja lopputulos on tuho. 

”I’ve lived in two cultures – Chinese and American – and my experience is that people, even those with good intentions, tend to feel awkward around untimely deaths, suicide particularly.” Kyllä, tunnen samaa kiusaantuneisuutta, ja myös sen takia luen tätä kirjaa – tietääkseni. En voisi kysyä tuollaisia asioita kahdenkeskisissä keskusteluissa, sosiaaliset taitoni tulevat vastaan, ajattelen. Lukeminen mahdollistaa etäisyyden pienentämisen eri ihmisten sisäisyyksien välillä. Kertyy tietoa. Ehkä uskaltaakin joskus sanoa jotain tilanteessa, joka on todella vaikea. Monesti sekin riittää ihmisille. Li kertoo kaivanneensa Vincentin ja Jamesin kuolemien jälkeen vain läsnäoloa. Hän halusi ympärilleen ihmisiä, jotka ymmärsivät juuri sen: läsnäolon tarpeen ilman pelastusyrityksiä, ilman kliseisiä keskusteluja. Koen saavani kiinni hänen tarpeestaan. En kokonaan mutta jotenkin. Erittäin hyvin saan otteen puolestaan Lin kirjoittaessa, että hän haluaa ystäviensä uskaltavan kysyä samanlaisia kysymyksiä kuin ennen ja pitävän häntä älyllisesti samantasoisena keskustelukumppanina kuin ennen. Li osoittaa arvostusta ystäviensä vaikeita kysymyksiä kohtaan ja alkaa kirjoittaa niitä kohti, selvittää ja tutkii, ajattelee. Sillä tavalla hän hyväksyy sen, että enää ei ole "ennen", vaan "nyt ja nyt ja nyt ja nyt". 

Lukemisen aikana kerroin ystävälle sähköpostikeskustelussa, että eräs syyni lukea Lin teosta on oppia ymmärtämään vanhemman kärsimystä, josta minulla ei ole eikä tule olemaan (omasta tahdostani) ensimmäisen käden kokemusta. Olen kuitenkin todennut, että haluan oppia ymmärtämään sitä enemmän. Tietämättömyys kun voi herättää joissain tilanteissa vaikkapa ärtymystä ja kiukkua, jonka ilmaiseminen voi olla joskus kohtuutonta. Niin, kyse on tunteista, jotka vellovat puolin ja toisin, ja omat tunteet voivat peittää toisen tunteet, estää näkemästä ja kuulemasta niitä. Things in Nature Merely Grow’n äärimmäinen loogisuus on tässä suhteessa hyvä: teoksen tyyli rauhoittaa minua, valpastuttaa keskittymään ajatteluun ja pyrkimään ymmärrykseen. Luulen, että rajaus on ylipäätään mahdollistanut kirjan kirjoittamisen tilanteessa, jossa ei ole hyvää tapaa sanoa sitä, mitä tapahtuu. 

Tarkastellessani jälkikäteen edellistä kappaletta koen vaikeaksi sanan "ymmärtää" käytön. Sitäkin Li kritisoi loppusivuilla: ihmiset sanoivat osanottojensa yhteydessä ymmärtävänsä, vaikka eivät selvästi mitenkään voineet, kun tekivät huonoja vertauksia vanhemman tai lemmikin kuolemaan. Li on erittäin tarkka kielenkäytöstä, joten myönnän: en tule ymmärtämään nytkään, kun olen lukenut kirjan ja yritän kirjoittaa lukemastani. Voin vain jatkossa yrittää käyttäytyä myötätuntoisesti, kun kohtaan kärsimystä, josta minulla ei ole kokemusta, vaikka aina se ei ole helppoa, jos omat tunteeni vyöryvät. Kirja on sillä tavalla hieman sivussa monien ihmisten ruumiillisen, hermostollisen olemuksen todellisuudesta, koska usein tunteita on paljon enemmän. Ainakin minulla ne joskus vyöryvät niin, että pyyhkäisevät hetkeksi pois kaikki järkevät keinot. Ja myös Li myöntää – etäisyyden päästä – että hänellä on ollut niitä hetkiä: ”I could not, in that moment, get myself out of that deep abyss I was thrown into by another person.” Etäisyys ja tunteiden pitäminen poissa kerronnan nykyhetkestä ovat, kuten totesin, rajaus ja kirjallinen keino.

