Luetut kirjat 10–12/2021 ja suuntaviivoja 2022

Päättyneen vuoden loppu oli elämässäni myllerrysten aikaa, ja blogipostausten siirtäminen muilta alustoilta jäi kolmeksi kuukaudeksi. Vuonna 2022 aion vähentää bloggaamista, koska minun on keskityttävä omaan kaunokirjalliseen työskentelyyni. En julkaise vuoden aikana enää kuukausittaisia luettujen teosten koosteita. Lukemiseni tulee olemaan "sirpaleisempaa" lähdeaineiston haltuunottoa, enkä todennäköisesti ehdi lukea moniakaan kirjoja alusta loppuun sillä tavoin, että niistä voisi saada aikaan koherentteja postauksia. Olen kuitenkin suunnitellut kirjoittavani kerran kuukaudessa blogiin pidemmän tekstin jostakin lukemastani teoksesta, joka on poltellut mieltäni niin paljon, että siitä on pakko kirjoittaa. Tämä suunnitelma joko tulee onnistumaan tai ei, en ota siitä paineita. Jatkan vuoden aikana myös runokirjakritiikkien kirjoittamista Runografiin. 

Tässä vielä luonnehdinnat loka-, marras- ja joulukuussa 2021 lukemistani teoksista. 

Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021, suom. Lotta Toivanen)

Omintakeinen me-kerrontana ja passiivin käyttönä ilmenevä kertojaratkaisu pistää heti silmään. Teos on kuin sosiologinen muistelma, siitä voisi puhua kollektiiviromaanina, sukupolvikertomuksena, mutta toisaalta kaikki suodattuu yksilön tajunnan läpi, kohdentaa yhden elämän hetkiin, kohtauksiin. Kirja alkaa fragmentaarisena luettelona, joka sisältää asioita, välähdyksiä, valokuvia tekstimuodossa. Runsaat luettelot toistuvat teoksessa myöhemminkin proosan joukkoon uponneina. Välillä on pohdintoja, joita tekee mieli kutsua metafiktiivisiksi, mikäli pitää tätä romaanina. Kiehtovia mietintöjä syntyy esim. aikojen kerrostumisesta minäkokemuksessa. Sivuilta tarttuu historian lukemisen aikaansaama rauhoittava näkökentän laajeneminen; kun Ernaux kirjoittaa 80-luvusta, voisi kuvitella hänen kirjoittavan nykypäivästä. Ilmiöiden toistuminen eri aikakausina näyttäytyy jotenkin armollisena. Teos on pikakelattu kulttuurihistoria yhden ihmisen elämän ajalta, mutta ei levoton, ei liian hengästyttävä.

”varhaisten vuosien hämärät kuvat, joissa näkyy kesäsunnuntain valoläikkiä, unikuvat, joissa suvun vainajat heräävät henkiin ja kuljemme outoja polkuja” (s. 9)

”– – toisten muisti osoitti meille paikkamme maailmassa.” (s. 23)

”Silloin kun kuvia yhteiselämästä kulkee hänen lävitseen – – hän miettii ’haluaisinko olla siellä vieläkin?’ Hänen tekisi mieli vastata kieltävästi, mutta hän tietää, että kysymys itsessään on järjetön, että menneisyyden jossittelu on turhaa.” (s. 156)

Piia Leino: Lakipiste (S&S 2021)

Kaipasin luettavaksi välillä jotain nopealukuista ja vetävää, ja Piia Leinon uusin tulevaisuuden Suomeen sijoittuva romaani tarttui lainapinosta sopivasti käteen. Lakipisteen maailmassa kehittyneen tekoälyn toimintaan perustuvat laitteet ovat ihmisten arkea – mutta entä jos jotain menee vikaan? Kelluntatankit ja liedet alkavat äkkiä aiheuttaa tapaturmaista kuolemia. Samalla Googlelle työskentelevä toimittaja Aaro päätyy tutkimaan yhteisöä, joka pyrkii sopusointuun ympäristön kanssa mm. välttelemällä laitteita. Yhteisö vaikuttaa rauhalliselta, mutta mitä onkaan pinnan alla; haluaako joku tuhota maailman rikkaita ja vaikutusvaltaisia tekoälyn avulla?

Leinon täsmällinen kielenkäyttö sekä moniulotteinen romaanin maailman lainalaisuuksien pohtiminen tekevät Lakipisteestä onnistuneen scifidekkarin. Huumoriakin pilkahtelee, mutta ei ehkä niin paljon kuin Leinon edellisessä teoksessa, Yliajassa, jonka päähenkilön Annastiinan ristiriitaiseen kiinnostavuuteen Aaron hahmo ei aivan yllä. Lakipiste on mainio, vauhdikas päätös Suomi 2050 -trilogialle.

”Hän luopui jo vuosia sitten kuvitelmasta, että yksittäiset uutiset muuttaisivat mitään. Maailma oli mekkaloiva kerä, joka vyöryi eteenpäin, eivätkä tuon liikkeen lainalaisuudet olleet yhdenkään ihmisen määriteltävissä.” (s. 17)

”– Harmi kyllä tuntuu, että kaiken voi nykyään itse päättää. Kun tietoa on niin paljon, kaikessa voi valita vastuullisen tien.” (s. 109)

Heidi Backström & Laura Hakanen: Kyyry (Avain 2021)

Minulla on vaikea suhde Satakuntaan, josta olen kotoisin. Olen seurannut silmät pyöreinä, miten eräs europarlamentissa nykyisin toimiva äärioikealle kallistuva poliitikko saa maakunnasta valtavia äänimääriä, ja ihmetellyt, miksi ihmeessä muuttotappioalue purkaa huolensa tulevaisuudesta ulkopuolisten viholliskuvien luomiseen, kun kannattaisi ennemminkin katsoa peiliin ja miettiä, miksi ihmiset muuttavat sieltä pois – omassa tapauksessani syynä ei todellakaan ollut konservatiivisten arvojen oleminen uhattuna (minä itse olin se uhka), vaan totuus on lähellä kyyryä. Tietenkin demokratiaan kuuluvat erilaiset mielipiteet, mutta koen vanhan kotimaakuntani meiningin äärellä suurta vierautta. (Sentään olen Raumalta enkä mainitun poliitikon kotikaupungista, Porista, heh. Itse asiassa satakuntalaisuus ei ole ollut elämässäni suuremmin läsnä identiteettinä, vaan lähinnä raumalaisuus. Satakuntalaisuus on lähtökohtaisesti enemmän porilaisten juttuja.)

Kuten Backström ja Hakanen kuvaavat, kyyry syntyy siitä, että tuntee olevansa vääränlainen kotiseudullaan. Poikkeaa liiaksi. Oma näkökantani on, että olen kasvanut todella homovihamielisessä ympäristössä. ”Pitäisikö sinun ymmärtää myös heidän näkökantaansa, se miksi heitä huolestuttaa ja pelottaa uusi”, kuulen jonkun (päässäni elävän kyyryn?) jo kysyvän – ikään kuin minun tulisi vähemmistöön kuuluvana jälleen pienentää itseäni ja ”tulla vastaan”. Mutta minulla ei ole velvollisuutta mennä lakki kourassa anomaan vanhalta kotiseudultani hyväksyntää. ”Täällä en pyydä enää anteeksi”, lainaan Nelli Ruotsalaisen runokirjan mahtavaa nimeä.

Kirjailijat mainitsevat myös, että ”valtaosalla kyyryyn kasvaneista on ollut tavallinen ja turvallinen lapsuus eikä kasvua ole varjostanut mikään mainittava kärsimys, kuten kiusaaminen tai väkivalta.” Tämä on hyvä huomioida. Vaikka minulla on traumakokemuksia, omassakin lapsuuden ympäristössäni oli paljon enemmän tavallista kuin tavatonta.

Tajuan, miksi ärsyynnyn kaikesta yhtenäiskulttuurin haikailusta. Minusta yhtenäiskulttuurin paluuta toivovat tulevat samalla toivoneeksi, että osa meistä joutuisi takaisin kyyryyn; normaalit painaisivat jalkansa alle jossa tällaisten kummajaisten olisi aina kuulunut olla. ”Luuletko olevasi niin erikoinen, ettet sovi meidän normaalien joukkoon, oikea lumihiutale”, kuuluu taas ääni päässäni – kyyry? Huhuu?

Pitää kai myös hyväksyä, että aina on ihmisiä, joiden mielestä kaikki tällainen on uhriutuvaa valitusta ja poismuuttaneet ovat vain kiittämättömiä ja ylimielisiä.

On hyvä korostaa, että kyse on nimenomaan kotiseutuvieraudesta, ei -vihasta. Joskus, kun muistot vyöryvät päälle, saattaa tulla vihaisia tunteita, mutta ne menevät ohi.

Uskon, että ihmiset eivät uskalla puhua näistä asioista, koska pelkäävät loukkaavansa niitä läheisiään, jotka asuvat yhä heidän vanhalla kotiseudullaan.

Tästä kaikesta pitää kirjoittaa lisää, mutta en vielä ihan tiedä, miten.

Yhteisön ja yksilön ristiveto, joka tuntuu nyt tietyllä tapaa hallitsevan kulttuurista ja yhteiskunnallista keskustelua, nousee mieleni pinnalle Kyyryä lukiessa monta kertaa. Aihepiiristä ei ole vielä sanottu läheskään kaikkea. Haastattelujen ”kyyrytarinoihin”, tutkimustietoon ja omiin kokemuksiin perustuva kirjakin on tarkoitettu kirjoittajiensa mukaan keskustelunavaukseksi – sellaisena se on todella olennainen. Tämä teksti meni nyt paljolti henkilökohtaiseksi höyryjen päästelyksi, mutta teos on mainio, tiivis ja keskittyy olennaiseen.

(Sain kirjan itselleni julkkareista, kiitokset!)

”Osa vääränlaisesta näyttäytyi coolina, mutta minä en ollut sillä lailla vääränlainen. Minä olin vääränlainen nololla tavalla.” (s. 35)

”Kyyryn tunnistavia ihmisiä yhdistää kokemus, etteivät he olleet riittävän kiinnostuneita samoista asioista kuin lähiympäristönsä.” (s. 53)

”Vaikka ihan hyvinhän mä voisin palata, se vaan vaatisi sen, että saisin rakentaa sinne omannäköisen elämän, ei sellaista kun mitä ne yhteisön normit siellä on.” (s. 95)

Jacques Derrida: Eläin joka siis olen (Tutkijaliitto 2019, suom. Anna Tuomikoski)

Taas ranskalaista filosofiaa luettuna! Tällä kertaa teki mieli vaan kirjoittaa, että ”Luin tämän.” ja ottaa muutama sitaatti eikä mitään sen enempää. Mutta ilokseni huomasin lukemisen loppumetreillä tekstitiedostosta, että olen saanut kirjoitettua asioita ylös enemmänkin! Rakastan sitä, kun kirjoitan ikään kuin salaa itseltäni ja unohdan niin tehneeni. Eli: Kannattaako puhua ”eläimistä” ikään kuin ihminen ei olisi itse ”eläin”? Osaako ”eläin” vastata ihmiselle? Mikä merkitys tällä vastaamisella on? Miksi ”siis”-sana otsikossa onkin merkityksellisempi kuin ensin ajattelisi? Näihin Derrida pyrkii vastaamaan, mutta ymmärränkö vastauksia, vai onko kyse ajattelun prosessista, joka jatkuu esseemäisellä tavalla lukijan päässä? Ajatus on armollinen, suon sen itselleni. Vetäydyn jatkamaan ajattelua eläimenä, joka kykenee tällaiseen itsensä ilmaisemiseen. Olenhan omaelämäkerrallinen eläin. Luulen siis, että olen. Ihminen on eläin, kissa on eläin.

”Mikään ei voisi koskaan viedä minulta varmuutta siitä, että olemassaolossaan se [kissa] uhmaa kaikkia käsitteitämme. Ja että se on kuolevainen, sillä niin pian kuin sillä on nimi, sen nimi on elävä sitä kauemmin.” (s. 25)

”’Minä’: sanoessaan ’minä’ omaelämäkerran kirjoittaja on osoittavinaan itseään sormella, esittäytyvinään nykyhetkessä – – alastomassa totuudessaan. – – Panen alastomuuteni häpeilemättä pantiksi, hän sanoo nimetessään itsensä ja vastatessaan nimestään.” (s. 77)

”Hän tajuaa vertailevan tarkastelunsa kehämäisyyden ja huomaa kehän aiheuttavan huimausta.” (s. 213)

Bryan Washington: Mitä meistä jää (Otava 2021, suom. Aleksi Milonoff)

Ilmava ja kuulas romaani pari- ja perhesuhteiden kiemuroista. Texasilaiset Mike ja Benson asuvat yhdessä, heidän suhteensa on ollut kuoppainen, ja sitten Mike päättää lähteä Japaniin, koska hänen isänsä on kuolemassa syöpään. Samalla Miken äiti Mitsuko sattuu matkustamaan Amerikkaan heidän luokseen. Tilanne saa aikaan tietysti kipakoita keskusteluja ympäriinsä, ja miespariskunnan lapsuudenperheiden taustat avautuvat vähitellen heidän totutellessaan uuteen arkeen. Romaani sisältää paljon takaumia, ja kokonaisuus voisi olla synkkine teemoineen (sairaudet, kuolema, homofobia, rasismi) raskas, mutta tekijä on onnistunut luomaan kerrontaansa kepeyttä; lukeminen etenee sutjakkaasti. Teos jättää lukijalle paljon tilaa tehdä johtopäätöksiä ja ihan vaan ajatella. Loppusivut luin pariin kertaan läpi. Varmoja valintoja ei useimmiten ole.

”Viet tilaa toisen ihmisen päässä, hän sanoi. Olet vierasesine. Loinen. Se on jo paljon.” (s. 58)

”En sanonut, että hän antoi liian vähän liian myöhään, sillä anteeksi ei voi antaa silloin kun sattuu huvittamaan.” (s. 170)

”Joskus sitä kohtaa ilmiön – ei kovin usein, jos hyvin käy – kun joku, jonka luulee tuntevansa, sanoo homoudesta jotain mitä ei osaa yhtään odottaa. Ben kutsui sitä pieneksi maanjäristykseksi. Minusta se on osuvasti sanottu. Siinä nimittäin horjahtaa.” (s. 240)

Louise Glück: Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä (Aviador 2021, suom. Jussi Niemi)

Nobel-palkitun kirjailijan esseeteoksen vahvin osio käsittelee amerikkalaista nykyrunoutta, ja näiden esseiden kautta voi tutustua tutustua kiinnostaviin uusiin tekijöihin. Glück siteeraa runoja paljon; kääntäjä on tehnyt suuren työn eri runoilijoiden kanssa ilmeisesti vailla laajempaa runojen suomentamisen kokemusta. Runokritiikkiä kirjoittavan näkökulmasta analyyttiset kirjallisuusesseet antavat paljon. Toki Glückin runouskäsityksestä voi olla montaa mieltä, ja hänen jotkin kantansa esimerkiksi muodon ja ajattelun suhteen tuntuvat hyvin jyrkiltä. Esseeproosana teksti kokoelmassa on varsin toteavaa, toki myös täsmällistä ja huoliteltua. Alku- ja loppuosion laajempia ilmiöitä käsittelevät esseet eivät jättäneet niin vahvaa jälkeä, vaikka niissä oli mietityttäviä yksittäisiä kohtia – erityisesti “Kostosta” menee tehokkaasti asiaan ja kokemuksen ytimeen. Käsitellyistä runoilijoista erityisesti Jay Hoplerin tekstit iskivät, ja aloin jopa miettiä hänen The Green Squall -teoksensa hankkimista.

“Ainutlaatuisuutta etsitään nälkiintyneen kiihkolla; ylistyksen kirkkaimmat viirit viritetään toivottamaan se tervetulleeksi. Mutta uniikki toivotetaan tervetulleeksi kuitenkin tietyissä rajoissa, lähes mitä tahansa muodollista kekseliäisyyttä arvostetaan enemmän kuin omintakeisesti toimivaa mieltä.” (s. 19)

“Miten innostavaa onkaan löytää tänä jaarittelevana aikana kiteytyksissään nerokas runoilija.” (s. 121)

Deborah Levy: Elämisen hinta (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisessä osassa kohtasimme naisen, joka itkee liukuportaissa, ja tällä kertaa naisen, joka kirjoittaa vajassa helmet kaulassa. Hän on päättänyt olla uimatta takaisin uppoavaan laivaan, joka oli hänen avioliittonsa. Hän rakentaa uutta kotia itselleen ja lapsilleen, kohtaa äitinsä kuoleman, yrittää löytää tilaa kirjoittaa, ja hankkii sähköpyörän, jonka päällä kokee aivan uudenlaista tieraivoa.

Olin tehnyt puolisoni kanssa eropäätöksen kaksi päivää ennen kuin aloin lukea Elämisen hintaa, joten oli uskomaton kokemus kun aloitin tämän ja tajusin, mistä on kyse. Monet lauseet pureutuivat aivoihin polttomerkkeinä, kun luin teosta busseissa ja junissa raahatessani Ikea-kasseissa vaatteita ja pikkutavaraa. Levy kutsuu trilogiaansa nimityksellä ”living autobiography”, ja minä olin tätä lukiessani ”living autobiography reader”, elin kirjoitettuja asioita kirjan äärellä itse, mikä teki kokemuksesta pakahduttavan erittäin subjektiivisella tavalla. Teoksen feministiset ulottuvuudet tekevät siitä myös vahvasti yhteiskunnallisen. Kirjassa kohdataan monia runsaasti tilaa ottavia miehiä, joiden toimia seuratessaan miettii, loppuuko tällainen miesselittäminen ja mieserinomaisuus ja miestärkeys koskaan.

Pidin paljon trilogian ensimmäisestä osasta Mitä en halua tietää, mutta Elämisen hinta oli minulle vielä vahvempi, kirkas viiden tähden teos. Rakastan tekijän tapaa luoda viisaita lauseita, absudiudessaan äärimmäisen aitoja kohtauksia elämästä, kirjoittamisen vaikeuden kuvauksia. Kerta toisensa jälkeen mietin lukiessani, että Deborah Levy on nerokas kirjailija.

(Sitaatteja oli pakko ottaa paljon; jos haluat heittäytyä teoksen maailmaan kylmiltään, kannattaa jättää nämä lukematta)

”En lakkaa koskaan suremasta sitä, miten menetin pitkäaikaisen unelmani kestävästä rakkaudesta, joka ei surkastuta päähenkilöitään pienemmiksi kuin he ovat. En ole varma, olenko todistanut usein rakkautta, joka on pystynyt lunastamaan kaikki nuo toiveet, joten idealistinen unelmani on kenties väistämättä aave.”

'”Yö täyttyy syytöksistä ja vihaisista ajatuksista, eivätkä nämä kiduttavat sisäiset monologit pääty auringon noustessa. Kaikkein eniten inhosin sitä, että mieleni oli kaapattu ja täynnä Miestä. Se kävi työstä.”

”Kaikki vapaudestaan taistelleet tietävät, kuinka paljon se maksaa.”

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

”Kirjoittamisen viehätys syntyi oman käsitykseni mukaan siitä, miten se kutsui etenemään ilmeiseltä pintatasolta asioiden sisälle ja niiden välitiloihin. Silloin näki paitsi puun myös sen rakenteissa elävät hyönteiset ja huomasi, kuinka kaikki liittyi kaikkeen kielen ja elämän ekologiassa.”

Laura Pörsti: Viimeinen vuosi (Gummerus 2021)

Aloin lueskella tätä ”työkirjana” pukeutumisaiheisen esseeni editoinnin tueksi, mutta huomasin teoksen olevan hienosti kirjoitettu ja halusin lukea sen loppuun ajatuksella. Kannatti. Kirjan lopetus on niin tunnepitoinen, että itkin junassa. Pörsti kaivautuu syvälle omaan vaatesuhteeseensa kertoessaan, miten kävi läpi isoäitinsä vaatteita asuessaan jonkin aikaa tämän luona. Hän kuvaa tarkasti myös Pariisissa asumistaan ja siellä kohtaamiaan pukeutumistodellisuuksia, ja rinnalla kulkevat eettiset pohdinnat uusien vaatteiden hankkimisesta, sukupolvien erot ja lapsettomuuden kokemukset. Teos on paikoin esseemäinen, ja välillä sen proosa säväyttää hiotuilla havainnoillaan.

”Vaatteet hellivät ja hinkkaavat meitä, ne hierovat ja painavat. Valitsemme ne uudelleen joka päivä, rakastamme ja vihaamme niitä, varastoimme niihin muistoja, halusimme tai emme. Niihin tarttuu meidän tuoksumme. Vaatteet koskettavat meitä enemmän kuin kukaan ihminen koskaan.” (s. 8)

”Terästäydyn. En ole kuullut aamutakista ennen. Haluan kuulla lisää mutten tiedä, pitäisikö tietoa saadakseen kysyä vai jättää kysymättä, olla hiljaa tai ohjata keskustelua. Tuntuu, että hetki voi mennä rikki, tarina voi unohtua tai vaihtaa kurssia.” (s. 37)

”Monet yhden vaatetyylin ihmiset sanovat, että vapautus jatkuvasta valitsemisesta säästää heiltä aikaa. – – He voivat säästää päätöksentekolihastaan muihin asioihin.” (s. 207)

Julia Phillips: Katoava maa (Siltala 2021, suom. Hilkka Pekkanen)

