Yiyun Lin memoirin lähtökohtana on tilanne, josta kertoessaan poliisi totesi: ”there is no good way to say this”. Lin molemmat lapset kuolivat ja ”valitsivat itsemurhan”, kuten hän kirjoittaa. Ensin Vincent 16-vuotiaana, kuusi vuotta myöhemmin James 19-vuotiaana.
Kirja tuo aiheensa takia tietysti mieleen kotimaasta Katriina Huttusen Surun istukan. Li on kuitenkin tehnyt teoksessaan tiukan rajauksen poistamalla tekstistään voimakkaat tunneilmaisut. Ne hän on korvannut logiikalla, joka kumpuaa välillä matematiikasta, välillä klassikkokirjallisuuden ajattomuutta tai ajan ylittävää kaikuvista lauseista ja säkeistä. Loogisen ajattelun korostamisella on syynsä, koska Li halusi kunnioittaa sillä poikaansa Jamesia, joka eli elämänsä ajattelemalla eikä tunteissa. Suruissa on eroa, ja tarpeissa joita surut synnyttävät. Radikaali hyväksyntä on olennaista sekä Huttusen että Lin kirjoituksessa – ensin mainitulla se tosin kohdistuu erityisesti suruun, joka lävistää kaiken uutena maailmanjärjestyksenä. Li taas suuntaa hyväksyntänsä luonnon prosesseihin, erityisesti kasvimaailmaan. Hän näkee ihmisen epätäydellisyyden verrattuna kasveihin, jotka ”vain kasvavat”, kunnes ne saapuvat elinkaarensa loppuun tai jokin ulkoinen elementti tuhoaa ne. Luulen, että juuri hyväksyntä on olennainen piirre, joka tällaisissa teoksissa kutsuu lukemaan. Että miten ihminen oikein elää, jos totuudet ovat erittäin epämukavia ja tuntuvat mahdottomilta kestää. Nämä teokset tuntuvat kehittävän uutta ajattelua siitä, mitä tarkoittaa ”kestäminen”. Miten on mahdollista elää, kun on kohdannut kuolemansurun, jota useimmat pitävät kaikkein hirveimpänä?
Paikoin Li on ankara, esimerkiksi puhuessaan siitä, että kirjoittamista vaikeana pitävä ihminen ei ymmärrä paljoakaan elämästä. Lin mielestä eläminen on vaikeaa, kirjoittaminen siihen verrattuna helpompaa. Muistan tällaiset ajatukset itsekin ajalta, jolloin olen tuntenut elämän olevan raskasta, synkkää ja vaikeasti kestettävissä. Onko kirjoittaminen vaikeaa siis silloin, kun eläminen tuntuu hyvältä ja kiitollisuutta herättävältä? Ainakin tietynlaisille kirjoittajille? Taas epämukavuutta. On kiinnostavaa, että logiikan rinnalla Li arvostaa kirjassaan intuitiota, jota hän tarkastelee ja määrittelee eri näkökulmista. Tai ehkä hän määritelmillään löytää intuitiolle loogisen merkityksen elämässä: joskus ihminen todella tarvitsee sitä. Joskus intuitiolle ei ole järkevää vaihtoehtoa. Toisaalta joskus ihminen ei aavista ollenkaan, mitä on tulossa, ja on tehnyt todella kaikkensa, kaiken minkä pystyy; silti jokin karkaa hallinnasta ja lopputulos on tuho.
”I’ve lived in two cultures – Chinese and American – and my experience is that people, even those with good intentions, tend to feel awkward around untimely deaths, suicide particularly.” Kyllä, tunnen samaa kiusaantuneisuutta, ja myös sen takia luen tätä kirjaa – tietääkseni. En voisi kysyä tuollaisia asioita kahdenkeskisissä keskusteluissa, sosiaaliset taitoni tulevat vastaan, ajattelen. Lukeminen mahdollistaa etäisyyden pienentämisen eri ihmisten sisäisyyksien välillä. Kertyy tietoa. Ehkä uskaltaakin joskus sanoa jotain tilanteessa, joka on todella vaikea. Monesti sekin riittää ihmisille. Li kertoo kaivanneensa Vincentin ja Jamesin kuolemien jälkeen vain läsnäoloa. Hän halusi ympärilleen ihmisiä, jotka ymmärsivät juuri sen: läsnäolon tarpeen ilman pelastusyrityksiä, ilman kliseisiä keskusteluja. Koen saavani kiinni hänen tarpeestaan. En kokonaan mutta jotenkin. Erittäin hyvin saan otteen puolestaan Lin kirjoittaessa, että hän haluaa ystäviensä uskaltavan kysyä samanlaisia kysymyksiä kuin ennen ja pitävän häntä älyllisesti samantasoisena keskustelukumppanina kuin ennen. Li osoittaa arvostusta ystäviensä vaikeita kysymyksiä kohtaan ja alkaa kirjoittaa niitä kohti, selvittää ja tutkii, ajattelee. Sillä tavalla hän hyväksyy sen, että enää ei ole "ennen", vaan "nyt ja nyt ja nyt ja nyt".
Lukemisen aikana kerroin ystävälle sähköpostikeskustelussa, että eräs syyni lukea Lin teosta on oppia ymmärtämään vanhemman kärsimystä, josta minulla ei ole eikä tule olemaan (omasta tahdostani) ensimmäisen käden kokemusta. Olen kuitenkin todennut, että haluan oppia ymmärtämään sitä enemmän. Tietämättömyys kun voi herättää joissain tilanteissa vaikkapa ärtymystä ja kiukkua, jonka ilmaiseminen voi olla joskus kohtuutonta. Niin, kyse on tunteista, jotka vellovat puolin ja toisin, ja omat tunteet voivat peittää toisen tunteet, estää näkemästä ja kuulemasta niitä. Things in Nature Merely Grow’n äärimmäinen loogisuus on tässä suhteessa hyvä: teoksen tyyli rauhoittaa minua, valpastuttaa keskittymään ajatteluun ja pyrkimään ymmärrykseen. Luulen, että rajaus on ylipäätään mahdollistanut kirjan kirjoittamisen tilanteessa, jossa ei ole hyvää tapaa sanoa sitä, mitä tapahtuu.
Tarkastellessani jälkikäteen edellistä kappaletta koen vaikeaksi sanan "ymmärtää" käytön. Sitäkin Li kritisoi loppusivuilla: ihmiset sanoivat osanottojensa yhteydessä ymmärtävänsä, vaikka eivät selvästi mitenkään voineet, kun tekivät huonoja vertauksia vanhemman tai lemmikin kuolemaan. Li on erittäin tarkka kielenkäytöstä, joten myönnän: en tule ymmärtämään nytkään, kun olen lukenut kirjan ja yritän kirjoittaa lukemastani. Voin vain jatkossa yrittää käyttäytyä myötätuntoisesti, kun kohtaan kärsimystä, josta minulla ei ole kokemusta, vaikka aina se ei ole helppoa, jos omat tunteeni vyöryvät. Kirja on sillä tavalla hieman sivussa monien ihmisten ruumiillisen, hermostollisen olemuksen todellisuudesta, koska usein tunteita on paljon enemmän. Ainakin minulla ne joskus vyöryvät niin, että pyyhkäisevät hetkeksi pois kaikki järkevät keinot. Ja myös Li myöntää – etäisyyden päästä – että hänellä on ollut niitä hetkiä: ”I could not, in that moment, get myself out of that deep abyss I was thrown into by another person.” Etäisyys ja tunteiden pitäminen poissa kerronnan nykyhetkestä ovat, kuten totesin, rajaus ja kirjallinen keino.
Kirja on omistettu ensisijaisesti vuonna 2023 itsemurhan tehneelle Jamesille, ja lukiessani alkoi kiinnostaa myös Lin aiempi, Vincentille kirjoitettu teos Where Reasons End (2019), sillä Li kertoo kirjoittavansa siinä enemmän tunteista. Vincent oli erittäin vahvasti tunneihminen. Sillä tavalla Lin lapset olivat perustavanlaatuisella tavalla erilaisia – silti juuri he ymmärsivät toisiaan erityisellä taajuudella. Li kirjoittaa toivoneensa, että Vincent olisi tuntenut vähemmän ja James ajatellut vähemmän, mutta hän kirjoittaa myös, että hänen toiveillaan ei oikeastaan ole paljoakaan merkitystä. Ehkä juuri se koskettaa jotain olennaista ihmisten välisissä suhteissa niiden laadusta riippumatta. Toiveensa voi ilmaista, mutta ei ole mitään takeita siitä, että se toteutuu. Eikä moniakaan toiveita ylipäätään kannata laskea toisen harteille.
Things in Nature Merely Grow saa hyväksyntänsä ja logiikkansa äärimmäisyydessä aikaan outoa lohtua. Luin teosta erityisesti päivinä, jolloin tuntui pahalta. Silloin ajattelin, että voin yhtä hyvin mennä tällaista kohti. En edelleenkään osaa sanoa, kumpi on parempi vaihtoehto, todellisuuspako romanttisiin fantasiamaailmoihin vai murskaavan kohtuuttomista tosielämän tilanteista kertovien kirjojen lukeminen. Välillä kaipaan toista, välillä toista. En voisi lukea päivästä toiseen pelkästään tällaisia kirjoja. Kivuissakin on eroa, ja tarpeissa joita kivut synnyttävät.
”But the thought of having nowhere to go – – was an expression of hyperbole, which is unavoidable in anguish: feelings, unexamined, present themselves as thoughts; even, facts.”
”But intuitions are not facts. Intuitions, with shapeshifting qualities akin to those of paranoias and fantasies, are not always defensible, rarely unassailable.”
”In this indivisible now the objects still retain their then.”
”What is the difference between being mad and being in an abyss?”
***
Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, voit soittaa Mieli ry:n kriisipuhelimeen: 09 2525 0111
Mieli ry:n sivuilta löytyy myös apua ja tietoa.
Akuutissa hätätilanteessa voit soittaa hätänumeroon 112, päivystysapunumeroon 116 117 tai hakeutua päivystykseen.