Kirja on omistettu ensisijaisesti vuonna 2023 itsemurhan tehneelle Jamesille, ja lukiessani alkoi kiinnostaa myös Lin aiempi, Vincentille kirjoitettu teos Where Reasons End (2019), sillä Li kertoo kirjoittavansa siinä enemmän tunteista. Vincent oli erittäin vahvasti tunneihminen. Sillä tavalla Lin lapset olivat perustavanlaatuisella tavalla erilaisia – silti juuri he ymmärsivät toisiaan erityisellä taajuudella. Li kirjoittaa toivoneensa, että Vincent olisi tuntenut vähemmän ja James ajatellut vähemmän, mutta hän kirjoittaa myös, että hänen toiveillaan ei oikeastaan ole paljoakaan merkitystä. Ehkä juuri se koskettaa jotain olennaista ihmisten välisissä suhteissa niiden laadusta riippumatta. Toiveensa voi ilmaista, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se toteutuu. Eikä moniakaan toiveita ylipäätään kannata laskea toisen harteille. 

Things in Nature Merely Grow saa hyväksyntänsä ja logiikkansa äärimmäisyydessä aikaan outoa lohtua. Luin teosta erityisesti päivinä, jolloin tuntui pahalta. Silloin ajattelin, että voin yhtä hyvin mennä tällaista kohti. En edelleenkään osaa sanoa, kumpi on parempi vaihtoehto, todellisuuspako romanttisiin fantasiamaailmoihin vai murskaavan kohtuuttomista tosielämän tilanteista kertovien kirjojen lukeminen. Välillä kaipaan toista, välillä toista. En voisi lukea päivästä toiseen pelkästään tällaisia kirjoja. Kivuissakin on eroa, ja tarpeissa joita kivut synnyttävät. 

”But the thought of having nowhere to go – – was an expression of hyperbole, which is unavoidable in anguish: feelings, unexamined, present themselves as thoughts; even, facts.”

”But intuitions are not facts. Intuitions, with shapeshifting qualities akin to those of paranoias and fantasies, are not always defensible, rarely unassailable.”

”In this indivisible now the objects still retain their then.”

”What is the difference between being mad and being in an abyss?”

***

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, voit soittaa Mieli ry:n kriisipuhelimeen: 09 2525 0111

Mieli ry:n sivuilta löytyy myös apua ja tietoa.

Akuutissa hätätilanteessa voit soittaa hätänumeroon 112, päivystysapunumeroon 116 117 tai hakeutua päivystykseen.

The Care Collective: Hoivamanifesti

The Care Collective: Hoivamanifesti – keskinäisen riippuvuuden politiikka (niin & näin 2025, suom. Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska)

Viisihenkisen ryhmän kirjoittama Hoivamanifesti tuntuu pätevältä yleisesitykseltä aiheestaan. Samalla se on monissa kohdin hyvin abstrakti, ja kaipaisin lisätietoa aiemmin käytetyistä keinoista, joita tekstissä mainitaan ohimennen. Toki kyseessä on manifesti, joka on tarkoituksella kirjoitettu lyhyeen muotoon – pidemmät keinojen esittelyt olisivat tehneet siitä laajan tietokirjan. Muodossa on voimansa; tiedonjanoiselle siinä on myös heikkoutensa. 

Alun perin vuonna 2020 julkaistun teoksen paksuna punaisena lankana kulkee visio siitä, että hoivan ei pitäisi olla voittoa tavoittelevaa, joten kasvuun perustuvista kaupallisista hoivapalveluista pitäisi luopua ja siirtää ne julkisen hallinnon alueelle. Useamman kerran käytetään myös munisipalismi-käsitettä. Kyseessä on liike, joka korostaa suoraa demokratiaa, ekologisuutta ja yhteistämistä yksityistämisen sijaan.

Teos näyttää myös jatkumon, miten suhtautuminen hoivaan on rakentunut: ”– – hoivaa on historiallisesti väheksytty siksi, että se on yhdistetty ’feminiiniseen’ ja huolenpitoon, joka on nähty naisten työnä ja joka on sidoksissa kodin piiriin ja naisten keskeiseen asemaan lisääntymisessä. Käsitys perheestä ja kodista pikemminkin lisääntymisen ja reproduktion kuin tuotannon alueena on tehnyt entistäkin helpommaksi hoivatyön rutiininomaisen riiston markkinataloudessa – –.”

Diagnoosiksi moniin maailmaa vaivaaviin kriiseihin ja vaikkapa populistioikeiston nousuun muodostuu laaja-alainen hoivan puute ihmisten elämässä. Tärkeää on myös, että aiheeseen liittyvistä tunteista puhutaan: ”Hoivan haasteet, ja erityisesti ahdistus koskien sitä, onko hoiva ollut hyvää tai edes riittävää, puhumattakaan hoivan väheksynnästä, voivat helposti synnyttää mielipahaa tai aggressiota hoivasuhteisiin, jopa niihin, jotka usein mytologisoidaan esikuvallisiksi.” Ratkaisuna hoivan vaikeuksien lieventämiseksi on tarjota ja taata ”välttämättömät sosiaaliset rakenteet, jotka mahdollistavat toisista huolehtimisen sekä lähellä että kaukana.” Resurssien turvaamisesta olisi tarkoitus lähteä pyörimään positiivinen kehä: ”– – kuka tahansa, myös hauraat ja erityisen avun tarpeessa olevat ihmiset, pystyvät kehittämään ja ylläpitämään kykyjä, jotka tukevat autonomian kokemuksia ja auttavat vähentämään avuttomuuden ja passiivisuuden ongelmia.” Tässä kohtaa näkyy myös vammaisaktivismin ajattelu. 

Queer-ihmiset ovat pakon sanelemanakin joutuneet etsimään yhteisöllisen hoivan muotoja, jolloin on syntynyt mm. valitun perheen käsite ja paljon suoran toiminnan aktivismia. ”Mikään ei kuvaa paremmin uusliberalismin ja heteropatriarkaalisen sukulaisuuden epäonnistumista hoivan resurssien takaamisessa kuin 1980- ja 90-lukujen AIDS-kriisi – –.” Transihmisten nettiyhteisöt elintärkeinä tuen ja tiedon jakamisen paikkoina mainitaan myös. 

“Valikoimattomasta hoivasta” puhuessaan manifesti ottaa esiin keskustelun homomiesten seksitavoista. Aids-kriisin alkuaikoina homoja syytettiin – myös yhteisön sisältä – holtittomasta ja liian aktiivisesta seksielämästä vaihtuvien kumppaneiden kanssa; vasta-argumenttina aktivisti Douglas Crimp toi esseessään esille, että juuri homomiehet ovat kehittäneet ”kokeellisia seksitapoja”. Tällaisena käsite jää epämääräiseksi, ja kirjan kaunistelu naurattaa. Kyse on siis siitä, että seksiä voi harrastaa muillakin tavoin kuin suojaamattomana anaaliyhdyntänä tai suuseksinä, joissa tapahtuu limakalvokontaktia. Ennen toimivien hiv-lääkitysten tuloa olisi siis ollut syytä huomioida, että ilman horoilua ei tule toimivia kokeiluja. Luovuus on seksissäkin monella tasolla kannattavaa. Käsipeli kunniaan. (Nyt tämä alkaa karata omaksi manifestikseen, palataanpa…)

Ilahduttavaa, että myös kirjastot ovat Hoivamanifestissa läsnä. ”Lähikirjastot ovat vahvimpia esimerkkejä epäkaupallisista paikallisista tiloista ja resurssien jakamisesta.” Ja olennaisinta on, että toiminnan resurssit ovat esillä: ”Kirjastot voivat olla 2000-luvun kokeellisia yhteisötiloja, jotka voivat tarjota kekseliästä tekemistä ja resursseja paikallisyhteisöille. Mutta niitä varten tarvitaan palkattua henkilöstöä ja oikeita kirjoja. Tarvitaan sekä yhteisöllisiä tiloja että jaettuja resursseja.” Leikkaukset kirjastoista ovat leikkauksia niiden toiminnan ja palvelujen konkreettisista mahdollisuuksista. Manifesti ehdottaa myös kirjastojen kehittymistä kohti tavaralainaamoja: kaikkien ei ole tarvetta ostaa omaa porakonetta pari kertaa vuodessa käytettäväksi. Tätähän on Suomessa jonkin verran jo kirjastoissa kokeiltu. 

Hoivamanifesti tarjoaa hyvän yleiskatsauksen hoivan mahdollisuuksiin ja hahmottelee utopian näkymiä pohjaten vahvasti taustakirjallisuuteen. Teos esittää painokkaan näkemyksen yksityistetyn ja julkisen rooleista hoivan tarjoajina. Lisälukeminen aiheesta tuntuu olevan selvästi tarpeen, koska konkretian ja yksityiskohtien kaipuu iski monessa kohtaa. Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoittaa tarkkanäköisesti: ”[Hoivamanifesti] hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin.”

Ajattelen, että myös psykofyysisestä puhuminen ihmiskokemusta kuvattaessa on olennaista hoivan kannalta. Ruumiita ja niiden olemassaoloa ja tekoja kontrolloidaan maailmassa monin tavoin, eikä se ole irrallaan henkisestä, siitä mitkä ovat kontrollin psyykkiset vaikutukset. Sorretut voivat huonosti, on mielenterveyden häiriöitä, häikäilemätöntä yksilön edun ajamista ja väkivaltaa. Psyykkinen virtaa ruumiilliseen ja takaisin. Alistavan ja nujertamaan pyrkivän kontrollin seuraukset purkautuvat jossain lopulta ulos.

Millainen on hoivaava purkaus?

”Siinä missä kulutushyödykkeet virtaavat suhteellisen pidäkkeettä, perinteisiä rajoja on vahvistettu pitämään ’ei-toivotut’ ihmiset ulkopuolella.”

”Ajatellaan esimerkiksi lastenhoitajaa, joka tekee mitä tahansa mitä lapset haluavat, koska tahtoo parantaa arvosteluitaan care.com-sivustolla; yksityisvastaanotolla työskentelevää lääkäriä, joka pyrkii hoitamaan mahdollisimman monta potilasta lisätäkseen päivittäistä tulostaan; tai yliopistonlehtoria, joka antaa opiskelijoille liioitellun hyviä arvosanoja saadakseen itse parempia arviointeja ja edetäkseen urallaan. Vain haastamalla, vastustamalla ja hankkiutumalla eroon markkinoiden mittaustavasta ja yhtiöiden vallasta voivat hoivan arvot kukoistaa.”

Maggie Nelson – Kuin rakkautta

Maggie Nelson: Kuin rakkautta – esseitä ja keskusteluja (S&S 2025, suom. Kaijamari Sivill)

Sanoin muutama päivä sitten keskustelussa, että nautin taidekirjoittamisesta erityisesti silloin, kun siihen yhdistyy arvostamani kirjoittajan tunnistettava ääni. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, tartunko Maggie Nelsonin taide-esseitä, kirjallisuuskritiikkejä ja taiteilijakeskusteluita sisältävään kokoelmaan. Jotkut ovat sanoneet, että Nelsonin ystäviensä kanssa käymät keskustelut, joissa osapuolet kehuvat toisiaan, ovat jotenkin kiusallisia, mutta minusta ystävyyksistä, taiteilijaystävyyksistä ja ajattelijaystävyyksistä ei puhuta maailmassa tarpeeksi, ja virvoituin niistä. Ystävistä ja kiinnostuksenkohteiden ympärille rakentuneista yhteisöistä muodostuvat valitut perheet ovat aina olleet erityisesti sateenkaari-ihmisille elintärkeitä. Monet kirjan dialogit vievät yllättäviin paikkoihin, joihin edes Nelsonin kaltainen ajattelija, tuntija ja kielellistäjä ei varmasti olisi päässyt yksin. 

Tekstejä on koottu valikoimaan parinkymmenen vuoden ajalta. Osa niistä on kirjoitettu näyttelyjulkaisuihin tai esipuheiksi kirjojen uusintapainoksiin, mikä selittää kehuvaa sävyä. Herman Raivion HS-kritiikki esimerkiksi jättää tämän kontekstin kokonaan huomiotta. 