En ollutkaan aikoihin lukenut teosta, joka on määriteltävissä trilleriksi. Miljöö on omintakeinen: Kamtšatkan niemimaa. Meno on hyvin synkkää; henkilöt tuntuvat olevan korostetusti viettiensä ajamia ja elävät karunkauniissa ympäristössä kaukana kaikesta. Jokainen kohtaa menetyksiä, ja he ovat eksyksissä, poissa paikoiltaan ja vaikuttavat yksinäisiltä toistensa seurassakin. Naiset kärsivät ja kipuilevat, miehet ovat tolloja, brutaalin kiimaisia tai jotenkin sekaisin. Ehkä vuoden pimeimpään aikaan olisi pitänyt lukea jotain muuta, nyt tämä tuntui romaanin mittaiselta masennuksen ja inhimillisen tragedian kuvaukselta. Hyvin kirjoitettu teos kyllä; kielenkäytössä on paikoin poeettista voimaa, mutta se on valjastettu tapahtumien kertomiseen. Episodimainen rakenne toimii yhteisön kuvauksessa.

”Maksin lähellä hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Maksia. Kun he olivat hiukan kauempana toisistaan, hän palasi omaan itseensä ja piti naisesta, jonka luo palasi. Se nainen oli… pystyvä ihminen, joka piti yllä tiettyä tasoa, noudatti sopimuksia ja sai aikaan tuloksia.” (s. 59)

Pärttyli Rinne: Rakkauden synnyistä (Vastapaino 2021)

Filosofi-kirjailijan esseekokoelma rakkaudesta oli loppuvuoteni ilahduttavin löytö, johon tartuin koska lupauduin esittelemään uusia esseeteoksia Helmet-kirjastojen henkilökunnalle maaliskuussa. Rinne hyödyntää paljon esseeminän kokemuksia, ja rakkauden arvoa nostava eetos antaa kokoelmalle energiaa ja suunnan. Tekstit viittaavat paljon myös kirjallisuuteen, erityisesti filosofian klassikoihin. Esseiden kielenkäyttö on lyhylauseisen ytimekästä ja kaunokirjallisesti vahvaa, parhaimmillaan ajattelu ja estetiikka yhdistyvät hivelevällä tavalla. Paikoin kieli menee omaan makuuni liian sokeriseksi; kun kielikuvat liikkuvat tähtien seassa, teksti kurkottelee helposti jo liiankin kaukaisiin sfääreihin.

Teos käsittelee rakkautta vuoroin eri näkökulmista: alkupiste, vanhemmuus, uskonto, kauneus, politiikka ja kuolema. Henkilökohtaisiin kokemuksiin pitkiksi ajoiksi uppoutuminen johti siihen, että lukijana välillä koin, ettei minulle juuri jäänyt tilaa teoksen lävistävässä perhe-elämänarratiivissa, koska olen itse vapaaehtoisesti lapseton, tällä hetkellä sinkkuna elävä homoseksuaali. Tämä ei ollut tekijältä varmaankaan tarkoituksellista, mutta osoittaa, miten normatiiviset puhetavat näissä asioissa tulevat usein kuin luonnostaan. Uskon, että lapsia kasvattavat ihmiset saavat teoksesta irti vielä enemmän. Omakohtainen käsittelytapa tuottaa tekstiin myös vahvoja yksityiskohtia, ja pidän siitä miten pidäkkeettä tunteita ilmaistaan kirjassa; se tuo rakkauden filosofian lähelle, sydämen tasolle, sen sijaan että operoisi vain järjen puitteissa. Ruumiillisuus on muutenkin luontevalla tavalla teoksessa läsnä. Kirjoittamisen olemusta käsittelevät kohdat tuntuvat tuoreilta ja jäävät mietityttämään.

”Ystävyys on yhdessä hymyilemistä, sitä että tuntee jakavansa saman kaikkeuden ja tietää, ettei kumpikaan ystävistä jätä toista yksin. Ystävyys on halua oppia toiselta ilman, että kumartaa häntä. Kasvot avautuvat samaan katseeseen, niitä yhdistää sama iloinen jano, jano tuntea todellisuus ja olla siinä läsnä.” (s. 58)

”Kuvan alla ei ollut mitään enempää: vain aukko, jonka katse toi näkyviin. Kuoleman pelko on jäsentymätön aavistus, että sanojen järjestelmä romahtaa, mieli osoittautuu ytimeltään tyhjäksi ja kaikki tajunnan aikaansaannokset katoavat. – – Kirjoituksen avaruudessa kuolema on tekstin valkea taustakangas. Piste on kuoleman alkuperäinen merkki.” (s. 210)

Lisäksi olen loppuvuoden aikana kirjoittanut Runografiin kritiikit Janne Holmströmin runokokoelmasta Kauan sitten hukkunut ja Juhani Ahvenjärven runokokoelmasta Autotta Tampereen reunalla.