Marraskuun lyhyet: 8 minibloggausta

Koosteessa ovat taas edellisen kuukauden luetut kirjat ja postaukset Instagramista.


Maryse Condé: Rihata (Art House 1989, suom. Annikki Suni)

Guadeloupelainen Maryse Condé sai vaihtoehdoksi (ainakin tänä vuonna) puuttumaan jääneelle kirjallisuuden Nobelille jaetun palkinnon. Häneltä on suomeksi julkaistu vain romaani Rihata, joten kovin laajaa tutustumista kirjailijan tuotantoon ei suomen kielellä pääse tekemään. Rihata sijoittuu nimeämättömään Afrikan maahan, joka ilmentää teoksessa siirtomaavallasta vapautunutta Afrikkaa. Vapaus on kuitenkin näennäistä, niin perheen piirissä kuin valtion tasolla. Maata johtaa käytännössä diktaattori, ja naisen asema avioliitossa on yhä synnytyskoneena toimivan alistujan, vaikka joidenkin mielestä vapautuminen on mennyt aivan liian pitkälle, kun aviorikoksestakin voi jo selvitä ilman ankaraa rangaistusta... Teos keskittyy perheeseen, jonka äiti Marie-Helene on ajautunut avioliiton myötä Rihataan, jota kaikki pitävät ikävänä, syrjäisenä pikkupaikkana. Perheen menneisyydessä on salattuja tragedioita ja sen myötä jännitteitä. Pidin kiinnostavampana kerronnan linjaa, jossa keskityttiin Marie-Helenen ja hänen lastensa kautta perheenjäsenten ihmissuhteisiin; toinen linja, joka seuraa valtaapitävien miesten juonitteluja ja kähmintöjä, oli minusta kyllästyttävää seurattavaa, ja tuntui että se oli otettu mukaan "pakollisena" laajempana yhteiskuntakuvauksen tasona. Kirjailijan käyttämä kuvaus on eloisaa. Olin havaitsevinani kerronnassa jonkinlaista alleviivaavuutta, ja pidin joitakin kohtia hieman melodramaattisina, mihin vaikutti runsas huutomerkkien käyttö. Adjektiivien viljely vie ajoittain lauseilta terää. Ajoittain kielessä on hyviä tihentymiä, joista ajatukset lähtevät laajenemaan. Vaikka tässä on kiehtovia aineksia, veikkaan, että kirjailijan tuotannossa olisi vielä edustavampia esimerkkejä käännettäväksi.

"Victor rakasti valehtelemista, tarinoiden keksimistä, sanoilla leikkimistä. Se oli hänestä hauskaa, hän ei valehdellut vain eksyttääkseen jäljiltä, sotkeakseen ajatukset."


Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (Like 2013, suom. Petri Stenman)

"Minä synnyn isästä. Minä halkaisen hänen päänsä." Muistettavimpiin kuuluvia aloitussanoja romaanille, väittäisin. Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofissa vahvaa on myös jatko, aina loppuun saakka. Poeettisesti hienovireisillä taajuuksilla värähtelevä pienoisromaani pitää lukijaansa kädestä tiukasti, välillä ote tekee jopa kipeää – lauseet ovat silti nautittavia, jännitteisiä, tarkkaan luettavia. Kerronta tuntuu jotenkin irtautuvan todellisuudesta, konkreettisesta maailmasta, joka on nähtävissä ja kosketeltavissa. Onko se sitten surrealismia? Ehkä sitä voi kutsua siksi, mutta sillä käsitteellä ei pysty ilmaisemaan koko totuutta, minusta tuntuu. Teoksen kieli hämärtää rajaa aistitun ja kuvitellun maailman välillä. Ladatut lauseet ilmaisevat jotakin, mikä on vielä saavuttamattomissa, mutta tulossa. Kielestä on paljolti kysymys teoksen tapahtumissa, kun isänsä päästä ilmestynyt, muiden Annaksi nimeämä 12-vuotias tyttö opettelee maailmaa. Isä joutuu mielisairaalaan ja Anna tuntemattoman perheen hoteisiin paikkakunnalla, jossa helluntailaisuus vaikuttaa vahvana. Kuvaan astuu kielillä puhuminen, ja lopulta kirjan ensimmäisen ja toisen osion välisen äkillisen hyppäyksen kautta mielisairaala, jossa on kamppailtava "kaivokäärmeen" kanssa. Kun tietää kirjailijan henkilöhistoriaa, itseään joutuu sysimään pois liian helppojen biografisten tulkintojen linjoilta. Romaanin käännekohdat saavat sytykkeensä myyttisistä elementeistä: kreikan kieli, Athena. Alun kuvaus isän päästä syntymisestä viittaa kreikkalaisiin jumaltaruihin, Zeukseen ja Athenaan, joihin Anna ja hänen isänsä Conrad vertautuvat. Kirjasta kertyi paljon sieluun meneviä sitaatteja, ja siinä riittää ammennettavaa jatkossakin.

