”My body just couldn’t do it”, sanoi Édouard Louis mieleenpainuvasti Helsinki Litissä. Hän kertoi kompastuneista yrityksistään kirjoittaa kaunista fiktiivistä romaania, jollaisia hänen Lit-keskustelukumppaninsa Pajtim Statovci puolestaan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tosiaan työtä ruumiillaan/ruumiistaan, kuten Melissa Febosin kirjan otsikossa. Body Work yhdistää muistelmaa, kirjoitusopasta ja esseetä. Febos on sitä ennen kirjoittanut memoir-teoksen Whip Smart ja esseekirjat Abandon Me ja Girlhood (suom. Mitä on olla tyttö). Hän opettaa nonfiktion kirjoittamista maineikkaassa Iowan yliopistossa.
Suosittelen Body Workia kaikille kirjoittajille, sellaisillekin, joiden laji ei ole omaelämäkerrallinen proosa. Erityisesti seksistä kirjoittamista käsittelevä “Mind Fuck” sopii aiheen kanssa kosketuksiin päätyneille genrestä riippumatta. Tekstin pääviestiksi tiivistyy: seksi on elämää. Kuvitella. Vaikka Febos kannustaa navan ja muidenkin paikkojen kaiveluun antaumuksella, hän ei vähättele kirjoittamiseen kuuluvaa kovaa työtä ja monia uudelleenkirjoituskierroksia silloinkaan, kun kyse on oman elämän käyttämisestä materiaalina. Siksi myös seksistä kirjoittamisessa on olennaista, että sitä sisältävät kohdat kirjoittaa uudestaan, ja uudestaan… Silloin pääsee pinnan alle ja näkee totunnaisia kaavoja, jotka eivät itse asiassa perustu omiin tarpeisiin vaan johonkin ulkopuolelta määriteltyyn.
Elämästä kirjoittamisessa ylipäätään on olennaista muutos: miten näkee kohtaamansa tapahtumat? Miten näkee ne vuoden päästä? Miten näkee ne keskusteltuaan jonkun kanssa? Miten näkee ne, kun tajuaa kirjoituksensa olevan vääränlaisen naamion takana? Tarkan näkemisen lopputulos ei välttämättä ole helppoa itselle – eikä niille joita tekstissä käsitellään. Siitäkin Febos kirjoittaa viisaasti: miten kannattaa kirjoittaa todellisista ihmisistä, kenelle kannattaa luettaa tekstiä etukäteen, ja kenelle ei tarvinne?
Kirjan aloitusteksti “In Praise of Navel-Gazing” sai minut melkoisen vimman valtaan ja sarvet kasvamaan päähäni kun ajattelin, keille haluaisin sen sanomaa alleviivata. Ehkä kuitenkin painan sarvet takaisin piiloon ja odotan, että Body Work toivottavasti joskus ilmestyy suomeksi ja sitten siitä voidaan keskustella asiallisesti, painan nämä ylikasvaneet kulmahampaatkin piiloon, plop plop. Febos tarjoaa mielestäni omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta painavia argumentteja, jotka liittyvät valtaan ja siihen, miten sen rakenteita “saa” purkaa ja miten ei.
Febosin aiempikin tuotanto alkoi kiinnostaa hänen kirjoittaessaan teostensa syntyprosesseista. Mitä on olla tyttö -esseekirjaa luin lukuaikapalvelussa aikanaan muistaakseni noin 10 % ennen kuin lopetin tilauksen; teos vaikutti kyllä lupaavalta. Whip Smart ja erityisesti Abandon Me herättivät innon etsiä teokset käsiini (niitä ei Helmetissäkään ole). Abandon Me näyttäisi olevan memoir-in-essays, lajia jota Suomessa ei ole tehty oikeastaan lainkaan. Tosin jos olisin törmännyt käsitteeseen aiemmin, olisin ehkä halunnut, että Ruumiin ylittävän äänen alaotsikoksi olisi laitettu “muistelmaesseitä”. Se olisi tuonut tekstien henkilökohtaista luonnetta esiin enemmän; nyt tuntui että hyvin läheltä itseä kirjoittaminen yllätti monet ja vinoutti odotushorisonttia niin, että jotkut lukijat jossain määrin pettyivät sen takia. (Jälkiviisautta toki – ei vastaanotto oikeasti ole mitään, mitä voisi hallita, ja suurin osa siitä oli kirjan suhteen positiivishenkistä.) Toisaalta tuo alaotsikointi olisi edellyttänyt, että kokoelman puolivälin kulttuuriesseisiin olisi kirjoittanut lisää “muistelua”... Mitä luimme kerran -blogin Laura taisi hienossa tekstissään ensimmäistä kertaa mainita Ruumiin ylittävän äänen yhteydessä muistelmallisuuden, jonka läsnäolo monissa sen esseissä on selvää. Suomessa sana “muistelma” tosin on latautunut niin, että kirjailijasta tuntuu pöyhkeältä käyttää sitä, kun ei ole julkisuuden henkilö eikä eläkeikäinen. Englannin sana “memoir” tuntuu monissa yhteyksissä luontevammalta ja siksi olen käyttänyt sitä tässäkin tekstissä. Laji on englanninkielisessä maailmassa moniulotteinen ja hieno; toivon sen leviävän entistä enemmän Suomeenkin, avoimesti. Ettei tarvitsisi piiloutua koukeroisten määritelmien, kuten “omaelämäkerrallinen teos”, alle – tai puhua autofiktiosta vaikka kirjassa ei ole fiktiota. Muistelmat voisivat meilläkin olla kirjoja, joissa kirjoitustaitoinen ihminen kertoo elämästään tavalla, joka vaikuttaa tunnelatauksellaan, tyylillään, rakenteellaan ja kielenkäytöllään.
Body Work tuli minulle luettavaksi juuri oikealla hetkellä, kun pystyn näkemään uusin silmin monet asiat, joista se puhuu, ja olen tästä kaikesta kovin kiitollinen. Viimeinen essee ”The Return” sai liikuttumaan monta kertaa. Siinä sanotut asiat saivat myös, jälleen kerran, muistamaan Carmen Maria Machadon teoksen In the Dream House ja siinä olevan kohdan: ”– – time and space, creatures of infinite girth and tenderness – – are keeping you safe as they were once unable to.” Tiesin jo kohdan aiemmin lukiessani, että se on hieno ja tärkeä, mutta en tuntenut sitä kunnolla; nyt tunnen, ja itken valtoimenaan, siihen sekoittuu sekä surua että helpotusta.
Uskon, että kanavoin Febosin teoksen oppeja vielä moneen kertaan sekä kirjoittamisessa että muussa elämässä.
”I had made a person my higher power, and all who have done so know its torment.”
”– – this story I told myself was a rationalization, an exploitation of one pathology to obscure the existence of another. Which is to say, a form of denial.”
”It is important for me to be clear: not every memoir tells the story of a trauma. Just as no serious trauma will be completely healed by writing a memoir on the subject.”
”It is not experience that qualifies a person to write a memoir, but insight into experience, and the ability to tell a story of the past that contains both dimensions.”
”I have found a church in art, a form of work that is also a form of worship – it is a means of understanding myself, all my past selves, and all of you as beloved.”
Kirjoitin eräästä teoksen sitaatista kummunneesta ajatusketjusta oman postauksensa toiseen blogiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti