tiistai 31. tammikuuta 2017

Volter Kilpi - Alastalon salissa (klassikkohaaste)

Volter Kilpi  Alastalon salissa (Otava 1933, lukemani painos vuodelta 2015).

"Ja mitä varten Alastalon pitää olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta: kaksi korttelia leveämpi kuin muitten salit: se näkyy kohta!"
Päätinpä sitten lähteä mukaan ensimmäiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseeni mahdollisimman järeästi. Volter Kilven (1874-1939) massiivinen, tajunnanvirtana kerrottu saaristolaisromaani Alastalon salissa oli ollut lukulistallani jo pitkään. Päätin viime vuonna lukea lähiaikoina tiettyjä suuria suomalaisia klassikoita, ja jouluna aloitin Aleksis Kiven Seitsemällä veljeksellä. Listallani olivat myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, mutta koska niitä muut bloggaajat näyttivät jo valinneen klassikkohaasteeseen, päädyin Kilpeen. En lähtenyt hänen kanssaan kuitenkaan aivan ns. "soitellen sotaan", vaan olin lukenut Kilveltä jo novellikokoelman Pitäjän pienempiä, joka kuuluu Alastalon ja Kirkolle-romaanin kanssa hänen kotipitäjäänsä Kustaviin sijoittuvaan Saaristosarjaan. Viehätyin Kilven proosan rikkaudesta, vaivihkaisesta huumorista ja Suomen oloissa varsin uniikista kerronnasta, joten päätin, että kyllähän Alastalokin vielä joskus menee. Ja niin se meni, tasan kahdessa viikossa.

Teos sijoittuu noin kuuden tunnin ajanjaksolle Alastaloon, jonka saliin isäntä Herman Mattson on kutsunut koolle kylän miehiä keskustelemaan parkkilaivan rakentamisesta ja siihen sijoittamisesta. Kerronta koostuu miesten sisäisistä monologeista ja se liukuu sujuvasti yhden henkilön mielenliikkeistä toisiin. Ajatuksia, havaintoja ja ympäristön yksityiskohtia kuvaillaan äärimmäisellä tarkkuudella, rikkaalla kielellä ja omaperäisillä vertauksilla. Tautologiasta ei ole tietoakaan, vaan Kilven sanavarasto on uskomattoman runsas. Hän hyödyntää myös kotiseutunsa murretta ripotellen sitä käyttämänsä yleiskielen väleihin täydentäen ja monipuolistaen ilmaisuaan, kuten selvä esikuvansa kotimaisessa kirjallisuudessa, Aleksis Kivi. Ulkomaisesta kirjallisuudesta Kilpi kertoi pitäneensä esikuvinaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Odysseukseen juuri Alastalon salissa helposti vertautuu.

Kirjan hahmoista eniten äänessä taisi olla Pukkilan isäntä Petter Pihlman. Pukkila on psykologisesti mielenkiintoinen, alituisen katkera ja kateellinen hahmo. Vaikka hän kuuluu selvästi pitäjän suurempien miesten joukkoon kapteenina ja talonomistajana, silti hän on kateellinen niille joilla menee vielä paremmin, esimerkiksi Alastalolle. Kuten postauksen alun lainauksesta (joka on kirjan toisesta luvusta "Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan") voi huomata, Pukkilaa harmittaa Alastalon salin koko. Myöhemmin hän purkaa kateuttaan Alastalon ja pitäjän rikkaimman miehen Langholman vauraudesta. Pukkila priki on rakennettu jalan verran Alastalon prikiä pitemmäksi, mutta nyt Alastalo onkin saamassa parkin, mikä niin kovasti tietysti harmittaa. Poikansa Pukkila haluaisi naittaa Alastalon tyttärelle Siviälle, mutta tyttö on kiinnostunut toisesta. Ja niin edelleen, katkeruuden aiheita riittää.

Toinen paljon kerronnassa tilaa saava on todellinen klassikkohahmo, Malakias Afrodite Härkäniemi. Kilven silmäkulman pilke on selvästi välkkynyt kirkkaana hänen keksiessään tämän antiikista vaikuttuneen nimen. Härkäniemi on vastuussa siitä piippukohtauksesta, eli luvusta kolme, joka tässä painoksessa kestää 70 sivua. Luku on nimeltään "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä". Kirjan kerronnan uskomattomasta hidassoutuisuudesta esimerkkinä aina esitelty luku oli mielestäni oikeastaan varsin viihdyttävä! Härkäniemi tosin avaa piipunvalinnan filosofiaansa alussa tavalla, joka ei saanut ainakaan Twitter-seuraajissani aikaan varauksetonta ihailua...
"Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle hyväkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä!"
Härkäniemi on pysynyt naimattomana, ja voi olla että kyse ei ole hänen omasta nirsoudestaan, vaan tätä ajatusten Tonavaa kuunnellessaan voisi yhden jos toisenkin pää kipeytyä kaiket päivät sitä sietäessään. Riemastuttavaa maailman ihmettelyä Härkäniemen mieli kyllä tuottaa, kuin hänessä eläisi edelleen vahva sisäinen lapsi: piipunvalintaosuus ja muutkin Härkäniemen tajunnassa kulkevat kohtaukset kirjassa sisältävät välillä pohdintaa "silmät on muuten jännä"-tyylisesti, mikä herätti ajatuksen, että hän on aivan kuin jokin 1800-luvun versio Pasila-sarjan Pekka Routalemmestä! Eihän hahmosta voi lopulta olla pitämättä. Kun Alastalon vaimo Eevastiina ja tytär Siviä saapuvat tarjoilemaan kahvia ja pientä purtavaa, Härkäniemi heittää hieman jotain flirtintapaista nuorelle ja kauniille Siviälle, joka tulistuu ja toteaa, että sedän on nyt vaan parempi ottaa kahvia. Tästä ilahduin: naisilla oli sittenkin tässä kirjassa muukin rooli kuin kokata ja tarjoilla vaan kiltisti sekä kuunnella miesten kommentteja nolostuksesta punastellen. Siviän kimpaantumisen jälkeen Härkäniemi tosin vastaa perusteellisella puheella siitä, miksi nuoren naisen ei pitäisi hermostua sedän kommentista, joka on vain ja ainoastaan hyväntahtoinen... No, sentään edes yritettiin. Varakasta Langholman isäntää kuullaan myös jonkin verran kirjan kuluessa, hän kertoo esimerkiksi käsityksiään miehistä, jollaisiin ei ole luottamista:
"Kahteen lajiin mieheen minä en usko enempää kuin akanoihin laarissa ja höyheniin tuulessa, niihin, joilla on niin lieto mehu suonissa, ettei miehellä ole edes synnin puuskuteltavaa pidäteltävinä verissä, ja niihin, joilla on purjeen pullistuvaa tikissä ja löysän lentoa taklingeissa enemmän kuin painon vakavaa kölissä ja lastin kuormaa ruumassa."
Itse kokoontumista isännöivä Alastalokin saa tietysti osansa kertojana toimimisesta. Häntä kuvataan melkoisen lihavaksi ja vauraudestaan sekä elämästä yleisestikin nauttivaksi mieheksi. Lopulta jälkipuoliskolla päästään puheisiin itse parkista ja otetaan esille parkkikirja, johon miehet voivat kirjoittaa, miten suuren osan tulevasta parkkilaivasta haluavat ostaa. Tästäkin muodostuu oma, useita lukuja käsittävä rupeamansa, jossa yksittäisten allekirjoitusten ja laiva-osien kirjoittamisen kuvaamiseen kuluu välillä kymmeniä sivuja. Näiden aikana avataan pohdintojen kautta kunkin isännän taloudellista tilannetta ja suhdetta toisiinsa erityisesti velkojen kautta. Teos onkin nähty kuvana kapitalismin kehityksestä 1800-luvun loppupuolella. Kaupankäynnillä, ulkomaan viennillä ja tuonnilla sekä sijoituksilla on merkittävä osa teoksen isäntien elämässä ja kunkin kotitalouden aseman rakentumisessa. Pieniä osia parkkikirjaan kirjoittavat nähdään muiden silmissä joko kitupiikkeinä tai vähäarvoisina riippakivinä.

