lauantai 25. marraskuuta 2017

Kaksi Keltaisen kirjaston helmeä: Esittäjä ja Pitkän päivän ilta

Tässä yhdistelmäbloggauksessa on kaksi vähän vanhempaa, erilaista ja hienoa teosta Tammen Keltaisesta kirjastosta. Molemmat on suomeksi kääntänyt Helene Bützow.


Don DeLillo - Esittäjä (Tammi 2001), alkuteos The Body Artist (2001).

"Ruumiinharjoitus teki kaiken läpinäkyväksi. Hän näki ja ajatteli kirkkaasti, mikä saattoi merkitä sitäkin että nähtävää oli vähän eikä ajateltavaakaan liiemmälti. Mutta ehkä ne ulottuivat syvemmälle, asennot joihin hän asettui ja joissa hän pysytteli pitkään, liioitellut kierrot, käärmeen muodot ja kukkataivutukset, järjestelmällisen hengityksen hurskaat jaksot, elämä jota elettiin peruuttamattomasti puhtaana hengityksenä. Hengitä, huohota, hauko henkeä."
Don DeLillolta en ollut aiemmin lukenut mitään, ja olin kuullut kirjailijasta hurmioitunutta hehkuttamista niin paljon, että kirjaston kappale Esittäjästä lojui kotona pöydällä lopulta neljä uusimiskertaa. Viimein kuitenkin DeLillon uuden suomennoksen ilmestyminen ja kirjailijan tuleminen yleisesti puheeksi sai tarttumaan tähän kiehtovaan pienoisromaaniin. Minun on nyt jälkikäteen hankala kuvata kokemustani, saada sitä enää kiinni. Joudun ponnistelemaan, kun mietin, mitä teoksessa tapahtui. Vahvimmin siitä jäi mieleen tunnelma, ja sitä on hankala kuvata. Sanallistamisen vaikeudesta huolimatta teos oli mielestäni hieno.

Kirjassa taiteilija, oman kehonsa ympärille esityksensä rakentava Lauren Hartke on päähenkilönä, jonka tajuntaan ja havaintoihin pureudutaan kaikkitietävän kertojan kautta. Teoksen suomennoksen nimeä pidän hieman epäonnistuneena, koska se ei sano yhtään mitään, ja mielessäni käytän kirjasta englanninkielistä nimeä The Body Artist. Ymmärrän, että se on ollut hankala kääntää oikean kuuloisesti (kehotaiteilija?) mutta silti. Joka tapauksessa; Laurenin puoliso Rey, häntä noin kolmekymmentä vuotta vanhempi elokuvaohjaaja, päättää päivänsä ampumalla itsensä ex-vaimonsa asunnossa. Tämä luonnollisesti syöksee Laurenin suruun, jota hän käsittelee elämällä hänen ja Reyn vuokratalossa meren rannassa, yrittäen päästä kiinni ajan ja maailman kulkuun ja tekemällä ruumiillisia harjoituksiaan. Todellisuus tuntuu järkähtävän hieman paikoiltaan, kun Lauren kohtaa talossa oudon hahmon, jonka hän nimeää Tuttleksi. Tämä on ilmeisesti elänyt talon kätköissä, ja Lauren huomaa Tuttlen toistavan kuulemiaan asioita, myös kuolleen Reyn puhetta, josta Lauren saa pakkomielteen. Kuka tai mikä Tuttle lopulta on? Suomalaisille lukijoille teoksessa on sekin mielenkiintoisuus, että Lauren katselee Suomen Kotkasta webkamerakuvaa, jossa autot kulkevat maantietä.
"Öisin hän seisoi Tuttlen huoneen ovella ja katsoi kun se nukkui. Hän oli siinä tunnin ja meni sitten katsomaan on-line-kuvaa autoista jotka ilmestyivät kaksikaistaiselle maantielle Suomen Kotkan ulkopuolella, katsoi niitä kunnes pystyi itsekin nukahtamaan, pohjoisen valon vihdoin sarastaessa."
The Body Artistin kieltä on kuvattu runolliseksi (mitä se sitten tarkoittaakaan, kuvaus toki on runsasta, yksityiskohtaista ja sanavarastoltaan rikasta) ja suggestiiviseksi. Jälkimmäinen määre ainakin pitää paikkansa ja kuvaa hyvin myös kirjan tunnelmaa. Siihen uppoutuu, siinä on jotakin kummaa ja tavoittamatonta. Helene Bützowin suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta ja välittää varmasti juuri sen, mitä kirjailijakin on tavoitellut. Tämä teos voisi ansaita uuden lukukerrankin joskus.

Esittäjä blogeissa: Reader, why did I marry him


Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta (Tammi 1990), alkuteos The Remains of the Day (1989).

"Asiaan sisältyi näet useita eri näkökohtia, jotka minun oli selvitettävä itselleni ennen jatkotoimenpiteitä. Esimerkiksi kysymys kuluista. Vaikka otettaisiinkin huomioon työnantajani jalomielinen tarjous "maksaa bensat", tuollaisen matkan kustannukset voivat kohota merkittäviin summiin kun laskee mukaan majoituksen, ateriat ja välipalat joita matkan varrella saattaa tulla nauttineeksi. Toisaalta minun oli pohdittava, millainen vaatetus olisi tuollaiselle matkalle sovelias, ja maksoiko vaivan sijoittaa rahaa uuteen vaateparteen."
Tuoreelta Nobel-palkitulta Kazuo Ishiguroltakaan en ollut lukenut muuta ennen kuin tartuin Booker-palkinnon 1989 saaneeseen Pitkän päivän iltaan. Ja voi, mikä kirja! Ishiguron Nobelin yhteydessä todettiin hänen olevan suuri romaanikirjailija, ja nyt ymmärrän täysin. Teos kertoo ikääntyvästä hovimestari Stevensistä vuonna 1956, jolloin hän oli elänyt muutaman vuoden uuden, amerikkalaisen isäntänsä palveluksessa. Teoksen ulkoinen juoni koostuu minäkertoja Stevensin tekemästä matkasta hänen saatuaan työnantajaltaan muutaman vapaapäivän. Stevens matkustaa tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia, ja samalla hän kertoo menneestä työurastaan lordi Darlingtonin palveluksessa, itsestään ja arvostuksistaan sekä maailman muutoksesta, joka hänen ympärillään on tapahtunut.

