"Joskus kun Ammu kuunteli radiosta rakastamiaan lauluja, jokin liikahti hänessä. Ihon alle levisi virtaava jomotus, ja hän astui ulos maailmasta kuin velho, paremmille ja onnellisemmille asuinsijoille. Sellaisina päivinä hän oli jotenkin levoton ja kesytön. Aivan kuin hän olisi siirtänyt hetkeksi sivuun äitiyden ja avioeron edellyttämän moraalin. Hänen käyntinsäkin muuttui tavanomaisesta äidinkävelystä toiseksi, villimmäksi. Hän pani hiuksiinsa kukkia ja kätki silmiinsä maagisia salaisuuksia."Intialaisen Arundhati Royn esikoisromaani Joutavuuksien jumala oli ilmestyttyään parikymmentä vuotta sitten valtava kirjallinen tapaus. Teos sai Booker-palkinnon ja se tuntuu olleen sukupolvikokemus monille suomalaislukijoillekin, jotka tarttuivat teokseen tuolloin ja kokivat jotakin aivan uudenlaista. Erityisesti Royn kielenkäyttö teoksessa tuntui silmiini somessa osuneiden kommenttien perusteella vaikuttaneen kovasti. Nyt kun kirjailijan toinen romaani Äärimmäisen onnen ministeriö on ilmestynyt suomeksikin, oli hyvä aika tarttua itsekin ensin tähän esikoiseen, jonka joskus olen poiminut kirjaston kirjavaihtopisteestä omaan hyllyyni.
Romaanin kerrotaan takakannessa olevan hiljalleen avautuva intialainen perhetarina, ja loppu käytetystä kuvailusta on hyvin abstraktia. Ainakin lukiessa pääsi aloittamaan suht puhtaalta pöydältä, vaikka odotukset yleisesti olivat kovat. Tarinan keskiössä on kiehtovaan tapaan kaksospari Estha ja Rahel, "erimunaiset", kuten tekstissä usein todetaan. Heidän perheeseensä kuuluvat äiti Ammu, isoäiti Mammachi, isotäti Baby Kochamma ja eno Chacko. Tapahtumat liikkuvat eri aikatasoissa, mutta suurin osa sijoittuu parin viikon ajanjaksolle, jolloin kaksoset ovat noin 7-vuotiaita ja perheen vieraaksi saapuvat Chackon ex-vaimo Margaret Kochamma ja tytär Sophie Mol. Tapahtumat saavat lopulta traagisia käänteitä, eikä perhe niiden jälkeen ole lähellekään entisensä. Tunnelmasta huokuu alkusivuilta asti lohduttomuutta. Intialainen kulttuuri on kirjoitettu teoksen kerronnan sisään vahvasti, ja olennaiseksi nousee maan kastijärjestelmän erottelevuus, mutta osoittelematta ja alleviivaamatta.
Teoksen kielenkäytössä on jännittävää, hyvin toteutettua lapsenomaisuutta, joka usein nousee Esthan ja Rahelin sanaleikittelyistä ja heidän ajattelunsa kuvauksesta. Kaksosten luoma oma kielellinen maailmansa on esitetty kirjassa uskottavasti. Samalla salaperäistä uhan tunnetta ja äkillisiä, yllättäviä asioita viskellään lukijan eteen lyhyin lausein. Lauserytmi ei ainakaan suomennoksessa ole tyypillisin, vaan se etenee välillä nykivästi tapahtumia luetellen. Riimittelyä, lauluja ja kielikikkailua on siinä määrin, että voin vain ihmetellä kääntäjän urakkaa ja sitä, miten hän on tällaisesta teoksesta näin kunnialla selvinnyt. Monessa kohtaa lukiessa heräsi kiinnostus alkuteoksen lukemiseen, että miten mikäkin asia on siinä toteutettu. Kirjailijan vahvat vertauskuvat eivät ole tavanomaisimpia, vaan sopivan yllätyksellisiä. Myös ylevä ja alhainen sekoittuvat tarkan aistivoimaisessa kuvauksessa monesti.
"Ennen valkoisten pilarien kannattamat lahot niskahirret olivat notkolla keskeltä niin, että siihen jäi iso, haukotteleva aukko. Historia-aukko. Maailmankaikkeudessa ammottava historian muotoinen aukko, josta äänettömien lepakoiden tiheät pilvet kohosivat illanhämyssä kuin tehtaanpiipun savu ja liihottivat yöhön. – – Lepakot nukkuivat kaiken päivää. Peittivät katon kuin talja. Ja roiskivat lattioille paskaa."Jotenkin en onnistunut rakastumaan tähän, en hullaantumaan siihen tapaan mitä odotin ylistävien kommenttien perusteella. Odotukseni pääsivät siis liiallisiksi. Luulen, että jos olisin vanhempi ja lukenut tämän nuorena aikuisena kirjan ilmestymisaikaan, olisin ollut yhtä innoissani kuin lukijat silloin. Taidan olla hemmoteltu, sillä viime vuosina on julkaistu paljon kerronnan kanssa rohkeasti kokeilevia, tyylinsä silti linjakkaina säilyttäneitä ja taiturimaisesti kirjoitettuja kaunokirjallisia teoksia. Tällaisia teoksia on ilmestynyt myös Suomessa, ja ne ovat vavahduttaneet ja vaikuttaneet (mm. Laura Lindstedtin Oneiron, Sinikka Vuolan Replika). Kerronnallinen uudistaminen, kokeilut, kielen mahdollisuuksien kartoittaminen ja maagiset elementit rikastavat nykyään entistä enemmän kaunokirjallisuuden lajeja, ja hyvä niin.
Erityisesti maansa kulttuurin kuvaajana Royn teos on ollut länsimaissa harvinainen menestys ja tuonut näkyville paljon sellaista, mikä olisi jäänyt monilta tietämättä. Itsekin koen oppineeni asioita, vaikka kaunokirjallisuuden perimmäinen tarkoitus ei olekaan täsmällisen tiedon välittäminen olosuhteista ja kulttuurihistoriasta – se tehtävä jää tietokirjallisuudelle. Olennaista on, että Joutavuuksien jumala on syvästi inhimillinen tarina, ja teoksen juonen olennaisina rakennuspalikoina ovat universaalit teemat: kielletyt rakkaudet ja suvaitsemattomuus. Ruumiillistakin rakkautta Roy puolustaa, mikä näkyy erityisesti kirjan lopussa. Laitoin lukemisen aikana Äärimmäisen onnen ministeriön myös varaukseen – sen tyyliä on kuvattu erilaiseksi, ja kiinnostaa millaiseksi kertojaksi Roy on parinkymmen vuoden aikana kypsynyt. Kirjallisia julkaisuja häneltä on toki välissä ilmestynyt useitakin, mutta ne edustavat tietokirjallisuutta, mm. esseitä sosiaalisista kysymyksistä.
Muissa blogeissa: mm. Kannesta kanteen, Kirsin Book Club, Kirjavinkit ja muita löytyy Googlella
Luin tämän myös ihan nyt vasta ja vielä sulattelen lukukokemustani. Pidin kirjaa ja tarinaa kiehtovana, mutta vaikeasti aukeavana ja vaativana. Tämä olisi hyötynyt intensiivisemmästä lukemisesta, nyt luin tätä useamman viikon ajan muiden kirjojen rinnalla. Hitaasti kehittyvässä juonessa oli jotain todella hienoa, mutta en minäkään varauksetta ihastunut.
VastaaPoista