Halusin lukea vaihteeksi työläiskirjallisuutta, joka sijoittuisi muualle kuin Helsinkiin, ja kaveri vinkkasi kotkalaisesta Timo Pusasta (1951–1996). Kävin Pasilan kirjaston varastosta hakemassa hänen romaaninsa Onnen ruuma. Pusan tyyli tiivistyy mainiosti jo kirjan toisessa virkkeessä: “Ikkunoista syöksyi kapeat valokiilat, pölyhiukkaset naivat ilmassa.” Päähenkilö Tuomas Supa, joka ilmeisesti esiintyy myös Pusan muissa kirjoissa, istuu alussa vankilassa. Sitten kerronta hypähtää hetkeen, jolloin hän tapaa Helenan. He varaavat huoneen matkustajakodista, ja päähenkilön pitäisi olla töissään tehtaassa, mutta: “Nauratti, työntäkööt herrat rakkaat tehtaansa ryssän vittuun, minä rakastan nyt.” Naimisiin mennään maistraatissa miehen armeija-aikana jotta saataisiin vähän lisää rahaa, sulhasen veljet tulevat kännissä todistajiksi. On vuokramurju Kotkan Sunilassa, Tuomas saa töitä pressun paikkaajana eikä homma ei varsinaisesti ole hohdokasta, kerran pressun sisältä löytyy paskaa. “Pesimme vihreän pressun tärpätillä. Oksensin kannelliseen roskikseen. Se kuhisi mustia rottia. Löin kannen kiinni ja oksensin lattiaviemärin aukosta.” Pariskunta haaveilee isommasta asunnosta, kun lapsikin syntyy, mutta palkkarahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Tuomakselle maistuu viina turhan usein. Lopulta mies päättää ryöstää postipankin. Saaliiksi tulee sen verran rahaa, että asunnon ostaminen onnistuu. Jonkin aikaa menee hyvin, kunnes he alkavat kaivata vielä isompaa asuntoa. Kun se on hommattu ja vanha pitäisi myydä, iskee lama. Rehelliset vaihtoehdot tuntuvat loppuvan…
Pusa kirjoittaa vetävästi ja hänen havainnoissaan näkyy vahvimmillaan herkkä, karunkaunis tapa katsoa maailmaa. Mutta on paljon sellaistakin, joka ei ole millään tasolla kaunista. Ikävintä on naiskuva. Meinasin jättää kirjan kesken siihen paikkaan ja kiikuttaa takaisin kirjastoon, kun luin lauseen, jossa päähenkilö kuvaa sujuvasti rullannutta jaksoa elämässä: “– – Helena antoi pillua ja teki hyvää safkaa.” Vaikka työläismiehisyys onkin perinteisesti ollut rosoisempaa, myös kielenkäytöltään, en tällaista suhtautumistapaa suostu sen puitteissakaan hyväksymään. Olen elänyt lapsuudessani paperitehtaalla ja telakalla työskennelleiden ihmisten keskellä, ja toisten kunnioittaminen kokonaisina ihmisinä on kuitenkin ollut siinäkin piirissä läsnä. Yksitasoista naiskuvaa teos pyrkii laajentamaan kuvaamalla Helenan elämässä tapahtuneen trauman, jota ei kuitenkaan sen enempää käsitellä; päähenkilö toteaa ettei oikein osannut sanoa mitään siitä kuullessaan. Ymmärtämättömyys taitaa olla läsnä hänen suhteessaan naisiin muutenkin. Lopussa, kun hän on päätynyt pakenemaan todellisuuttaan Norjaan asti ja vetäytynyt syrjään, voi todeta, että hän on saanut elämänsä naisilta juuri sen verran kuin on itse pystynyt antamaan, mikä ei tosiaan ole paljon. Helena puolestaan saa loppuratkaisussa tietyllä tapaa viimeisen sanan. Ehkä Pusa on halunnut viedä päähenkilön antisankariuden hyvin pitkälle ja tämä suhtautuu tarkoituksella muihin ihmisiin lähinnä itsekkään hyötymisen kautta. Tuomaksen omaa lapsuutta ei ihan hirveästi avata, mutta sen verran siitä raotetaan kohtauksia, että voitontahto ja halu päästä irti köyhyydestä ovat määrittäneet hänen pyrkimyksiään: kun omaisuutta lopulta saa, haluaminen ei lopu siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti