Stephanie Foo – What My Bones Know

Stephanie Foo: What My Bones Know – A Memoir of Healing from Complex Trauma (2022)

Toimittajana työskentelevä Stephanie Foo kirjoittaa muistelmateoksessaan monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstään (CPTSD).

Diagnoosi ei Suomessa ole vielä virallisesti käytössä, vaikka sitä kyllä erinäisissä yhteyksissä nyt jo käytetään. Se tulee mukaan uuteen ICD-11-tautiluokituksen psykiatriseen osioon, jonka käännöstyö on käynnissä ja se pitäisi Suomessakin pian ottaa käyttöön.

CPTSD eroaa “perinteisestä” traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) siten, että se kehittyy pitkän ajan kuluessa, ei yksittäisestä traumaattisesta tapahtumasta kuten onnettomuuden tai väkivaltaisen hyökkäyksen seurauksena. CPTSD:n kehittymiseen johtavat esimerkiksi pitkäkestoisesti toistuvat väkivallan ja/tai laiminlyönnin muodot, joita lapsi joutuu kohtaamaan, erityisesti vailla mahdollisuutta päästä pois tilanteesta. 

Trauma-aiheisia kirjoja on monenlaisia. What My Bones Knowssa on Iida Rauman Hävityksestä muistuttava kohta, jossa Foo lukee CPTSD-aiheista kirjallisuutta, tiivistää sen näkemyksiä ja kuvaa omia tunteitaan lukemansa äärellä: ”– – people with C-PTSD are drama queen self-saboteurs who are impossible to love. – – How could I read these words about myself and not be pounded by shame? How could I not want to protect everyone from the burden of these noxious traits.” Erityisesti Foo nostaa esiin Bessel van der Kolkin Jäljet kehossa -teoksen ongelmat, kuten kalliit ja usein toimimattomaksi jäävät ratkaisut, joita kirja esittää CPTSD-oireileville. Hän huomauttaa lähteen kera myös, että van der Kolkia itseään on syytetty vahingollisesta käytöksestä työtovereitaan kohtaan. 

Foo kirjoittaa siitä, miten trauman aiheuttamista aivovaurioista puhuminen ja vastaavanlainen hyvin pitkäkestoisten vaikutusten käsittely voi olla ihmiselle epätoivoa aiheuttavaa, jos puhe ei etene siitä korjausmahdollisuuksiin ja esimerkiksi aivojen plastisuuden käsittelyyn. 

Kirjan tunnistaa toimittajan kirjoittamaksi. Se on sillä tavalla kirkas ja sujuvalukuinen, käyttää usein kepeää rekisteriä, puhekieltäkin, ei väistele fuck-sanaa kun tarpeeksi vituttaa. Foo käyttää myös huumoria tyylikkäällä tavalla, mikä helpottaa lukemisen jatkamista ja taitaa kertoa muutenkin aika paljon siitä, miten trauma-asioita on välillä syytä lähestyä. Myös vertaistukiryhmässä, johon Foo hetken aikaa osallistui, jäsenillä oli paljon omanlaistaan mustaa huumoria. Kirjan tyyli ei kuitenkaan paikoin ollut aivan omaan makuuni: kepeys ei sopinut kaikkiin kohtiin, ja olisin toivonut ruumiillisemmin esitettyjä kuvauksia traumaoireista ja niiden helpottamisesta. What My Bones Know on selvästi enemmän tietokirjallinen kuin kaunokirjallinen muistelma. Toki Foon tekemä taustatutkimus ja asiantuntijoiden konsultointi haastatteluineen on ansiokasta ja luo kirjan sisällölle sellaista tieteellistä pohjaa, jota moni lukija varmasti kaipaa.

Foo on erittäin toimintakykyinen CPTSD-diagnosoiduksi, minkä hän tiedostaa itsekin suorasanaisesti. On ilmiselvää, että monilla ei ole mahdollisuuksia toteuttaa niin intensiivistä paranemiseen pyrkivää prosessia kuin hänellä – Foo esimerkiksi irtisanoutuu työstään huonosti kohtelevan pomon alaisuudesta, minkä jälkeen hänellä on paljon aikaa keskittyä paranemiskeinojen etsimiseen ja toteuttamiseen. Hän huomioi myös kulttuurisia ja rakenteellisia syitä, jotka altistavat tiettyjä ihmisryhmiä traumatisoitumiselle, ja käsittelee aasialaisamerikkalaisen näkökulmasta erityisesti vanhempiensa kotimaista kantautuneita ylisukupolvisia traumoja. Silti hän ei missään kohtaa osoita hyväksyntää sitä kohtaan, mitä vanhemmat hänelle tekivät, kuten ei pidäkään. 

Vanhempiensa tekemää väkivaltaa ja heidän tuottamiaan hylkäämisen kokemuksia Foo käsittelee rehellisesti, ja kirjan alkupuolella on paljon konkreettisia kohtauksia lapsuudesta. Loppupuolella hän kirjoittaa aikuiselämästään ja paranemispyrkimyksistään. Erityisesti vaikutuin luvusta, jossa Foo kuvaa erittäin perusteellista työskentelyään terapeutti Dr. Hamin kanssa. Kyse on jonkinlaisesta käyttäytymisterapiasta, jonka tyyli on hyvin intensiivinen: Foon vuorovaikutus niin terapeutin kanssa kuin muissa ihmissuhteissa puretaan paloiksi, ja jokainen dissosiointi, puheenaiheen vaihto ja tunnetilan muutos analysoidaan tarkkaan. Analyysi tapahtuu sekä terapiakäynneillä että nauhoitettujen käyntien Google Docs -litterointeja kommentoimalla! (Ja kyllä, tähänkin liittyy varsin etuoikeutettu käänne, sillä terapeutti päättää hoitaa Foota ilmaiseksi, ja tulkitsin rivien välistä, että syynä on tämän työ toimittajana ja kyky juuri sellaiseen työskentelyyn, jota he alkavat toteuttaa.) Kyseisen terapiamuodon pyrkimyksenä on estää dissosiaation ja tuhoisien ajatusketjujen ilmeneminen, jotta Foo pystyisi elämään hetkissä. Olemaan läsnä, kokonaisena, kaikkine tunteineen, jotka terapeutti yksi kerrallaan toteaa sallituiksi. Ja sillä tavalla Foo kokee vahvemman paranemiskokemuksen kuin koskaan ennen. Hoitomuoto pureutuu traumaoireiden ilmenemisen ytimeen aivan eri tasolla kuin vakauttamisen keinot, kuten ympäristössä näkyvien värien laskeminen ja päiväkirjan pitäminen, joita Foo myös hyödyntää. CPTSD-oireileva tarvitsee sekä vakauttamista että syvälle ulottuvaa syiden hoitoa. 

Huomaan taas, miten valtavan tärkeää on, että voi lukea trauman kanssa elävän ihmisen omaa kerrontaa omista kokemuksistaan, siitä miltä ne tuntuvat ja miten erilaiset ajattelumallit, kohtaamiset ja yritykset päästä tasapainoon vaikuttavat elämään. Että traumataustaiset eivät ole vain potilaskertomuksia, jotka jonkun lääkärin pitää analysoida ja kontekstoida ja kielellistää. Että ihmisen omalla äänellä ja ensimmäisen persoonan kerronnalla on merkitystä – myös silloin kun hän kokee kipeitä mieleen vaikuttavia oireita. Se, millä tavalla ihminen traumatisoituu, voi olla hyvin erilaista ja moninaista, mutta vaikeudet ja kivut, jotka ilmenevät myöhemmin, ovat hämmästyttävän samanlaisia. 

En ihmettele, että monimuotoisen traumaperäisen stressihäiriön kanssa elävistä monet pitävät juuri tätä teosta niin tärkeänä. What My Bones Know näyttää elämää, välittää tietoa ja tunnetta, kykenee kommunikoimaan tekstityötä tekevän keinoilla ja muistuttaa siitä, että kaikilla ei ole samanlaisia kielellisiä keinoja. Se vähentää yksinäisyyttä, kokemusta siitä että on jokin ulkoavaruuden olio aina ollessaan muiden ihmisten keskellä. Ja juuri se on kokemus, jonka traumataustaiset jakavat erilaisista temperamenteistaan ja vahingoittaneiden kokemusten moninaisuudesta huolimatta. Niin paradoksaalista kuin se onkin. Traumaan liittyy paljon sellaista, mikä ensin näyttää paradoksilta, ennen kuin se avautuu tarkaksi syy-seuraussuhteiden näkymäksi läpi ajan ja ruumiillisen. 

Traumataustansa kanssa elävä useimmiten haluaa vain, että lopulta tulee ihminen, joka jää. Joku, joka ei lähde pois kun näyttää itsensä kokonaisena. Hän haluaa olla rakastettu. 

Foon pyrkimys parantua syntyi siitä, että hän halusi lopettaa oireilustaan johtuneen muiden ihmisten satuttamisen; lopulta hän ymmärsi etsivänsä erityisesti rakkautta. 

Kirjassa on "onnellinen loppu", mutta Fookaan ei usko “täydelliseen paranemiseen”. Sellainen olisikin tosiaan elämälle vieras ajatus. Hän myöntää lipsahtavansa välillä takaisin katastrofiajatuksiin ja dissosiointiin. Tärkeää on nimenomaan kokonaisena oleminen: “I am full of anger, pain, peace, love, of horrible shards and exquisite beauty, and the lifelong challenge will be to balance all of these, while keeping them in the circle.” 

Toivon, että suomeksi ilmestyisi myös kirja, joka kuvaisi perusteellisesti monimuotoista traumaperäistä stressihäiriötä, sen syntysyitä ja erityisesti ilmenemistä aikuisuudessa. (Oman esikoiskirjani ei muuten ollut koskaan tarkoitus olla sellainen. En ollut tutustunut koko diagnoosin käsitteeseen tarkemmin, kun kirjoitin sitä, ja noin puolet kirjasta on taide-esseistiikkaa eikä muistelmaa.) Kirja voisi olla joko What My Bones Known lailla ”perehtyneen kokijan” kirjoittama tai sitten mielenterveyden ammattilaisen tietokirja. Tai vaihtoehtoisesti Foon teos voitaisiin kääntää suomeksi. 

Lisätutkittavaakin olisi. Esimerkiksi trauman ja temperamentin yhteyksistä olisin todella kiinnostunut lukemaan lisää, koska se on mietityttänyt paljon, mutta en ole juuri missään törmännyt tietoon aiheesta (en toisaalta ole mitään tutkimustietokantoja kaivellutkaan, koska olen ollut kirjoittamassa muista asioista viime aikoina, tai no moni asiahan liittyy toisiinsa, mutta). 

Toivon, että jokainen voisi sisäistää tiedon kirjan kuvaamasta ilmiöstä. Tavalla tai toisella. Tiedän, että se on liikaa toivottu. Esitän sen silti. Uskon sinnikkäästi, että traumatietoisuuden lisäämisellä ihmisten keskuudessa olisi mahdollisuus saavuttaa suuria muutoksia maailmassa. Uskon, että sellainen tieto olisi yhteisöllisen toiminnankin kannalta olennaista. Kuten tohtori Ham toteaa Foolle, konflikteja ei ole tarkoitus poistaa, niitä tapahtuu erilaisten ihmisten välillä joka tapauksessa – tärkeintä on sopiminen ja korjaaminen. Oikein tehtynä ne eivät johda katkeruuden ja kivun kierteisiin, vaan vahvistavat ihmisten välisiä suhteita. Traumatisoituneelle tärkeintä olisi kokea, että riidan sopiminen on kahdensuuntainen tapahtuma: kumpikin on valmis myöntämään inhimillisen virheellisyytensä tilanteessa, näkemään ja kuulemaan toisensa. 

Helppoa sellainen ei useinkaan ihmiselle ole. 

”My previous efforts to heal might not have fixed me, but they had woven me into this world, sewing me emotionally and professionally into a network of lives. – – If I cut myself out of the web, I would leave a gaping hole that would hurt all those around me. And the whole point of this endeavor was to stop hurting people.” 

”I believe that they hated themselves too much to love me; their sadness made them too selfish to see me at all.” 

”Amid the muck and grime, there was a small glimmer of awareness: It was ridiculous it took me sixteen damn hours to figure out that I was upset and four more to ascertain why. – – I may not have United States of Tara levels of dissociation. But it’s now clear I do have my own kind of dissociation, tamer and perhaps more dangerous in its subtlety, because up until now, I’ve been able to ignore the fact that it even existed.” 

”Can a mentally ill woman ever be trusted with her own story?” 

”I already made it out of this place once. I’m going to make it out of here again.”

Jason Stanley – Näin toimii fasismi

Jason Stanley: Näin toimii fasismi (niin & näin 2022, suom. Tapani Kilpeläinen)

Tietokirja fasismin toimintatavoista on alun perin julkaistu englanniksi Trumpin ensimmäisen kauden puolivälissä. Yhdysvaltalainen professori Jason Stanley on ryhmitellyt aiheensa kymmeneen alaotsikkoon: myyttinen menneisyys, propaganda, anti-intellektuaalisuus, epätodellisuus, hierarkia, uhrius, laki ja järjestys, seksuaalinen ahdistus, sodoma ja gomorra, arbeit macht frei. 

Tarkkanäköisimmältä kirjassa tuntuu kohta, jossa Stanley perustelee, miksi fasistien näkemyksiä ei voi yhteiskunnassa kuulla samanarvoisina muiden poliittisten ajatusten kanssa. ”Ajatusten markkinapaikan metaforan tapauksessa utopistinen oletus on, että keskustelu toimii perustelujen vaihtona, jossa yksi osapuoli esittää perustelunsa, joihin vastustaja sitten vastaa, kunnes totuus tulee lopulta esiin. Keskustelua ei kuitenkaan käytetä vain informaation välittämiseen. Keskustelua käytetään myös sulkemaan näkökulmia pois, herättämään pelkoja ja lisäämään ennakkoluuloja.” Ja myöhemmin: ”Erimielisyys edellyttää jaettua joukkoa maailmaa koskevia oletuksia. Jopa kaksintaistelu edellyttää yksimielisyyttä säännöistä.” 

Fasistien kanssa yksimielisyyttä säännöistä ei ole, eikä sitä koskaan tule. 

Olisin toivonut kirjaan vielä enemmän esimerkkejä konkreettisista fasististen hallintojen toimista, päätöksistä ja niiden vaikutuksista, koska niitä (sinänsä valitettavasti) olisi ammennettavaksi melkoinen määrä historiasta nykypäivään. Välillä kirjoittajaminä jää pohdiskelemaan asioita pyörittelevällä tavalla. Kirja on filosofin kirjoittama, joten ajatusten kanssa askartelu tietysti jossain määrin kuuluu asiaan. Jotkin argumentit olisi silti mielestäni ollut tärkeää vahvistaa ja tarkentaa juuri yksityiskohdilla. 

Monet Stanleyn esittelemistä historian esimerkeistä toteutuvat tämän hetken Yhdysvalloissa – ja niitä on jo aiemmin viety pitkälle esimerkiksi Venäjällä. Kirja auttaa tunnistamaan monia fasistisia kehityskulkuja alaotsikoissa lueteltujen teemojensa puitteissa. Fasistiset valtion ”isät” ovat löytämässä toisensa painajaismaisella tavalla, ja demokraattista Eurooppaa kohti edennyt Ukraina jää sinne jonnekin alle puristuksiin. Siksi nyt on tärkeää pitää eurooppalaisen demokratian arvoja pinnalla, puhua niistä, määritellä niiden sisältöä ja rajoja. Stanley tuo esiin turhauttavan kuvion: demokratia sisältää halkeaman, josta fasisti voi heikolla hetkellä päästä valtaan. Siksi demokratian säilymistä pitää tukea aktiivisella toiminnalla. Uhkia on myös Suomessa. 

Kirjan kielenkäyttö on paikoin aika koukeroista. Joskus ajattelun tarkkuus ja yksityiskohtaisuus voivat edellyttää hankalan tuntuista kieltä, mutta se ei mielestäni tällä kertaa sovi perusteluksi. Välillä koukerot olisi ollut mahdollista suoristaa. Suomennoksella on oma roolinsa: ”Fasistisessa politiikassa myytit patriarkaalisesta menneisyydestä, jota kaikkialle leviävät liberaalit ihanteet ja kaikki niiden mukana tuleva uhkaa, luovat paniikin tunnun hierarkkisen statuksen menettämisestä sekä miehille ja hallitsevan ryhmän kyvylle suojella puhtauttaan ja asemaansa vierailta vaikutteilta.” Virke vaikuttaa asiasisällöltään pätevältä, mutta mitä sen lopussa oikein tapahtuu? Näyttää, että virkkeen jalat alkavat lipsua kuin jäällä kävellessä, eikä lipsumista saa pysäytettyä ennen persuksilleen pyllähtämistä. 

Yleisesti ottaen Stanleyn teos sysää ajatuksiani liikkeelle. Suunnitelmissani on lukea lisää aihepiiriin kytkeytyviä kirjoja kuluvan vuoden aikana.

Muualla: Kulttuuritoimitus, Politiikasta, Hamara, Spektaakkeliyhteiskunta, Kirjavinkit

Luetut kirjat 1–2/2023

Palailen vähitellen päivittämään blogia. Tammikuussa julkaistiin esikoiskirjani Ruumiin ylittävä ääni, ja päästäni on taas alkanut vapautua tilaa lukemieni kirjojen luonnehtimiseen ja analyysiin. Keskityn tällä alustalla jatkossa lähinnä käännöskirjoihin ja kääntämättömiin ulkomaisiin. Kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoitan säännöllisesti Runografissa ja satunnaisemmin muilla kritiikkialustoilla. Kirjoitukset on siirretty tähän blogiin Instagram-tililtäni.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022, suom. Sirje Niitepõld)

Jännitteisessä kolmen minäkertojan romaanissa kiillotettu pinta säröilee ja ajatusten myrkky alkaa vuotaa esiin. Psykologisen jännityksen varsin perinteiset keinot ovat onnistuneesti käytössä. Kirjan henkilöt ovat ikäviä ja rasittavia. Amanda tuntuu heistä lopulta lähestyttävimmältä ollessaan avoimesti hajalla; Caroline ja Sofia ovat rooliensa vankeina vaikka yrittävät irrottautua niistä verenmaku suussa. Tämä asetelma tekee heistä romaanihenkilöinä vähän karikatyyrimäisiä. Heidän sisäiset todellisuutensa on kuvattu kuitenkin hyvin, ja kirjailija onnistuu harvinaisella tavalla jopa eri minäpreesensien käytössä luoden hahmoille tunnistettavat maailmat. Kuvakielisyys puree ja iskee. Romaanin kokonaisuudessaan välittämä maailmankuva on täynnä kyynistä piilotettujen paiseiden puhkomista ja nykyruotsalaiset saavat kuulla kunnia(ttomuute)nsa.

”Hallittu, se on sana, joka kuvaa minua parhaiten. Paitsi silloin kun olen hermostunut. Pakko-oireinen kieleni vaanii korttitaloni yllä kuin syvä sisäänhengitys.”

”Se, miten paljon hän raivostuu ajatuksesta, että olisin jonkun muun kanssa, että hän menettäisi minut, on mielestäni todiste hänen rakkaudestaan. Miten paljon hänen täytyykään rakastaa minua, jos hän kilahtaa sillä lailla? Vien hänen sydämessään niin suuren tilan, että jos kiemurtelen liikaa, sydän räjähtää.”

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (WSOY 2022, suom. Jaana Nikula)

Romaani alkaa pirullisen tehokkaasti. Perhe on mökillä Ruotsissa, seutua ollaan evakuoimassa metsäpalojen takia, ja asiat alkavat mennä pieleen, uhka tiivistyy. Juoni on onnistuneesti punottu; erittäin vetävän alun jälkeenkin epäilin, kantaisiko se tosiaan 500 sivun mitan, mutta kyllä se kantoi. Aina kun ajattelin, että tuleekohan notkahdus, tapahtui jotain mikä jännitti kerrontatilanteen. Näkökulmahenkilöitä on neljä, ja kaikkien osuudet toimivat varsin hyvin, kirjailijan hahmottelema kokonaiskuva valottuu eri puolilta eikä jää liian mustavalkoiseksi. Traumaa ja itsetuntoa käsittelevät mietinnät on kiinnitetty onnistuneesti ympäristöä ja maailmantilannetta tarkasteleviin osuuksiin. Itsensä alkaa tuntea pieneksi ja kirjoittamisen vähäiseksi, ehkä se on osittain kirjan tarkoituskin, vaikka toisaalta, vaikutus syntyy nimenomaan kirjasta, joka on ihmistyönä syntynyt. Paradoksaalista sekin. Tunteita tästä herää paljon, se on varma. Niille on annettava arvonsa ja tilansa, siitäkin olen yhä varmempi. Olen tyytyväinen, että sain pitkästä aikaa vapaa-ajallani tempautuvan lukemisen kokemuksen - se tuntuu avanneen myös päässäni jotain lukkoa, joka sinne oli huomaamattani sulkeutunut.

”– – palaan vaatteisiin ja suunnittelen mitä otan mukaan matkalle, mehän lähdemme Thaimaahan maanantaina ja tarvitsen uuden uimapuvun, koska entinen on kai palanut.” (s. 423)

Olivia Laing: Everybody – A Book About Freedom (Picador 2021)

Hankin tämän kirjan Edinburghin Waterstonesilta. Huomioni kiinnittyi kirjailijan nimeen (hänen teoksensa The Lonely City tuli joitain vuosia sitten toistuvasti vastaan) ja teoksen nimen ja kannen yhdistelmään. Kansikuva on hienovaraisella tavalla gay. Koska queer-teemat kiinnostavat aina ja ruumiillisuus erityisesti juuri nyt, takakannen kuvaustekstikin puhutteli, ja heräteostin kirjan.

Teos sisältää parhaalle esseistiikalle ominaisesti ajattelua, joka vavahduttaa ja paljastaa maailmasta uusia puolia. Niteen väliin kertyi 15 merkintälappua osoittamaan olennaisia kohtia - se on minulle harvinaisen paljon. Laing kuljettaa punaisena lankana psykoanalyytikko Wilhelm Reichin ajatuksia ja elämäntarinaa. Runsas biografisen aineiston käyttö onkin se, joka erottaa Laingin monista muista esseisteistä (esim. itsestäni), mutta hän sulauttaa informaation kauniisti omaan kerrontaansa ja anekdootit ovat tehokkaita. Reich oli ristiriitainen hahmo ja hänen elämässään oli paljon ongelmallista, mutta jotkut hänen ajatuksistaan resonoivat Laingissa paljon käsitellessään ruumiillista vapautta.

Minulle pysäyttävin ja mieltä myllertänein essee oli ”Unwell”, jossa Laing käsittelee Susan Sontagin ja Kathy Ackerin toisistaan suuresti poikkeavia suhtautumistapoja syövän hoitoon ja kuolemaan. Erityisen kiinnostavaa on, miten Laing lukee Sontagin teosta Sairaus vertauskuvana ja osoittaa myös tämän elämäntarinaan peilaten, että Sontag ei missään vaiheessa hyväksynyt tai sisäistänyt sitä, että hän tulee jonain päivänä joka tapauksessa kuolemaan. Sontag ripustautui lääketieteeseen ja otti vastaan kaikki mahdolliset hoidot - silloinkin kun ne tuhosivat hänen ruumistaan enemmän kuin itse sairaus. Itsekin sairastumisestani ja sen aikaansaamasta kuolemanpelosta esseen kirjoittaneena Laingin uusi Sontag-luenta värähteli tunnistettavalla tavalla niin, etten enää katso asioita samalla tavalla kuin ennen.

Ilahduin tietysti myös Kate Bushin Cloudbusting-kappaleen ja Hounds of Love -levyn tiiviistä analyysista kirjan loppupuolella - se oli odotettavissa, mutta miltei hihkuin kun se tuli lopulta vastaan.

Olivia Laingia pitäisi saada luettavaksi suomen kielellä: voin vaan kuvitella, miten hienosti hänen esseeproosansa soljuisi taitavan kääntäjän käsissä.

”We’re not just individuals, hungry and mortal, but also representative types, subject to expectations, demands, prohibitions and punishments that vary enormously according to the kind of body we find ourselves inhabiting.”

”– – Illness as metaphor is engaged in a kind of magical thinking Sontag invented as a child: if you shut down feeling and deny the body, if you exist in a zone of pure thought, you will survive.”

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022, suom. Lotta Toivanen)

Édouard Louisin pitkiä (oma)elämäkerrallisia esseitä painetaan yksittäisinä kovien kansien väliin ja kutsutaan romaaneiksi. Tässä kohtaa voisi taas aloittaa pitkän keskustelun siitä, mikä on romaani. Minusta tuntuu – joihinkin Louisin teosten lukukokemuksiin viime aikoina törmättyäni – että ihmisten odotushorisontit hänen kirjoihinsa tarttuessa keikahtelevat paljon. Milloin niitä luetaan yhteiskunnallisena tietokirjallisuutena jonka oletetaan ottavan huomioon tämä ja tuo, milloin romaaneina jotka ovatkin ikään kuin liian poliittisia ja kertojansa näkökulmaan rajattuja. Jokin tässä horisonttien keikkumisessa vaivaa minua, mutta lukijoilla on oikeus mielipiteisiinsä; niin on myös väitelauseisiin pohjautuvan ja voimakkaasti argumentoivan teoksen kirjoittajalla.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on ilmiselvä sisarteos Louisin Kuka tappoi isäni? -kirjalle, ja kirjapari vertautuu tietysti myös Annie Ernaux’n Isästä / Äidistä -teoksiin. Luokka on olennainen tekijä molempien ranskalaiskirjailijoiden tuotannossa. Louis keskittyy väkivaltaan niin luokan sisällä, eri luokkien välillä kuin valtiollisissa rakenteissakin. Naiset taistelut… ei kuitenkaan pureudu teoksena niin suoraan isoihin poliittisiin päätöksiin kuin isäkirja; mittakaava pysyy henkilökohtaisempana, tiivistyy pojan ja äidin väliseen suhteeseen, ja ratkaisu tuottaa vahvaa proosaa. Jos käytetään taas “merkintälappumittaria”, tällä kertaa niitä kertyi niteen väliin yhdeksän, kun kirjalla on laajuutta hädin tuskin 100 sivua hyvin väljästi taitettuna.

Louisin rohkeus kirjoittajana on aivan omanlaistaan, ja silloin voi syntyä kohtia, kuten: “En tiennyt, että oli rumaa toivoa itselleen toista äitiä.” Tai kun hän kirjoittaa kaksossisaruksistaan, jotka äiti halusi abortoida, mutta isän vastakkainen tahto jyräsi tämän: “Niissä piireissä yksikin lapsi vaikeutti elämää. Kaksi lasta oli täyskatastrofi.” Tai kun hän tunnustaa luokkaloikastaan: “Uudella elämälläni halusin kostaa lapsuuteni, kaikki ne kerrat, joina te, sinä ja isä, olitte antaneet minun ymmärtää, että minä en ollut se poika, jonka te olisitte halunneet.”

Välillä Louis toistaa kirjoittamiaan kappaleita uudelleen, kursivoituna, haluaa kohdentaa lukijan katseen juuri niihin ja tuntuu pitävän niitä itse avainkohtina. En ole varma, mitä ajattelen tästä keinosta; teoksen vahvimmat kohdat vavahduttavat ja koskettavat ilman erillistä esiin nostamistakin.

Kaikesta synkästä ja väkivaltaisesta huolimatta kirjan sisällä on jonkinlainen selviytymistarina (niin, olisiko tämä sittenkin romaani), se synnyttää toivoa vaikka ei väitä, että kaikki kertojan ja äidin elämässä olisi nykyhetkessä hienosti. Äiti löytää voimaa, tekee muutoksen, pääsee nauttimaan hetkistä, joista oli ennen vain haaveillut. Itkin kohdassa, jossa Louis kirjoittaa vierailusta äidin luona Pariisissa – poika ei ole tunnistaa äitiään, ja kohtauksen jälkeen kirjassa on heistä valokuva. Etäisyys on ylitettävissä.

“Koska suhteemme on nyt muuttunut, kykenen näkemään yhteisen menneisyytemme suopeasti tai ehkä pikemminkin herättämään menneisyyden kaaoksen keskeltä henkiin joitakin hellyyden hetkiä.”

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (niin & näin 2016, suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Tässäpä oli paljon. Kirjan sisältöä ei äkkiä pureta, eikä pidäkään; niin suurista asioista on kyse. Esseeteoksessaan bell hooks tavoittelee rakkauden vallankumousta yhteiskunnassa. Sen sijaan että elettäisiin valehtelun, rahan ja tavaran tavoittelun tai itsekeskeisyyden keskellä, voi rakkauden löytää tietämisen, vastuun ottamisen ja tekojen kautta. Moni meistä on nähnyt lapsuudessaan epäterveitä yhteiselon malleja ja tullut kaltoinkohdelluksi. Kirjailija tunnistaa tämän todella hyvin. Ihmettelin tosin taas hooksin yksinhuoltajien syyllistämistä, jota esiintyi myös Mies tahtoo muuttua -teoksessa. Tuntuu kuin hänellä olisi tässä taustalla jotain henkilökohtaista, mikä ei ainakaan näissä teoksissa pintaan asti välity. Samaa mieltä olen hooksin kanssa siitä, että rakkaus on tutkimisen arvoinen asia, niin parisuhteen kontekstissa kuin ystävien välilläkin. Rakkaudesta on liikkeellä monia vahingollisia myyttejä, ja tietämättömyys voi aiheuttaa tuhoisia kokemuksia, kyynistymistä ja saada luopumaan rakkauden tavoittelusta.

Tärkeänä huomiona koin sen, että perheen määrittely dysfunktionaaliseksi ei ole täysin kielteinen tuomio, eikä sulje pois kiintymyksen, ilon ja hoivan kokemuksia. Määritelmän rakkaudelle hooks on ottanut psykiatri M. Scott Peckin teoksesta Rakkauden psykologia, jossa tämä määrittelee rakkauden “tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi”. Kirjan loppupuolella merkitykselliseksi nousee muutos. Kuten vaikkapa jokainen terapiaprosessin läpikäynyt tietää, muutos ei ole helppo asia vaan kovaa työtä ja takapakkeja. Rakkaus voi hooksin mukaan olla kuitenkin parhaimmillaan mielekästä työtä, joka innostaa ja tekee olon hyväksi. Teoksessa on mukana myös hengellinen ulottuvuus, mutta sitä ei käsitelty kovin paljon; yllätyin kyllä, kun enkelit lennähtivät vielä loppusivuilla mukaan varsinaisena parvena. Mutta vaikka ei löydä uskonnollisuudesta kosketuspintaa, kirjasta saa monia ajatuksia irti. Kyseessä on feministisen rakkausajattelun moderni klassikko, jota kannattaa lukea edelleen.

“Loppujen lopuksi kyynisyys on naamio, jolla voi kätkeä pettyneen ja petetyn sydämen.”

”Kulttuurissamme yksityisyys sekoitetaan usein salailuun. Avoimet, rehelliset, totuudessa pysyttelevät ihmiset arvostavat yksityisyyttä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kuin siltä tuntuu. Salaisuuksien säilyttäminen taas liittyy usein valtaan, tiedon piilottamiseen ja salaamiseen.”

”Ollakseen rakastava on oltava aulis kuuntelemaan toisten puhuessa totta ja ennen muuta vahvistettava totuudellisuuden arvoa.”

“Ikävä kyllä rakkaus ei kuitenkaan ole mahdollista tilanteessa, jossa suhteen toinen osapuoli haluaa laatia yksin säännöt.”