"Kaupunki alkoi lähestyä. Monikerroksisia puutaloja. Ihmiset, jotka kävelivät kadulla, näyttivät mustilta linnuilta kaikkea tuota valkeutta vasten. He muodostivat parvia ja lipuivat eroon toisistaan. He eivät tiedä mitään, minä ajattelin, ja sen jälkeen: Tännekö minä kuulun? Heidänkö joukkoonsa?"


Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput (WSOY 2018)

Kirjoituksia romaanitaiteesta, lukee Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelman Maailmojen loput alaotsikossa. Romaanien lopetusten problematiikkaa purkava kirja laajenee käsittelemään myös teosten rakennetta, kieltä, kertojaratkaisuja, rytmiä ja intertekstuaalisia viittauksia. Maailmojen loput on kirja sekä kirjoittamisesta että lukemisesta – ne ovat saman asian eri puolet, toista ei voi olla ilman toista. Teos jakautuu kahteen erilaiseen osioon, joista ensimmäinen jakautuu vielä neljään ja koostuu esseedialogista: Vuola ja Melender kertovat itsestään lukijoina ja kirjoittajina, ruotivat lopetuksen kaavoja, puhuvat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia. Jälkimmäinen osio sisältää 30 "tapauskertomusta" eli pienoisesseitä tietyistä kirjoista ja niiden lopetuksista. Päällimmäisiksi nimittäjiksi mieleenpainuvimmille lopuille tuntuvat nousevan yllättävyys ja tyhjenemättömyys. Maailmojen loput oli minulle mitä mielenkiintoisinta luettavaa sekä kaunokirjallisuutta päivittäin lukevana että sen kirjoittamista harjoittelevana. Teos sai aikaan oivalluksia, "juuri näin"-huudahduksia ja intoa sekä mainitsemiensa teosten lukemiseen että omaan kirjoitustyöhön. Esseistien kirjoittajaäänet ovat tunnistettavat läpi teoksen ja ilmaisu on täsmällisen hiottua, kuten tekijöiltä saattoi odottaa. Sekä Vuola että Melender keskittyvät kirjallisuudessa eniten kieleen ja tyyliin, kuten minäkin, mikä ehkä vaikutti siihen, miten koin kirjan kuvaamat ajatukset – juonivetoinen ja henkilöhahmokeskeinen lukija voi lukea tämänkin teoksen eri tavoin. Uskon silti, että kaikki romaaneja lukevat ja fiktion kirjoittajat saavat Maailmojen lopuista paljon irti ja oppivat kirjan parissa uutta. Palaan varmasti tähän vielä monenlaisissa tilanteissa.

"Työskennellessäni en mieti genreä tai liuskamääriä: luon mieluummin houkuttelevamman tavoitteen sen päivän työskentelylle. Olen onnellinen, jos saan aikaan edes muutaman aidon ja kokonaisvaltaisen lauseen. Ennen kaikkea en ajattele kirjoittavani, vaan harjoittelevani kirjoittamista. Minä luonnostelen: leikin, ehdotan. Kukaan, joka hyväksyy olevansa ikuinen harjoittelija, ei voi epäonnistua." (SV)


Veera Antsalo: Imago (Teos 2018)

Lähestyviä kulmia, lasia ja heinää, filmitähti ja (Tuhkimon?) pudonnut kenkä, periytyvä huimaus, mikä tragedia! Seinää vasten nojaava luuta (se nojaa ja nojaa). "Vähän outo kokemus." Veera Antsalon runokokoelma Imago on jonkin verran keskikokoista runoteosta laajempi – tekstiä on sivuilla usein runsaastikin ja sivuja yli 100. Tähän mahtuu monia toistuvia teemoja, avainsanoja ja ilmaisuja, joita luettelin alussa. Yksi omassa päässäni toistuvista pohdinnan aiheista kuuluu, onko kertoja "hän" vai ei? Siitä nimittäin esitetään versioita, jotka ovat yleensä toisilleen vastakkaisia, heti peräkkäisissä säkeissä. Sanoja yliviivataan pois ja kirjoitetaan uudestaan. Kenen tarina vaatii uudelleenkirjoituksen? Ehkä "tytön", joka on lainausmerkeissä myös teoksessa. Ja onko se edes "tarina"? Kerran tilanteen kirjoittavat uusiksi linnut, ja suku muuttaa lattian alle, "ainakin toistaiseksi", melkoisen hillitöntä. Mitä jos suusta tulee vain k o h i n a a? Typografinen moninaisuus puolustaa paikkaansa teoksessa harvinaisen hyvin. Aineksia kokoelmassa on paljon, ja niistä muodostuu maittava annos. Lauseet hulmuavat siihen malliin, että niihin haluaa palata. Kirjan voi avata eri kohdista, ja aina löytyy aukeamalta jotakin, mikä herättelee. Se on erittäin hyvä merkki.

"Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. // Eikä siihen ikinä oikein totu."


Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos 2018)

Olen kierrellyt tästä kirjoittamista. Aloitettuani huomaan nousevani tuolilta yhä uudelleen, käyn jääkaapilla, ja huomioni tarttuu esineisiin ympärillä. Kiertelen, koska en haluaisi kirjoittaa politiikasta. Se ei ole mukavuusalueellani. Toisaalta Pontus Purokurun teos Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi on esseekokoelma, joten voisin keskittyä estetiikkaan ja siihen, miten hyvin ajattelun ketjut tulevat aukikirjoitetuiksi. Silti tämä jotenkin pyytää puhumaan myös aiheidensa sisällöistä, sillä vaikka teos on mallikkaasti kirjoitettu, ajattelunsa tarkkaan sanallistava, se mistä puhutaan on tekstin keskiössä. Kirjassa on vahva eetos, jopa manifestin sivuilta löytää. Myönnän, että nyökkäilin ja sisäisesti taputin käsiä. Monta kertaa. Merkintälappuja kertyi sivujen väliin useita. Ilahduin viittauksista kotimaiseen nykykaunokirjallisuuteen: yhden esseen kärkenä on Miki Liukkosen O, ja tarkasti tulevat luodatuiksi myös esim. Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ja Paperi T:n post-alfa. Twitterissä paljon aikaa viettävänä pidin tietysti tuttujen twiittaajien tekstien hyödyntämisestä kirjassa, ja myös kirjallisuusbloggaajiin viitattiin! Purokurun tekstit herättävät minussa pitkästä aikaa uskon siihen, että jonkinlainen toivo yhteiskunnan paremmasta suunnasta voi vielä olla kuviteltavissa. Kuten kirjassa todetaan, siitä juuri on kyse – mielikuvituksessa tapahtuvasta vallasta. Onko edes kuviteltavissa vaihtoehto maailman luonnonvarat loppuun kuluttavalle elämäntavallemme? Kirjallisen ilmaisunsa puolesta vaikuttavin, ja myös teoksen henkilökohtaisin, on viimeinen essee, jossa kuvataan mielialalääkkeiden käyttöä ja yritystä lopettaa se. Jos aiemmatkin tekstit vaikuttavat, päätösessee tekee sen vielä moninkertaisesti.

"Samastan tilanteeni fossiilikapitalismiin. Poljemme molemmat ilmaa rotkon päällä. Elämme jatkoajalla. Meidät pumpataan joka päivä toimintakykyisiksi, minut lääkkeillä, kapitalismi öljyllä, harvinaisilla maametalleilla ja lisäarvoa tuottavalla ihmistyöllä."

Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY 2018)

Katja Ketun uudessa romaanissa näkemys kielestä on jalostunut entisestään. Kun Kätilössä ryöpytys sai minut lukijana heittelehtimään ja tyyli tuntui törmäyttelyltä, Yöperhonen oli jo erittäin tyylikäs ja tasapainoinen teos, rakennettaan myöten mallikas romaani. Rose on poissa rakentaa kerrontansa perustukset tukevasti amerikansuomalaisten ja intiaanien maisemiin: eletään reservaatissa, kahden maailman rajalla. Oli mielenkiintoista lukea tätä teosta, kun olen aiemmin tänä vuonna lukenut myös intiaanitaustaisen Tommy Orangen tuoreen romaanin There There. Sen, mitä Kettu ei omakohtaisesti suomalaisena kirjailijana ole tiennyt, hän on tarkkaan selvittänyt lähdeteoksista ja haastatteluista – perusteellisena taustatyönä on toiminut tietysti myös Fintiaanien mailla -tietokirjan tekeminen. Rose on poissa koostuu kokonaan kirjeistä. On kirjeet, joita Lempi, suomalaisisän ja intiaaniäidin tytär, kirjoittaa Jim Harmaaturkille, ja Rose-äidin tyttärelleen kirjoittamat kirjeet, jotka Lempi löytää palattuaan muistinsa menettäneen isänsä luokse. Rose on kadonnut 45 vuotta sitten, ja alueelta on muutenkin kadonnut säännöllisesti nuoria naisia. Onko asialla Weendigo, paha henki tai riivattu? Teos koskettaa erityisesti kohdissa, joissa kuvataan, kuinka intiaanitaustaiset erotetaan perheistään lähettämällä heidät muualle kouluun, jossa heitä kohdellaan todella julmasti. Heistä yritetään tappaa intiaani, säilyttää ihminen. Kirjemuoto minua mietitytti, erityisesti kahden kertojan vuorottelu. Koska Kettu on kielellisissä kokeiluissaan rohkea ja osaava, äidin ja tyttären kertojaääniä olisi voinut eriyttää toisistaan lisää, viedä kirjemuodon autenttisuuden tunnun vielä pidemmälle. Tipahdin välillä, kun jatkoin tauon jälkeen lukemista, kumman osuudessa ollaan. Kirjeiden alkulauseet olivat parhaiten tunnistettavasti omanlaisiaan eri kertojilla. Ketun kielen lukeminen on nautintoa, hänen kirjoituksessaan ei tule vastaan kuluneita ilmaisuja, vaan lauseista nousee voimaa; tekstissä on läsnä syvä, ruumiillinen vimma. Tämän teoksen maailmaan sopi hienosti myös loppupuolen maagisen realismin elementti.

"Oli vain loputon tie, lumisesta letosta törröttävät korret ja katkerat kuuset. Reservaatin radioasema hiljeni juuri ennen kuin saavuimme valtatie 35:n risteykseen. Minulle se tarkoitti vähän samaa kuin yhteys ympäröivään maailmaan olisi tullut reunalleen, sinkoutumista tyhjään avaruuteen kuin ikuisesti putoava kivenmurikka: en ollut enää kotona reservaatissa mutten perillä ulkomaailmassakaan."


Stina Saari: Änimling (Teos 2018)

Stina Saaren runokokoelman Änimling lukeminen ei ole pelkkää silmien liikuttelua tekstiä pitkin enää silloin, kun on kuullut Saaren esittävän runouttaan ääneen lavalla. Änimling paperikirjana tuntuu sen jälkeen kuin äänirunoteoksen käsikirjoitukselta, ja toivon todella, että sellainenkin vielä toteutetaan. Esimakua voi saada kuuntelemalla HS:n sivuilta jutusta, jossa esikoispalkintoehdokkaat lukevat kaikki omaa tekstiään. Toki paperilta lukeminen on oma prosessinsa, ja kirjaesinekin on toteutettu hienosti, harkiten. Normaalisti olen herkkä nurisemaan villistä typografiasta, pitkin sivuja sirotelluista sanoista ja kirjaimista, mutta Änimlingin tapauksessa ne puolustavat paikkaansa. Teos hajottaa ja vääntelee uusiksi kielen, ja tällä kertaa tämä ei tarkoita sitä, että väliin on lisätty jänniä sanoja tai sanojen merkityksillä hieman leikitellään. Saaren kokoelmassa vastaan tulee säkeitä, kuten "Määmää, missä tämän raamiin? kyl kil uut" tai "Löunos klo O:O". Kirjan teemaksi on kerrottu seksuaalinen väkivalta, ja teos tuntuu ilmentävän sitä, miten väkivallan kokemus rikkoo mieltä myös kielen tasolla. On ihmisten välistä, kauhun tunnelmaa sisältävää vuorovaikutusta, keskustelua, ja pahan tapahtumista kierretään, sitä ei ilmaista suorin sanoin vaan sanat, säkeet, lauseet ja kirjaimet vääntyvät. Samalla oman kielensä tavoittelussa on mukana jotakin lapsenomaista, leikkiä, joka ääneen lausuttuna entisestään korostuu. En osaa sanoa tästä enempää, mieleen tulee termejä kuten dada ja language-runous, mutta joku valistuneempi varmaan osaa kertoa tämän suhteesta niihin enemmän. Häiritsemään jäävä runokokemus, totean.

"Sanon sen verran, että ikään kuin näyttää yleisesti katuvalta. ojossa, ei nyt. Se on tosi pahoillaan - ja kun se on pahoillaan vähemmästäkin. Me olemme niin. Tuskin se tekee sitä uudestaan. Pidän sua kädestä"


Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain (Siltala 2018)

Ei varsinaisesti tullut yllätyksenä, että Jaakko Yli-Juonikas hallitsee suvereenisti myös novellimuodon. Kokoelma Yö on viisain pitää sisällään kertomuksia, joissa kauhun tasapaino pidetään yllä veitsenterällä keikkuen. Samalla veitsellä on muotoiltu myös teoksen proosa, joka on huolellisen iskevää. Kun on lukenut Yli-Juonikkaalta aiemmin esim. Jatkosota-extran, joka on tyylillinen runsaudensarvi, tietää miten loppuun saakka mietittyjä kirjailijan tekstit ovat. Tämä novellikokoelma oli minulle lukemisen riemua, vaikka novelleissa aiheet ovat usein kauheita ja kuvaus jättää kolean olon, kun viimeinenkin lause on luettu. Tavataan erikoisia hahmoja ja erittäin epäluotettavia kertojia, kuten kirjan pisimmässä, rakenteellisestikin kiinnostavassa novellissa "Rukouspyyntö", jossa vinksahtaneen häiritsevää tuntuu olevan aivan kaikki. Jännitteet pysyvät tiiviinä ja vinoa huumoriakin pilkahtelee: yhdessä kertomuksessa pysähtynyt pikkukylä on nimetty Huhtasaareksi... Kirjan toisessa päässä sivut kääntyvätkin ylösalaisin, sillä siellä sijaitsee Neljä ratsastajaa -nimisen romaanisarjan aloitus. Kutkuttavan tekstin luettuaan ei oikein tiedä, mitä ajatella tai odottaa seuraavaksi, koska Yli-Juonikas voi olla keksinyt mitä tahansa. Kirja vahvistaa näkemystäni, että kyseessä on yksi tärkeimmistä tekijöistä kotimaisessa nykyproosassa.

"Mainitsessani isännöitsijälle puutarhatyöntekijästä, joka oli hieronut nokkosilla jalkoväliään, puhuin hieman muunneltua totuutta. Olin jonkin verran provosoitunut syytöksistä, ja ärtyneessä mielentilassa tuntui vain luonnolliselta vastata kyseenalaisiin häirintäväitteisiin samalla mitalla."