The Care Collective: Hoivamanifesti

The Care Collective: Hoivamanifesti – keskinäisen riippuvuuden politiikka (niin & näin 2025, suom. Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska)

Viisihenkisen ryhmän kirjoittama Hoivamanifesti tuntuu pätevältä yleisesitykseltä aiheestaan. Samalla se on monissa kohdin hyvin abstrakti, ja kaipaisin lisätietoa aiemmin käytetyistä keinoista, joita tekstissä mainitaan ohimennen. Toki kyseessä on manifesti, joka on tarkoituksella kirjoitettu lyhyeen muotoon – pidemmät keinojen esittelyt olisivat tehneet siitä laajan tietokirjan. Muodossa on voimansa; tiedonjanoiselle siinä on myös heikkoutensa. 

Alun perin vuonna 2020 julkaistun teoksen paksuna punaisena lankana kulkee visio siitä, että hoivan ei pitäisi olla voittoa tavoittelevaa, joten kasvuun perustuvista kaupallisista hoivapalveluista pitäisi luopua ja siirtää ne julkisen hallinnon alueelle. Useamman kerran käytetään myös munisipalismi-käsitettä. Kyseessä on liike, joka korostaa suoraa demokratiaa, ekologisuutta ja yhteistämistä yksityistämisen sijaan.

Teos näyttää myös jatkumon, miten suhtautuminen hoivaan on rakentunut: ”– – hoivaa on historiallisesti väheksytty siksi, että se on yhdistetty ’feminiiniseen’ ja huolenpitoon, joka on nähty naisten työnä ja joka on sidoksissa kodin piiriin ja naisten keskeiseen asemaan lisääntymisessä. Käsitys perheestä ja kodista pikemminkin lisääntymisen ja reproduktion kuin tuotannon alueena on tehnyt entistäkin helpommaksi hoivatyön rutiininomaisen riiston markkinataloudessa – –.”

Diagnoosiksi moniin maailmaa vaivaaviin kriiseihin ja vaikkapa populistioikeiston nousuun muodostuu laaja-alainen hoivan puute ihmisten elämässä. Tärkeää on myös, että aiheeseen liittyvistä tunteista puhutaan: ”Hoivan haasteet, ja erityisesti ahdistus koskien sitä, onko hoiva ollut hyvää tai edes riittävää, puhumattakaan hoivan väheksynnästä, voivat helposti synnyttää mielipahaa tai aggressiota hoivasuhteisiin, jopa niihin, jotka usein mytologisoidaan esikuvallisiksi.” Ratkaisuna hoivan vaikeuksien lieventämiseksi on tarjota ja taata ”välttämättömät sosiaaliset rakenteet, jotka mahdollistavat toisista huolehtimisen sekä lähellä että kaukana.” Resurssien turvaamisesta olisi tarkoitus lähteä pyörimään positiivinen kehä: ”– – kuka tahansa, myös hauraat ja erityisen avun tarpeessa olevat ihmiset, pystyvät kehittämään ja ylläpitämään kykyjä, jotka tukevat autonomian kokemuksia ja auttavat vähentämään avuttomuuden ja passiivisuuden ongelmia.” Tässä kohtaa näkyy myös vammaisaktivismin ajattelu. 

Queer-ihmiset ovat pakon sanelemanakin joutuneet etsimään yhteisöllisen hoivan muotoja, jolloin on syntynyt mm. valitun perheen käsite ja paljon suoran toiminnan aktivismia. ”Mikään ei kuvaa paremmin uusliberalismin ja heteropatriarkaalisen sukulaisuuden epäonnistumista hoivan resurssien takaamisessa kuin 1980- ja 90-lukujen AIDS-kriisi – –.” Transihmisten nettiyhteisöt elintärkeinä tuen ja tiedon jakamisen paikkoina mainitaan myös. 

“Valikoimattomasta hoivasta” puhuessaan manifesti ottaa esiin keskustelun homomiesten seksitavoista. Aids-kriisin alkuaikoina homoja syytettiin – myös yhteisön sisältä – holtittomasta ja liian aktiivisesta seksielämästä vaihtuvien kumppaneiden kanssa; vasta-argumenttina aktivisti Douglas Crimp toi esseessään esille, että juuri homomiehet ovat kehittäneet ”kokeellisia seksitapoja”. Tällaisena käsite jää epämääräiseksi, ja kirjan kaunistelu naurattaa. Kyse on siis siitä, että seksiä voi harrastaa muillakin tavoin kuin suojaamattomana anaaliyhdyntänä tai suuseksinä, joissa tapahtuu limakalvokontaktia. Ennen toimivien hiv-lääkitysten tuloa olisi siis ollut syytä huomioida, että ilman horoilua ei tule toimivia kokeiluja. Luovuus on seksissäkin monella tasolla kannattavaa. Käsipeli kunniaan. (Nyt tämä alkaa karata omaksi manifestikseen, palataanpa…)

Ilahduttavaa, että myös kirjastot ovat Hoivamanifestissa läsnä. ”Lähikirjastot ovat vahvimpia esimerkkejä epäkaupallisista paikallisista tiloista ja resurssien jakamisesta.” Ja olennaisinta on, että toiminnan resurssit ovat esillä: ”Kirjastot voivat olla 2000-luvun kokeellisia yhteisötiloja, jotka voivat tarjota kekseliästä tekemistä ja resursseja paikallisyhteisöille. Mutta niitä varten tarvitaan palkattua henkilöstöä ja oikeita kirjoja. Tarvitaan sekä yhteisöllisiä tiloja että jaettuja resursseja.” Leikkaukset kirjastoista ovat leikkauksia niiden toiminnan ja palvelujen konkreettisista mahdollisuuksista. Manifesti ehdottaa myös kirjastojen kehittymistä kohti tavaralainaamoja: kaikkien ei ole tarvetta ostaa omaa porakonetta pari kertaa vuodessa käytettäväksi. Tätähän on Suomessa jonkin verran jo kirjastoissa kokeiltu. 

Hoivamanifesti tarjoaa hyvän yleiskatsauksen hoivan mahdollisuuksiin ja hahmottelee utopian näkymiä pohjaten vahvasti taustakirjallisuuteen. Teos esittää painokkaan näkemyksen yksityistetyn ja julkisen rooleista hoivan tarjoajina. Lisälukeminen aiheesta tuntuu olevan selvästi tarpeen, koska konkretian ja yksityiskohtien kaipuu iski monessa kohtaa. Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoittaa tarkkanäköisesti: ”[Hoivamanifesti] hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin.”

Ajattelen, että myös psykofyysisestä puhuminen ihmiskokemusta kuvattaessa on olennaista hoivan kannalta. Ruumiita ja niiden olemassaoloa ja tekoja kontrolloidaan maailmassa monin tavoin, eikä se ole irrallaan henkisestä, siitä mitkä ovat kontrollin psyykkiset vaikutukset. Sorretut voivat huonosti, on mielenterveyden häiriöitä, häikäilemätöntä yksilön edun ajamista ja väkivaltaa. Psyykkinen virtaa ruumiilliseen ja takaisin. Alistavan ja nujertamaan pyrkivän kontrollin seuraukset purkautuvat jossain lopulta ulos.

Millainen on hoivaava purkaus?

”Siinä missä kulutushyödykkeet virtaavat suhteellisen pidäkkeettä, perinteisiä rajoja on vahvistettu pitämään ’ei-toivotut’ ihmiset ulkopuolella.”

”Ajatellaan esimerkiksi lastenhoitajaa, joka tekee mitä tahansa mitä lapset haluavat, koska tahtoo parantaa arvosteluitaan care.com-sivustolla; yksityisvastaanotolla työskentelevää lääkäriä, joka pyrkii hoitamaan mahdollisimman monta potilasta lisätäkseen päivittäistä tulostaan; tai yliopistonlehtoria, joka antaa opiskelijoille liioitellun hyviä arvosanoja saadakseen itse parempia arviointeja ja edetäkseen urallaan. Vain haastamalla, vastustamalla ja hankkiutumalla eroon markkinoiden mittaustavasta ja yhtiöiden vallasta voivat hoivan arvot kukoistaa.”

Liisa Keltikangas-Järvinen – Temperamentti

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti – ihmisen yksilöllisyys (WSOY 2015, alun perin ilmestynyt 2004)

[Tavallisesti en julkaise nykyisin blogissani tekstejä elossa olevien kotimaisten kirjailijoiden teoksista, mutta teen tämän kanssa poikkeuksen, koska alun perin ig-stooreissa julkaisemani teksti herätti useita keskusteluja sen lukeneiden kanssa, ja myös sen kunniaksi, että Keltikangas-Järvinen sai juuri Suomen tietokirjailijat ry:ltä tuotannostaan Warelius-palkinnon.]

Lukupäiväkirjaa / muistiinpanoja:

Entä jos vaan saisitkin joissain asioissa olla sellainen kuin olet? Koska perusteellinen muuttuminen olisi kohtuuton pyyntö.

Luulen kirjan temperamenteista vetoavan minuun osittain siksi, että se antaa hengitystilaa. 

Ajatus, joka tulee noin sivun 100 kohdalla: olisinpa lukenut tästä aiheesta jo paljon aiemmin. 