Ruumis, vapaus, halu, rakkaus ja julmuus ovat Nelsonin toistuvia aiheita. Ja toistuvasti huomaan lukevani hänen ajatteluaan niistä mielelläni: innoitun siitä, ponnistelen mieleni rajoja ulospäin, tunnistan jotain mikä on viimein saanut lauseiden muodon, joka loksauttaa ilmiön paikoilleen mutta jättää tilaa myös lukijoiden ajatuksille jatkaa siitä, mihin Nelsonin lauseet jäävät. Niinhän lukijoiden ajatukset aina jatkavat. 

Valikoiman teksteissä esiintyneet taiteilijat tulivat (koko kesän kestäneen) lukemiseni aikaan vastaan eri paikoissa. Tallinnassa kävin taidemuseo Kumussa katsomassa Ragnar Kjartanssonin videoteoksia, joista yksi oli uudelleenversiointi Carolee Schneemannin Meat Joysta. Alkuperäinenkin pyöri näyttelytilassa televisioruudulla – se oli kyllä Kjartanssonin ylelliseksi puettua lihanmussutusta kiinnostavampi. Runokuun päätteeksi järjestetyssä Poetiikkakonferenssissa Taneli Viljanen kertoi runoilija Alice Notleysta, jonka teosta The Descent of Alette myös Nelson käsittelee esseessään. 

Suosikkejani: keskustelut Brian Blanchfieldin, Carolee Schneemannin ja Eileen Mylesin kanssa, puhe Judith Butlerin kunniaksi. Ja Björk! – intoilin aivan fanimeiningeissä heidän keskustelunsa äärellä, mutta niin näytti Nelsonkin tehneen. Lisäksi varasin lukemisen varrella niin Ben Lernerin 10.04:n kuin Herve Guibertin Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni -teoksen. 

Kuin rakkautta -suomennoksen julkaiseminen tuntuu lahjalta, sillä ei ole itsestäänselvää saada maailmalta nykytaidetta käsittelevää esseistiikkaa tuoreeltaan käännettynä. Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Kaijamari Sivillin Nelson-käännökset ovat olleet kautta linjan onnistuneita. Toivon, että Nelsonin aiemmasta tuotannosta ilmestyisi suomeksi vielä The Art of Cruelty. 

”Opin, että saattaa kestää aikansa, ennen kuin tietää, mitä jostakin ajattelee tai tuntee, ja että se aika kannattaa aina käyttää.” 

”Usein käy niin, että monien guruina pitämiensä ihmisten tai sellaisten, joiden kuvittelee ‘saavuttaneen sen mitä itse tavoittelee’ idolisoiminen/idealisoiminen synnyttää tietynlaista surumielisyyttä: alemmuudentunnetta, etäisyyden, kaipuun tai pelätyn mahdottomuuden surua, häpeää siitä, että olet kuka olet juuri nyt. Halu siirtyä nopeasti valaistumiseen, vapauteen, tietoon, raittiuteen, häpeämättömyyteen vapaampaan itseen, onnellisempaan, queerimpaan itseen tai mitä nyt milloinkin – voi olla hurja ja hurjasti eristävä.” 

”Olen huomannut, että feministinä, joka jumaloi rajoja rikkovia pornografisia kirjailijoita, törmää esimerkiksi sellaiseen hankaluuteen, että voi ihastella tekstin raikkautta, vaikka samalla pelkää joutuvansa imaistuksi takaisin sukupuolinormien pyörteeseen, jossa kaikki raikkaus uhkaa tuhoutua.” 

”– – kirjoittajana lukee valikoivan antaumuksellisesti, hakee tarvitsemaansa.” 

”Meille, jotka olemme tottuneet tunteeseen, että muut hajottavat meitä tasaiseen tahtiin, ratkaisevan tärkeä avain vahvemmin elämisen arvoisen elämän kehittämiseen voi olla se, että opimme yksilöllistämisen, erillisyyden ja rajojen vetämisen taidon.” 

”Jos meiltä puuttuu jotakin sekä silloin, kun olemme hajottaneet toinen toisemme että silloin kun emme, eikö meidän olisi parempi hyväksyä tietty huojunta siinä välillä, lepatus, joka luonnehtii sekä rakkautta että suremista?” 

Teoksesta kirjoittaa myös Tommi Melender Suomen Kuvalehdessä. Satun tietämään, että tulevaan Nuoreen Voimaankin on tulossa kirjasta laaja kritiikki.