Ishiguro on vahvalla ja järkähtämättömällä taidolla (jollaista Nobel-palkitulta pitäisi tietysti voida odottaakin) luonut Stevensille kielen ja kerrontatavan, jotka tekevät hänestä hahmona erittäin tarkan, elävän, mieleenjäävän ja jopa rakastettavan. Olen viime aikoina ollut sitä mieltä, että hahmoihin hullaantumisen ei pitäisi olla kirjallisuuden lukemisen tavoitteena enää teini-iän jälkeen, mutta Stevens saa kyllä välittämään itsestään todella. Kuten yllä olevasta tekstinäytteestä voi päätellä, hänen puhetapansa tavoittelee arvokkuutta, jota Stevens pitää muutoinkin ylimpänä ohjenuorana hovimestarina toimimisessaan. Hänelle tuo ammattirooli määrittelee kaiken olemisen, se ei ole erotettavissa hänen vapaa-ajastaan. Kun kirjaa lukee eteenpäin, paljastuu, että Stevens kuuluu ihmisten mielissä vanhaan maailmaan - kaikki ihastelevat sitä, miten hieno ja arvokaskäytöksinen mies on kyseessä, mutta silti hänen aikansa on ohi. Suuri merkitys on ollut sodan vaikutuksilla brittiläiseen yhteiskuntaan. Stevens on pitänyt tärkeänä myös ehdotonta omistautumista isännälleen, ja lordi Darlingtonia hän on pitänyt erehtymättömänä, mutta matkan edetessä selviää, miten lordi on luottanut tahoihin, joihin luottamista ei aivan voi pitää sopivana arvostelukykyiselle henkilölle... Myös Stevensin ja taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin suhde, jota Stevens itse kovasti kutsuu pelkäksi työsuhteeksi, saa syvyyttä, ja lopulta heidän tarinastaan muodostuu se teoksen traagisin puoli. En selvinnyt nenäliinoitta.
"Kun sukkeluus juolahti mieleeni, olin siihen ensin verrattain tyytyväinen, ja minun täytyy tunnustaa olleeni hiukan pettynyt sen laimeahkoon vastaanottoon. Luullakseni olin pettynyt varsinkin siksi että olen viime kuukausina aikaa ja vaivaa säästämättä kehittänyt kykyjäni juuri tuolla alueella. Toisin sanoen olen pyrkinyt täydentämään ammatillisia valmiuksiani tuolla nimenomaisella taidolla täyttääkseni kaikki herra Faradayn leikinlaskuun kohdistuvat odotukset."
Oli vaikuttavaa seurata, minkälaisilla kielellisillä keinoilla Ishiguro hienovaraisesti on rakentanut päähenkilönsä sisäisen maailman. Erityinen elementti kielessä on lainausmerkkien käyttö, joka saa repeämään nauruun monta kertaa - kirja on yleisesti todella hauska, ja ajoittain naurahtelee melkein joka sivulla Stevensin tasapainoillessa arvokkuutensa säilyttämisen kanssa tukalissa tilanteissa. Romaanissa on tähän liittyen myös riipaisevia hetkiä, kun hovimestari yrittää selviytyä työtehtävistään kunnialla, vaikka kokee suuria henkilökohtaisia menetyksiä ja surua. Stevensille nämä ovat hetkiä, jotka määrittelevät suuruuden hovimestarina. Surullista on myös huomata, miten Stevens havaitsee tarinan edetessä ihanteidensa johdattaneen hänet elämässä tiettyyn suuntaan, ja mitä hän huomaa menettäneensä seurattuaan sitä. Tämän näyttäminen puolestaan on asia, joka tekee Pitkän päivän illasta suuren romaanin. Helene Bützow kertoi Helsingin kirjamessuilla haastattelussa (jota referoin täällä) kirjan suomennostyön taustoista mielenkiintoisen tarinan. Voin hyvin uskoa, että teos on vaatinut suomentajaltakin tietynlaisen mielentilan, lähtökohdan josta sukeltaa Stevensin maailmaan. Lopputulos on joka tapauksessa suomennoksenkin osalta todella hieno. Tämä jää varmasti mielen kerroksiin elämään.

Pitkän päivän ilta blogeissa: Kirjapolkuni, Lukuisa, Amman lukuhetki, Järjellä ja tunteella

4 kommenttia:

  1. Voi mahtavaa kuulla, että luit Esittäjän. Suomenkielinen nimi tarjoaa tulkintaa, joka engl. kielisestä nimestä ei käy ilmi tai ainakaan yhtä suorasti. Teoksen alun dialogi on huippu. Kenties olet matkalla kohti DeLillo huumaa. Tervetuloa klubiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, suomenkielisen version nimestä saa kyllä johdettua tulkinta mahdollisuuksia, mutta en oikein saa niistä kiinni. Se dialogi on kyllä mahtava. :D Voi olla, että innostun enemmänkin. Valkoinen kohina ainakin kiinnostaisi seuraavaksi.

      Poista
  2. DeLillo on minulle vielä tuntematon suuruus, mutta olen ajatellut lukea häneltä hyllyssä jo odottavan Cosmopoliksen. Kuvaamasi perusteella kuulostaa kiinnostavalt myös tämä Esittäjä. Tunnistan myös hyvin tunteen siitä, miten omaa kokemusta on vaikea sanallistaa kun päähän on jäänyt vain tunne.

    Ishiguro puolestaan on jo omia suosikeitani. Pitkän päivän ilta on upea, samoin Ole luonani aina. Suosittelen lämpimästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua oli vähän jo nolottanut, kun DeLilloa niin kovasti ympärillä oli hehkuteltu, enkä ollut mitään lukenut. Pienoisromaanista oli hyvä aloittaa jälleen. :) Pitkän päivän ilta oli kyllä taianomaisesti vaikuttava teos. Ole luonani aina kiinnostaisi kyllä myös lukea, vaikka tarina on leffan muodossa jo tuttu.

      Poista