Huomaan, että tuntuu vaikealta sanoa: ”olen ujo”. Se laukaisee heti häpeän. Keltikangas-Järvinen tarjoaa kirjassaan paljon selityksiä sille, miksi näin on. 

Tunnen välillä väsymystä sen takia, että yritän niin paljon kamppailla ollakseni toisenlainen. Ulospäinsuuntautuvammalla tavalla yhteisöllisempi. Jos menen kamppailussa liian pitkälle, arki tuntuu uuvuttavalta selviytymiseltä päivästä toiseen. 

Pelkään keskittyväni vääriin asioihin. Siksikin toivon oppivani temperamenttitutkimuksen kautta jotain, mikä on itsessäni pysyvää. Minkä muuttamiseen ei kannata vuodattaa energiaa. 

Ilmeisesti minulla on myös hitaasti lämpenevä ja sosiaalisesti estynyt temperamentti. Tuntuu vähän vaikealta. Minusta ”estynyt” on rumasti sanottu ihmisestä. Se vaan kuulostaa korvaani haukkumasanalta. Syynä lienee se, että tällaisia luonteenpiirteitä pidetään monissa yhteisöissä huonoina, varsinkin suorituskeskeisyyden lävistämässä maailmassa. [Julkaistuani nämä muistiinpanot Instagramissa stooreina syntyi keskustelua, jossa nousi esiin, että “varautunut” voisi olla tässä yhteydessä paljon parempi sana käytettäväksi kuin “estynyt”.] 

Uskon, että tämän kirjan lukeminen tekee hyvää, koska temperamentista (niin omastaan kuin muiden) oppiminen auttaa vähentämään ankaruutta ja patistamista. Ei minusta taida kerta kaikkiaan tulla nopeita päätöksiä joka tilanteessa tekevää heittäytyjää. Ja se on ok. Joidenkin ihmisten on hyvin vaikea olla hiljaa tilanteissa, joissa vaikeneminen näyttäytyisi yleisesti ottaen järkevämpänä. Sekin on useimmiten vaan hyväksyttävä. 

Ajattelen, että temperamentista oppiminen on tärkeää minulle juuri nyt, koska arkeni on nyt uudenlaista, teen melkein koko viikon kirjoittajan työtä, jolloin johdan itseäni ja omaa työskentelyäni. On hyvä oppia lisää siitä, mitä esimerkiksi häirittävyys (usein omien ajatusteni harhaillessa) tarkoittaa työskentelylleni. Olen myös liittynyt jäseneksi uusiin yhteisöihin, joissa olen kohdannut uudenlaisia ryhmätilanteita, ja tekee hyvää ymmärtää, miksi tietyt asiat ovat edelleen vaikeita ja että tämä(kään) ei ratkea vaan päättämällä, että ”aion muuttua huomisesta alkaen”. Voi koetella mukavuusalueensa rajoja luopumatta itsestään. Se, miksi se voi olla vaikeaa, kuuluukin sitten jo muihin teksteihin. 

Olennaista on siis, että ihmisen välitön ruumiista kumpuava ensireaktio uuteen tilanteeseen – esimerkiksi huoneeseen täynnä uusia ihmisiä – kertoo temperamentista; siitä huolimatta ihmiselle on saattanut rakentua ympäristön vaikutuksesta sellainen persoona, että hän kykeneekin toimimaan ensireaktiostaan huolimatta toisella tavalla, esimerkiksi olemaan sosiaalinen ja menemään tervehtimään uusia ihmisiä sen sijaan, että karkaisi tilanteesta. 

Olennaista on myös se, miten kasvatus suhtautuu ihmisen temperamenttiin – jos estynyttä lasta kasvatetaan ankaralla tavalla, hänestä hyvin mahdollisesti tulee entistäkin estyneempi. Jos vanhempi kasvattaa häntä läsnäolevasti ja lempeästi kohtaamaan uusia haasteita, lapsi oppii stressittömämmin kohtaamaan uusia tilanteita ja toimimaan niissä sujuvasti. Tällöin stressi myös aikuisuudessa on vähäisempää. 

Kirjaa lukiessani tulee tutuksi käsite negatiivinen emotionaalisuus, johon en aiemmin ole törmännyt tai ainakaan tullut kiinnittäneeksi huomiota. Sattumoisin lukemisen aikana julkaistiin Hesarissa Tiede-lehden juttu, jossa haastatellaan professori Markus Jokelaa p-tekijästä, eli mielenterveyden häiriöiden yhdistävästä tekijästä, joka psykologisesti tarkoittaa juuri negatiivista emotionaalisuutta. Kiinnostava sattuma, vai huomion kiinnittymistä siihen, mitä on juuri muutenkin käsittelemässä? Jokin outo alkemia. 

Kiinnostavaa on myös ujouden ja kulttuuristen arvostusten käsittely. Esimerkiksi sukupuoliroolien osalta: ”Länsimainen kulttuuri hyväksyy ujouden tytölle helpommin kuin pojalle. Tämä kulttuurin arvostus aikaansaa sen, että vanhemmat ärtyvät ja ovat helpommin tyytymättömiä ujon pojan kuin ujon tytön käytökseen ja ymmärtävät ja osaavat tukea ujoa tyttöä paremmin kuin ujoa poikaa.” Ja: ”Tutkimukset osoittavat myös, että mitä vanhemmaksi poika tulee, sitä vaikeampaa ympäristön on hyväksyä hänen ujoutensa, kun taas tytöillä ei tapahdu vastaavaa normien kiristymistä.” 

Kulttuuri ja lähiyhteisö siis määrittelevät hyväksyttävää temperamenttia. Kulttuurierot voivat liittyä vaikkapa kotimaahan (yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten lasten kasvatuksessa suositaan jokseenkin päinvastaisia temperamenttipiirteitä) tai yhteiskuntaluokkaan. 

Keltikangas-Järvisellä on kasvatuksesta monia näkemyksiä, jotka pohjaavat temperamenttitutkimukseen. Samalla hän pyrkii armahtamaan vanhempia. Hän tiivistää ajatuksensa lapsen kasvatuksesta, että kyse on erilaisten temperamenttipiirteiden, erityisesti äärimmäisimpien, tasoittamisesta, jotta ihminen voi elää osana yhteisöä ja yhteiskuntaa. Hän on myös optimistinen, että hyvinkin vaikeana pidettyä temperamanttia saadaan koulittua kasvatuksella sillä tavoin, että lapsesta saadaan lopulta yhteiskuntaan sopeutuva ihminen. Välillä käy kuitenkin niin, että asiat menevät pieleen, lapsen ja ympäristön suhde hiertää ja törmäilee, jolloin ongelmia alkaa kasaantua ja muodostuu tuhoisia kierteitä. 

Kirjallisuuskriitikon huomioina vielä loppuun, että Keltikangas-Järvinen on erinomainen tutkimustiedon popularisoija ja onnistuu välittämään tietosisällön kirkkaina lauseina. Jonkin verran kirjassa on ylimääräiseltä tuntuvaa toistoa, jota olisi voinut karsia. 

Koen, että Temperamentin lukeminen auttaa näkemään omassa ja muiden toiminnassa piirteitä, joiden radikaali hyväksyminen on elämänlaatua parantava vaihtoehto. Oikeastaan elinehto. 

Nykyisin on tieteen mukaan ilmiselvää, että emme ole syntyessämme tyhjiä tauluja. Olennaiseksi tutkimuskysymykseksi jää edelleen: kuinka täysiä sitten olemme? 

”Ujoilta ihmisiltä puuttuu usein kyky uskoa itseensä, mutta tämä ei ole seurausta synnynnäisestä ujoudesta vaan niistä kokemuksista, joita ujoilla ihmisillä on ympäristöstään ollut.” 

”Ei ole edes pitävästi perusteltu, miksi kaikkien lasten pitäisi jo pienestä pitäen olla aktiivisia ja rohkeita. Miksi ihmisen ylipäätään pitäisi olla aktiivinen ja rohkea? Miksei aktiiviseksi kasvamiseen voitaisi antaa aikaa. Aivan samoin kuin tutkimukset osoittavat amerikkalaisten ajattelevan, että ujot ihmiset ovat rumia, tyhmiä, epäkohteliaita ja epäsiistejä, niin meillä on taipumus ajatella, että lapsen aktiivisuus ja rohkeus johtavat myöhemmän elämän onneen ja menestykseen.” 

“Puhtaimmat temperamenttiteoreetikot esittävät, että se, mistä puhutaan turvallisena tai turvattomana kiintymyssuhteena, onkin lapsen temperamentti, lapsen luonteenomaisen temperamentin aikaansaama reaktio haastavassa tilanteessa.” 

”Koulun eräs tehtävä on opettaa yksilöt elämään yhteisössä, kaikenlaisilla temperamenteilla varustetut yksilöt.” 

”– – kulttuuri saattaa myös arvostaa joitakin temperamenttipiirteitä ja karsastaa toisia ilman, että näille arvovarauksille on mitään rationaalisia perusteita. Arvostukset ovat saattaneet olla joskus perusteltuja mutta kadottaneet merkityksensä aikoja sitten tai sitten ne ovat syntyneet epärationaalisesti ajan ilmiöinä. Ne ovat – – jääneet elämään siksi, että niitä ei ole koskaan kyseenalaistettu.”

Suomen tietokirjailijoiden palkintouutinen