Esseetä ja runoa yhdistävä kulttiklassikko, jonka ensimmäinen puolisko on pääasiassa teoriaa ja jälkimmäinen runomuotoista. Anzaldúan esseetekstin seassa on runomaista kielenkäyttöä, hyvin ruumiillisia virtoja ja purkauksia, joissa ihminen ja ympäristö sekoittuvat. Elementtejä, jotka mielestäni toteuttavat naiskirjoituksen poetiikkaa. Teksti sähköistää, kiihdyttää virtauksia sisälläni. Runot puolestaan ovat varsin proosallisesti eteneviä, vaikka kielenkäyttö onkin monin paikoin rikasta. Symboliikasta nousee esiin erityisesti käärme – omaan sisäiseen käärmeeseensä tutustuminen.
Alkuteos on julkaistu 1987, suomeksi Rajaseutu tuli 2021. Suomennos on hieno, pidän ratkaisusta jossa espanjankieliset tekstit on jätetty mukaan – sehän on koko idea tässä kielten rajaseudulla elämisen kuvauksessa – mutta niidenkin suomennokset on koottu kirjan loppuun. Loppuosioissa tulee vastaan jopa säeromaanilta näyttävää kerrontaa, erityisesti ”El sonavabitche”-tekstin dialogissa. Siirtotyöläisten kohtaloista nousee mieleen Paavo Teittisen Pitkä vuoro: riiston rakenteet toimivat samalla logiikalla vuosikymmenestä toiseen, kun ihmiset ajautuvat maailmassa rajaseuduille tai ennestään tuntemattomille alueille.
Anzaldúan rajaseututeoria on ollut merkityksellinen erityisesti feminismin kentällä. Kirjan kansilieve mainitsee myös vaikutukset kulttuurintutkimukseen, queer-teoriaan ja dekoloniaaliseen tutkimukseen. Teoria ennakoi jo intersektionaalisuuttakin kuvatessaan ihmistä risteyksenä. Kirjailijassa itsessään yhdistyi monia elementtejä: espanjan ja englannin kielet, Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla asuminen, queer-naisena eläminen, alkuperäiskansan kulttuuriin kasvaminen. Anzaldúa määritteli chicana-feminismiä (nykyisin käytetään termejä chicanx tai chican@) ja toi esiin rajaseudun ihmisen mahdollisuuksia toimia tulkkina eri maailmankuvien ja -selitysten välillä. Liukumia ja törmäyksiä jotka voin tunnistaa myös valkoisena queer-miehenä, joka on muuttanut synnyinseudultaan pois, kulttuuriltaan ja miljööltään hyvin toisenlaiseen ympäristöön, vaikka asunkin edelleen samassa maassa.
Anzaldúa kirjoittaa parhaimmillaan häkellyttävällä voimalla ja poeettisella herkkyydellä. Lähetin eräästä sivusta ystävälle kuvan ”mitä tämä on”-reaktio saatteena. Arvelin jo etukäteen, että vaikuttuisin tästä, siksi säästelin kirjaa hyllyssäni pitkään. Onneksi tajusin aikanaan hankkia omaksi, joten pääsin merkitsemään nidettä nyt antautumuksella.
Rajaseudun ensimmäinen puolisko säväytti minua enemmän kirjallisessa voimassaan, mutta jälkimmäisen kuvailemat kohtalot riipivät väkivaltaisuudessaan, vihaisuudessaan ja surussaan. Teos on kuitenkin kokonaisuus, ja jälkipuoliskon runojen tarkoitus on näyttää elämä rajaseudulla, siihen vaikuttavat voimat ja erityisesti vallat. Kipu ja rakkaus.
Lukija alkaa nähdä, mitä kulttuureja kantaa sisällään, millaisia ristiriitoja omana itsenään eläminen suhteessa niihin aiheuttaa, millaisia ristiriitoja eri kulttuurien välille syntyy niin itsessä kuin ympärillä, ja miten ne hiertävät; mitä uutta ne synnyttävät. Anzaldúan mukaan rajaseudun ihmisen pitää selviytyäkseen elää ilman rajoja. Olla risteys.
Ehkä rajat on ensin pyyhittävä pois, jotta voi nähdä niiden alle jääneet avohaavat ja muuntaa verivirrat vähitellen virvoittaviksi joiksi, joiden yli voi lopulta rakentaa siltoja.
Kirjan äärellä alkaa miettiä erilaisia rajaseutuja joilla elää ja joita näkee ympärillään, ja millaisten todellisuuskäsitysten välillä voisi itse rakentaa siltoja, koska näkee erilaiset näkökulmat, on elänyt ensin toisenlaisessa todellisuudessa ja sitten toisenlaisessa. Vaikka ihminen löytää omanhenkisen ”heimonsa” jostain, toisenlaisen ajattelun joutuu kohtaamaan viimeistään vaaliuurnilla, paikoissa joissa valtaa käytetään. Toisaalta kohtaamme taloudellisissa rakenteissa: ketkä omistavat, ketkä toteuttavat omistajien tahtoa. Millaisin keinoin maailmojen välillä voi liikkua? Kieli riittää johonkin asti, mutta sitten on myös ruumiillinen todellisuus.
Aion kirjoittaa Rajaseudun harteilta ponnistamalla vielä lisää. Mietin esimerkiksi sitä, miten murre tai äidinkieli kuolee ihmisen puheesta. Mitä silloin tapahtuu ja miksi? Jatkoajateltavaa on, ja muutaman liuskan verran muistiinpanojakin jo syntynyt. Rajaseutu on hybridisyydessään, koettelussaan ja ajattelunsa kuohahtelevassa virtaavuudessa kirjoittajille suositeltavaa luettavaa.
Kirjassa on kiinnostavat esipuheet ja suomentajien jälkisanat, jotka kannattaa mielestäni lukea vasta varsinaisen teoksen jälkeen. Koin, että oli antoisaa heittäytyä suoraan Rajaseudulle ja ottaa sen ajattelu ja taide vastaan sellaisenaan.
"En pettänyt kansaani, vaan he pettivät minut. Siispä voin kaikesta huolimatta sanoa, että kyllä, vaikka joka ikinen jänne ja rusto kehossani on kotia täynnään, minäkin pelkään kotiinpaluuta. – – [M]inä en ryhdy ihannoimaan niitä piirteitä kulttuurissani, jotka ovat satuttaneet minua, haavoittaneet minua suojeluni nimissä.
Älä siis tyrkytä minulle olettamuksiasi ja lakejasi. Älä tuputa minulle haaleita jumaliasi. Sen sijaan vaadin kaikkia kolmea kulttuuria – valkoista, meksikolaista ja intiaanikulttuuria – tilille teoistaan."
"En halua saada selville jotakin itseäni koskevaa totuutta, hangoittelen vastaan ja tämä torjunta aiheuttaa lamaannustilani, masennukseni – se saa aikaan Coatlique-tilan. – –
Hikoilen, päähäni sattuu, en halua kommunikoida ja säikyn äkillisiä ääniä, estoy asustada. Meksikolaisessa kulttuurissa kyseinen tila on nimeltään susto ja siinä sielu on säikähtänyt ja lähtenyt tiehensä, jättänyt ruumiin taakseen. Tilasta kärsivän annetaan levätä ja toipua, vetäytyä 'alamaailmaan', eikä häntä paheksuta."
Muualla:
HS, Kulttuuritoimitus, Kiiltomato, Suomen queer-tutkimuksen seura, Hanna Mäkelän gradu, Omppu Martin Goodreadsissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti