Clarice Lispector - Passio (klassikkohaaste)

Clarice Lispector – Passio : rakkaus G. H:n mukaan (Teos 2014). Alkuteos A Paixão segundo G.H. (1964). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.

"Eilen minä kuitenkin kadotin ihmisyyteni rakenteen tuntikausiksi. Ja jos vain suinkin uskallan, annan itselleni luvan pysyä kadoksissa edelleenkin. Mutta pelkään sellaista mikä on uutta ja pelkään kokea sellaista, mitä en ymmärrä – haluan aina takuun siitä että edes luulen ymmärtäväni, en osaa heittäytyä ihan vain harhailemaan. Miten minä oikein selittäisin, että suurin pelkoni on nimenomaan: olla? ja kuitenkaan ei ole mitään muuta tietä."

Brasilialaiskirjailija Clarice Lispector (1920–1977) valloitti minut viime kesänä, kun luin hänen esikoisteoksensa Lähellä villiä sydäntä. Lispectorin ruumiillinen teksti, jossa on jotakin kuumeista ja polttavana virtaavaa, oli minulle aivan vastustamatonta. Viime syksynä ostin Helsingin Kirjamessuilta pinon Teoksen Baabel-sarjan kirjoja, ja hyllyyni päätyi sekä jo lukemani Lähellä villiä sydäntä että Lispectorin pääteokseksi kutsuttu Passio : rakkaus G. H:n mukaan. Olin törmännyt Passioon liittyen sen verran vaikuttuneisiin puheenvuoroihin, että kirja odotti hyllyssä oikeaa hetkeään ja samalla odotin sen aloittamista vimmalla. Ristiriitaista, kyllä. Lopulta, kun blogikollega Omppu kertoi lukevansa tätä kirjaa, innostuin hänen kommentistaan Facebook-ryhmässä siinä määrin, että päätin ottaa Passion luettavaksi heti kun saisin aloittamani Miévillen kirjan luettua. Ja viimein olin valmis.

"Ihmiset jotka tietävät että kun jotain lähestytään, mitä ikinä se onkin, tapahtuu se aina vähitellen ja vaivalloisesti – ja menemällä jopa sen kautta, joka on vastakohta sille johon yritetään päästä."

Edeltävä sitaatti on tekijän alkusanoista, otsikolla "Mahdollisille lukijoille". Rakastuin vähän jo tuohon alustukseen, enkä halua edes siteerata sitä kokonaan, mutta se naulaa kirjan maailmaa osuvasti. Kirjan varsinaisesti alettua heti sen ensisivut imaisivat johonkin, mitä on hankala kuvata (postauksen aloitussitaatti on sivulta 11). Tuntui, että teksti horjutti mieltäni, mutta oli samalla valtavan nautinnollista. Lispectorin lauseet ovat niin tarkkoja ja esteettisiä, että niitä olisi halunnut siteerata vähän väliä johonkin, huutaa ympärilleen, että katsokaa millaista kirjoitus voi olla. Teksti on sekä hämmästyttävän tarkkaa että jotakin vaistomaiselta tuntuvaa – tai ainakin Lispector osaa luoda täydellisen illuusion vaistonvaraisesta. Lukijan kannalta ei liene väliä, kummasta on kyse. Teos tavoittaa ennennäkemättömällä tavalla niitä pohdintoja, joita tulee mieleeni unen ja valveen rajoilla, kun en oikein saa unta, väsyttää ja maailman paino tuntuu päällä.

"Sama juttu torakan kanssa: mikä on torakan ainoa tunne? valppaus elää? sen ruumiista erottamattomissa oleva tunne. Mitä minuun tulee, niin kaikki mikä oli kerääntynyt sen päälle mikä oli minusta erottamattomissa, ei luultavasti ollut koskaan onnistunut tukahduttamaan sitä valppautta, joka pikemminkin kuin valppautta elämää kohtaan, oli itse elämän vaiheet minussa."

Tässä vaiheessa postausta olisi varmaan olennaista kertoa, mistä kirja varsinaisesti kertoo. Tämän kirjan osalta kuitenkin tuntuu olennaisemmalta puhua kaikesta muusta kuin ulkonaisista tapahtumista, sillä kuten Lispectorin esikoisromaanissakin, myös tässä ns. juoni on summattavissa parilla lauseella. Nainen, joka on suhteellisen varakas kuvanveistäjä Rio de Janeirossa, kulkee eräänä aamuna huoneeseen, josta kotiapulainen on edellisenä päivänä lähtenyt. Huoneessa hän yllättyy siisteydestä, katselee piirrosta seinällä, törmää torakkaan ja pamauttaa lopulta oven kiinni niin, että torakka murskaantuu sen väliin. Tilanne hajottaa hänen mielensä, saa hänet kosketuksiin itsensä kanssa ennennäkemättömällä tavalla, ja tätä kokemusta kirjassa lähestytään, tai oikeastaan kokemuksesta kertomista, asiaa kierretään ympäri ja ympäri niin pitkälle kuin sanat riittävät. Ensimmäisten noin 30 sivun, jotka kurittavat myös lukijan mieltä tuottaen samalla varsinaista tekstin hurmaa (tuossa pöydälläni nyt lojuvan Roland Barthesin teoksen nimeä lainaten), jälkeen kerronta muuttuu joksikin aikaa konkreettisemmaksi, siirtyy ajatuksen tasolta myös ulkoisiin tapahtumiin. Yksityiskohtien tarkkuus ilmenee tämänkin osuuden kerronnassa. Torakan murskaamisen jälkeen tapahtuu taas siirtymä mielen aalloille. Myönnän, että torakan pikkutarkka tutkiskelu ja varsinkin se, mitä lähellä loppua tapahtuu, oli melkoisen ällöttävää kuvausta minulle lievää ötökkäfobiaa potevana, mutta tässä kontekstissa sen kanssa pystyi elämään, sillä inhon tunne oli myös olennainen osa kertojan kokemusta.

"Näiden intervallien aikana ajattelimme aina että se oli lepoa toinen toisenamme olosta. Itse asiassa se oli se suuri nautinto jonka koimme siitä ettemme olleet toinen toisemme: sillä silloin meillä oli kummallakin kaksi. Kaikki päättyisi vielä, sitten kun se mitä me kutsuimme rakkauden intervalliksi päättyisi; ja koska se päättyisi, se huojahteli tasapainoillen painonsa alla oman loppunsa paino jo itsessään. Muistan tämän kaiken kuin väreilevän veden läpi."

Sen lisäksi, että kirjan teksti tuotti minulle samastumisen kohteita, joita en osaa enkä ehkä haluakaan ilmaista tarkemmin, se keskusteli mielessäni muiden kokemieni taideteosten kanssa. Otan nämä mieleeni tulleen kohdat nyt suht sellaisenaan muistiinpanoistani.

"Älä anna minun nähdä, sillä olen vähällä nähdä elämän ytimeen." Tästä tuli mieleen Marttyyrit-elokuva ja [spoiler] se lopun kohtaus, jossa ainutlaatuista tietoa elämän ja kuoleman rajan takaa saanut nainen ampuu itseään päähän, eikä kukaan saa tietää, mitä hän sai kuulla. [/spoiler]

Lisäksi mieleeni tunki parhaillaan loppusuoralla yöpöydälläni oleva Yuval Noah Hararin Homo deus, jossa kerrottiin, miten toimittaja testasi päähän laitettavia elektrodeja, joiden oli tarkoitus vaikuttaa hänen tiettyihin aivoalueisiinsa toimintakyvyn parantamiseksi, ja hän tunsi sisäisen, itseään rajoittavan ja vähättelevän äänensä vaimenneen täysin, minkä koettuaan hänellä kesti pitkään toipua paluusta tavalliseen elämään.

Monessa kohtaa kirja toi mieleeni myös, uskokaa huviksenne, H. P. Lovecraftin! Hänen lukuisat tarinansa jonkin sanattoman ja muinaisen kohtaamisesta, jota ei pysty kertomaan kenellekään ja joka muuttaa ihmisen hulluksi, kävivät mielessäni vähän väliä, kun Lispector kuvaa, miten vaikeaa minäkertoja G. H.:n on palata entiseen elämäänsä. Luonnollinen esikuva teokselle on tietysti ollut Kafkan Muodonmuutos, ja Lispectorin yhteydessä mainitaan yleensä myös tajunnanvirran mestarit Joyce ja Woolf. Vaikutteita on tietysti tullut myös filosofian kentältä, ja yhdessä kritiikissä mainittiin Kierkegaard, jonka vaikutus valuisi Lispectorinkin tekstiin Kafkan kautta.

Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen.

 "Voi, minuun sattuu joka paikkaan kun päästän irti siitä, mikä maailma minulle oli. Irti päästäminen on niin raaka ja hyökkäävä teko, että ihminen joka avaa suunsa puhuakseen irti päästämisestä pitäisi vangita ja sulkea eristysselliin – itse ajattelen mieluummin että olen joutunut tilapäiseen mielenhäiriöön kuin uskallan ajatella että tämä kaikki on totuus."

Tämänkertaiseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen luin kirjan, joka on suurimpia, vaikuttavimpia koskaan lukemiani. Passio nousee varmasti parhaiden ikinä lukemieni teosten viiden parhaimmistoon, jos sellainen olisi lähiaikoina listattava. Jokin minussa on järkkynyt ja samalla koen suurta onnea siitä, että kirja on omani, se on omani, hyllyssäni ja voin lukea sitä jatkossakin uudestaan halutessani, ja uskon että haluan, ehkä vielä useammankin kerran elämässäni. Kiitokset suomentaja Tarja Härköselle valtavan hienosta käännöstyöstä, jonka ansiosta sain kokea tämän kirjan äidinkielelläni, ja kustantajalle kulttuuriteosta (kirja on käännetty suomeksi vasta kolme vuotta sitten, mikä tuntuu hurjalta). Kiitän ja syvään kumarran. Lispectorista on muodostumassa minulle erittäin tärkeä kirjailija, ja sattumoisin uusi suomennos Oppiaika eli nautintojen kirja on juuri ilmestynyt. Voin luvata, että tänä vuonna bloggaan hänen tuotannostaan vielä lisää.

Klassikkohaasteen (jonka koonti, eli kaikki nyt luetut klassikkopostaukset, on Kirjapöllön huhuiluja -blogissa) lisäksi Passio menee minulla myös Hyllynlämmittäjä-haasteeseen tämän vuoden toisena kirjana.

Omppu luki tämän myös nyt klassikkohaasteeseen, lisäksi sen ovat blogeissa aiemmin lukeneet Ulla, Suketus, Sabinan knalli, Kirjavinkkien Mikko, ja kritiikkejä on julkaistu Savon Sanomissa, Turun Sanomissa, Maailmankirjoissa (erittäin hyvä ja kiinnostava teksti muuten), Sylvissä, Niin & Näin -lehdessä