Teos sisältää paljon sisäkertomuksia, joista pisin ja tärkein itsenäinen kertomus on niin kutsuttu Albatrossin tarina, joka on ilmestynyt omana julkaisunaankin. Se kertoo retari Villestä, joka odottaa Albatrossi-laivaansa seitsemän vuotta ja on luopunut kaikesta toivosta köyhänä ja surkeana miehenä, kunnes laiva eräänä päivänä seilaa kotisatamaan... Alastalon salissa on monen ennakkokäsityksissä varmasti pikkutarkkaa kuvausta siitä, mitä salissa varsinaisesti tapahtuu ja mitä kukin siellä tekee, vaikka oikeasti salissa istujien mielenliikkeiden kuvauksen kautta avautuu erilaisia ihmissuhteiden verkostoja, filosofisia pohdintoja ja suuria sisäisiä maailmoja. Tämä on Kilven proosan tunnuspiirre, joka jatkuu läpi Saaristosarjan.
"Puhelee valmiista ja kirjojen selvittämisistä, vaikk'ei vielä ole totivesikään salissa! ajatteli hän ja halveksi pienen siemauksen, koska totuus kuitenkin aina sadattelee totensa todeksi omissa ihoissa ja veren kiemauksissa, vaikk'ei sitä silti tarvitse kielenpäästä kaikelle maailmalle paukutella, niinkuin löysävatsainen hevonen purkiansa tielle!"
Kahtena osana vuonna 1933 ilmestynyt Alastalon salissa ei ollut aikanaan myyntimenestys, mikä ei yllätä nykymaailman kirjallisuuden harrastajaa, mutta Volter Kilvelle se tuotti aikanaan pettymyksen. Kilpi sijoitti kirjoittamisprosessiinsa itse paljon rahaa jättäytyessään virkavapaalle Turun yliopiston kirjaston ylikirjastonhoitajan tehtävästä. Omaleimaisen tyylinsä hän löysi vuosien kirjallisten kokeilujen jälkeen. Pekka Tarkan toimittamassa Kirjailija ja hänen kustantajansa -teoksessa on Kilven ja Otavan tuolloisen kustantajan Alvar Renqvistin kirjeenvaihtoa, josta on otteita esimerkiksi Tommi Melenderin blogissa. Alastalon salissa ei kerännyt aikalaisten suosiota, vaan sen vastaanotto vastasi perinteistä nykyisen kirjakatalogin romaania: muutamien satojen myyntiä, joitakin kehuvia kritiikkejä, mutta pääosin lukijat eivät tulleet tarttuneeksi. "Olen selvillä siitä, että minä en aikaani näe", kirjoitti Kilpi ja sanoi kirjojensa olevan kirjoitettu tuleville suomalaisille lukijapolville. Täten onkin koskettavaa, että kirja valittiin 1992 HS:n kulttuurisivujen äänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi, ja vuonna 2015 Kustavin oltua Turun Kirjamessujen yksi teemoista Otava painatti (myös 125-vuotisjuhlansa kunniaksi) 10 000 kappaletta Alastalon salissa -romaania kirjamessuvieraille jaettavaksi. Kirjoista tietääkseni myös huolittiin kävijöiden mukaan valtaosa, ja yksi näistä niteistä on myös minun nyt lukemani, kiitos Kirsin Book Club -blogin Kirsille lahjoituksesta!

Millainen oli sitten varsinainen lukukokemukseni? Kuten totesin, kaksi viikkoa siihen meni, ja aloittaessani tammikuisena lauantaipäivänä tempauduin virtaan sujuvastikin lukien viikonlopun aikana heti useampia lukuja. Huomasin, että taustamelua tai muutakaan häiritsevää lukemistapahtuma sieti tavallista vähemmän, koska pitkiksi rönsyävät virkkeet ja lukuisat entuudestaan tuntemattomat ilmaisut vaativat keskittymistä, uudelleenlukua ja tarkoituksen päättelyä ympäröivästä kontekstista. Kuten postaukseen lainaamistani pätkistä näkee, kerronta ei ole monestikaan kovin hankalaa. Myönnän, että välillä vastaan tuli virkkeitä, joista en ymmärtänyt mitään. Lounaismurteiden alueella tähänastisen elämäni (viime vuodenvaihteeseen asti) asuneena sain teoksen murreilmaisuista todennäköisesti irti enemmän kuin täysin eri puolella Suomea elänyt saisi.

Teosta pystyi ajoittain lukemaan myös pienissä pätkissä, kuten junamatkoilla töihin, ja huomasin kerääväni vaivihkaisia katseita usein kun leväytin kirjan esille repustani... Pääasia oli, että lukemiseen keskittyi. Teos nimittäin ansaitsee keskittymisensä. Kilpi on käyttänyt proosailmaisun keinoja erittäin laveasti pitäen tyylinsä ja romaaninsa rakenteen kuitenkin täysin hallussa. Ja monesti minulla oli hauskaa, kuten Twitterissä toinkin esille kirjaa lukiessani  #alastalonsalissa-aiheiset twiitit keräsivät monesti paljon reaktioita, mikä todistaa kirjan asemasta nykypäivän suomalaisessa kulttuuriperinnössä. Siitä ovat kuulleet nekin, jotka eivät sitä koskaan aio lukea. Tämän romaanin lukeminen on muodostunut yleisessä keskustelussa myyttiseksi suoritukseksi, mitä vahvistaa tietysti se fakta, että on olemassa "olen lukenut Alastalon salissa"-paitoja. Ei, en ole vielä tilannut omaani. Ehkä pitäisi, se päällä saisi varmaan herätettyä huvittunutta huomiota kirjatapahtumissa...

Ehdottomasti luen vielä lisää Kilpeä, seuraavana sarjassa olisi vuorossa Kirkolle. Uskon, että Alastalon salissakin pitäisi lukea joskus vielä uudestaan, se avautuisi varmasti monesta kohdin lisää toisella kertaa. Ehkä vanhoilla päivillä sitten... Nyt on se olo, että hetken aikaa tahdon lukea vain lyhytproosaa, runoja ja pienoisromaaneja, joissa mielellään ei harjoiteta merenkulkua tai suhtauduta intohimolla piippuihin!

Teos muissa blogeissa: Kannesta kanteen, P. S. Rakastan kirjoja, Einesbaari, Jokken kirjanurkka, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa ja muitakin löytyy googlaamalla.

Kirja menee Helmet-lukuhaasteessa tietysti kohtaan 3: Suomalainen klassikkokirja.


Tässä vaiheessa on hyvä tiedottaa, että olen seuraavan kirjabloggaajien klassikkohaasteen blogiemäntä(/isäntä, miten halutaankaan) ja postaan tietoa seuraavasta klassikkohaasteesta kohtapuoliin, valmistautukaapa!

18 kommenttia:

  1. Olen pitkään miettinyt tämän kirjan lukemista, mutta en ole vielä uskaltanut tarttua haasteeseen. Tästä sinun bloggauksesta sain kyllä lisäintoa kirjan aloittamiseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa kuulla, että sain innostettua! Tähän pitäisi mielestäni tarttua matalammalla kynnyksellä, sillä kirja on mainettaan hauskempaa ja helpommin ymmärrettävää luettavaa.

      Poista
  2. Oletpa kirjoittanut hienon ja pitkän analyysin tästä kirjasta! Kyllähän tämä teos vaatii lukijan sanavarastolta ja lukutaidolta melkoisesti, mutta minäkin yllätyin positiivisesti, mitä kirjan viihdyttävyyteen ja vaikkapa huumoriin tulee. Jos päätät vielä joskus antaa merenkulkuromaaneille mahdollisuuden, niin suosittelen Petri Tammisen Meriromaania (pienoisromaani) - siinä on ihan pieni vivahdus alastalomaista tunnelmaa. Sopii hyvin vertailukohdaksi sille, miten erimittaisia teoksia samoista aiheista voi saada :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! :) Olen (ennen blogiaikaani) lukenut Petri Tammisen Meriromaanin, joka on todella loistava, kokoaan suurempi pienoisromaani ja sen tarinassa on itse asiassa varsin paljon Kilven Pitäjän pienempiä -kokoelmasta löytyvän Kaaskerin Lundström -novellin henkeä!

      Poista
  3. Olenpa onnellinen, että saatoin lahjoittaa Alastalon salin sinulle. Tuntuu, että pääsin hienon blogikirjoituksesi avulla itsekin kurkistamaan "Alastaroon" ja se riittää minulle tällä erää. Oma klassikkohaasteeni jatkuu Täällä Pohjantähden alla kakkos- ja kolmososalla Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi. Seuraavaan haasteeseen, jonka sinä isännöit, sitten taas uudella teoksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi! Mukava kuulla, että onnistuin välittämään postauksessa "Alastaron" tunnelmaa näin hyvin. Mulla on myös Täällä pohjantähden alla nyt lainassa, katsotaan luenko sen seuraavaan klassikkohaasteeseen vai jo ennen. :)

      Poista
  4. Olet kirjoittanut ihan mahtavan bloggauksen tästä monen lukijan kompastuskivestä. Ihan en vielä innostu tarttumaan teokseen, mutta mahtavaa kuulla, ettei ole ihan täysin maineensa veroinen mörkö. Tsemppiä seuraavan kierroksen vetämiseen. Tämä on yksi kiinnostavimpia haasteita, joita olen ollut mukana tekemässä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon kiitoksia, Niina! Mörkö tämä ei tosiaan ole, vaikka ei kaikille sovikaan. Odotan kiinnostuneena haasteisännyyttä ja sitä, millainen lista klassikoita ensi kerralla luetaan. :)

      Poista
  5. Huh. Oletpa kirjoittanut tästä kattavan ja laajan postauksen. Pakko sanoa, että itse jätän ainakin vielä tämän järkäleen välistä. Ehkä joskus, mutta hienoa että sä sait luettua! Nyt pitäisikin jo alkaa miettimään kirjaa seuraavaan haasteeseen, jonka isännöit :)
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, jos epäilyttää ettei ole oma juttu tai sopiva fiilis kirjalle, kannattaa toistaiseksi passata. :) Mutta innolla seuraavaan haasteeseen! Kiitos kommentista.

      Poista
  6. Hieno kirjoitus, Tuomas. Ja niin huippua, että valitsit Alastalon salissa klassikkohaasteen kirjaksi. Minä luin Kilven romaanin viimekesäiseen haasteeseen ja yllätyin siitä, miten hauska ja viihdyttäväkin kirja paikoin oli. Toki hetkittäin puuduttava, välissä piti lukea muutakin, mutta kaiken kaikkiaan antoisa.

    Joko tilasit t-paidan? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja, viimekesäinen postauksesi jäi mieleen juuri siitä, että viihdyit kirjan parissa lopulta hyvin. En ole vielä ehtinyt laittaa tilausta menemään. :D

      Poista
  7. Olen aivan kirjan lumoissa. Kuten Katja, minäkin yllätyin, miten hauska kirja on - salaliittopuhetta se tylsyys ja vaikeus! No, ei se ihan lukaisemalla taitu eikä sitä satoja sivuja saa kerralla luettua, mutta hersyy niin herkullisesti, että kannattaa. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta merkitystä voi päätellä sen verran, ettei se haittaa kokonaisuutta. Hyvin kuvaat: proosan rikkautta, vaivihkaista huumoria ja uniikkia kerrontaa. Sitä! Kurjaa, ettei aikanaan saanut ansaitsemaansa huomiota. Mutta hienoa, että edes myöhemmin. Ja juu, mulla on myös paita, en vain ole vielä keksinyt, missä sitä voisi käyttää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjamessuilla ja vastaavilla paita varmasti toimisi, niin ainakin itse visioin! :D Hienoa kuulla, että sinua viehättivät kirjassa samat asiat. Kiitos, Arja!

      Poista
  8. Oi, mahtavaa! Mitä suurin hatunnosto teoksen valloittamisesta! Itsekin haluaisin vielä joku päivä, mutta en tiedä, kykenenkö. Ja sitten tietysti haluaisin sen paidan, jossa lukee: Olen lukenut Alastalon salissa. :)

    Olen itse asiassa joskus yrittänyt lukea tätä yhteen tenttiin, mutta kesken jäi. Tajunnanvirta puudutti, vaikka toisaalta kyllä tykkäsin myös teoksen tyylistä. Toivon, että toinen kerta joskus toden sanoisi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! :) Kyllähän tämän lukeminen välillä työstä kävi, mutta päällimmäiseksi jäi kuitenkin lukukokemus hienona elämyksenä. Paita toimii myös hyvänä kannustimena. Jotkut kirjat vaativat uuden yrityksen, ja sitten lähtee!

      Poista
  9. Olen tosiaan tätä kerran yrittänyt, mutta kehnolla menestyksellä. Kun sitten taas mietin, että kokeellinen kiinnostaa, niin eikös tämä nyt ole oman aikansa kokeellista kirjallisuutta? Yritän näet vähän myydän Alastalon salia itselleni kutsumalla sitä kokeelliseksi.

    Vallan hienosti sulle tämän kanssa kävi, olen ylpeä siitä, että noin ripeään Alastalon kolusit.

    Ja sitten vielä: tuo Malakias Afrodite Härkäniemi on varmaan hienoin romaanihenkilönimi ikinä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämähän nimenomaan on kokeellinen ollut varsinkin aikanaan, mutta sanoisin että vieläkin, sekä tyylinsä että kielensä ja sanastonsa ansiosta. Kannattaa antaa taas mahdollisuus. :) Härkäniemi on kyllä saanut kokonaisuudessaan huikean nimen kantaakseen. :D :D

      Poista