Elfriede Jelinek - Halu

Elfriede Jelinek – Halu (Otava 2008), alkuteos Lust (1989). Suomeksi kääntänyt Jukka-Pekka Pajunen.

Varoitus: Tämä blogiteksti ja siihen mukaan otetut lainaukset käsitellystä teoksesta voivat aiheuttaa ahdistusta, aiheina ovat mm. seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. 

"Miehet, nämä maanpäälliset rakennelmat, haluavat rakentaa yhä lisää. Jotta vaimot tunnistaisivat miehensä vielä töistä ja teoksista sittenkin, kun nämä siirtyvät eläkkeelle. Viikonloppuisin taivaalliset kuitenkin käyvät heikoiksi. Silloin he eivät kapuakaan rakennustelineelle vaan ravintolan korokkeelle ja laulavat pakosta, aivan kuin kuolleet voisivat palata ja osoittaa suosiotaan. Miehet haluavat olla suurempia, ja samaa haluavat heidän työnsä ja teoksensa ja arvonsa. Heidän voimannäytteensä."

Kun itävaltalainen kirjailija Elfriede Jelinek sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2004, palkitseminen aiheutti Ruotsin akatemiassa kiistoja ja yhden jäsenen ovet paukkuen tapahtuneen eron, jonka yhteydessä tämä moitti Jelinekin tuotantoa mm. kaoottiseksi ja pornografiseksi. Jelinekin suomennetuista romaaneista jälkimmäinen, 2008 käännetty Halu, onkin haastava pala purtavaksi. Olin päättänyt napata luettavaksi tässä välissä jotakin ristiriitaista ja rankkaa, ja sain todella mitä tilasin. Aiemmin lukemissani kirjablogiteksteissä tätä teosta lähinnä kauhisteltiin ja pidettiin järkyttävänä. Myönnän ensimmäisten 40-50 sivun jälkeen miettineeni, että jaksanko kirjan loppuun. Samalla tekstin ansiokkuus oli ilmiselvää. Pääsin kuitenkin loppuun, ja otan asiakseni analysoida tarkemminkin kuin järkyttäväksi ja kaoottiseksi pornoksi leimaamalla.

Teoksen kieli on pimeän ja karun runollista – se kuvaa rumia asioitaan kolkolla kauneudella. Kertoja tuntuu kiivaalta tapahtumien selostajalta, lievästi sarkastiselta ja hyvin turhautuneelta. Samalla kertoja on kuitenkin etääntynyt, mutta tällä on selkeä persoona käyttäessään mm. me-muotoa useamman kerran eri viiteryhmiin kohdistuen.

Romaanissa on siis paperitehtaan johtaja, joka on alistava johtaja niin työssään kuin kotonaan, johtaja jolla on kyltymätön halu ja hän purkaa itsensä runnomalla vaimoonsa lukemattomin eri tavoin eri paikoissa, kerta toisensa jälkeen ja vaikka väkisin, jos täytyy. Halu on kirjoitettu 80-luvun lopulla, jolloin HIV oli levinnyt Euroopassa laajalti. Kirjassa sairauden pelko estää johtajaa toteuttamasta perversioitaan "seuranhakupalveluiden" eli lähinnä ilotyttöjen parissa. Suojautuahan ei voi, koska tämän miehinen ylpeys vaatii ajatusta, että voi kylvää siemenestään monistettuja, mutta pienennettyjä versioita itsestään. Siksi vaimoa on käytettävä kaikin mahdollisin mieleen juolahtavin tavoin. Nainen ottaa kaiken vastaan. Pariskunnalla on myös poika, joka mm. opettelee viulunsoittoa, koska niin täytyy isän mielestä tehdä (isä itse johtaa tehtaan kuoroa), ja poika on ikätovereidensa keskuudessa valtias sen takia, että hänen isänsä on johtaja. Myös poika saa kaiken haluamansa ja kaikki kadehtimaan saamaansa.

"Ikivihannan miehen ei tarvitse suojautua tämän naisen luona, hänet on peitelty ystävällisesti, taivaalla ei ole pilvenhattaraa. Miten mielellään omaisuus asuukaan meillä! Se ei voi asettua parempaan paikkaan kuin meidän sukuelintemme alle, kun ne retkottavat yläpuolella kuin kalliot virran yllä. Vastikkeeksi naiselle läjäytetään pöytään joka kuukausi silkkaa rahaa arkilieden antimia varten. Huomenna hän avaa jälleen lapselle oven koulusta elämään, mies on ostanut tämänkin elämänmenon, ja nyt hän käristää naisen uunissa runsaan makkaransa, joka on leivottu karvoista ja ihosta tehdyn voitaikinan sisään. Mutta koulubussi on juuttunut paikoilleen."

Edeltävässä katkelmassa tulevat esiin lähes kaikki romaanin teemat, jotka toistuvat kehämäisesti sivulta toiselle erilaisina muunnelmina (Jelinekin kirjallista kerrontaa onkin kuvattu musiikin kaltaiseksi). On miehen pysäyttämätön seksuaalinen halu, vallanhalu, jonka hän oikeuttaa siten, että kustantaa elämisen naisen ollessa kotona. Seksuaalinen alistaminen kytkeytyy kirjassa suoraan talouden ja sen markkinoiden aikaansaamaan ihmisten alistamiseen: työntekijöiden asema on kiinni tehtaan heille antamasta elämästä ja jos heistä tulee työttömiä ja köyhiä, he eivät ole enää mitään, vaan osattomia kaikesta, ikäviä ja tiellä. Elfriede Jelinek kuului vuosina 1974–1991 Itävallan kommunistiseen puolueeseen ja hän syöksee tässä teoksessa esiin kiukkua talouden sortavista rakenteista.

Seksuaalisen väkivallan ja nöyryytyksen rakenteet näkyvät myös läpi kirjan, ja erilaiset groteskilla tavalla kuvatut aktit seuraavat toisiaan uudelleen ja uudelleen. Sukuelimille ja eritteille on keksitty sellainen mitä moninaisin nimitysten kirjo, että voisin kuvitella suomentamistyössä olleen siksikin omat haasteensa... Pähkäiltävää on aiheuttanut varmasti kirjailijan muutenkin hyvin omintakeinen, voimakas kieli, joka on suomennokseen saatu välitettyä kuitenkin elävästi. Välillä kirjaa luki ajatellen sitä jonain kylmäävänä dystopiana. En tunne 80-luvun lopun Itävallan oloja ja taloustilannetta tarkemmin, mutta oletan siellä koetun tuolloin jo nousukauden jälkeistä taantumaa, jollainen iski myös Suomeen rajuna 1990-luvun alussa.

"Ja vielä yksi asia, jonka luonto lupasi: oikeus työhön jonka mukaan jokainen työnantajansa kanssa liiton solminut voidaan vapauttaa Jumalasta kuoleman kautta (Jumalan haisevana jätöksenä). Nyt tuli puhuttua sivu suun. Tätä epäkohtaa valtakunnan mahtimiehetkään eivät osaa ratkaista. Työtä on vähemmän, ihmisiä enemmän, ja he tekevät kaikkensa, että kaikki on ja pysyy ennallaan ja että he itsekin saavat pysyä hengissä."

Jelinekin romaanissaan luomaan vihamieliseen maailmaan ei tule menneeksi mukaan, vaan sitä katselee typertyneenä sivusta, ja kirjailijan tekstissään esittämiä äärimmäisimpiä kuvia ei pysty ottamaan vastaan sellaisinaan. Varsinkin johtajassa hahmottuva kuva miehestä pervessinä, täysin itsekeskeisenä, sadistisena alistajana ampuu yli tarkoituksellisena kärjistyksenäkin silloin, kun se pyritään paikoitellen yleistämään koko sukupuoleen. Talouteen ja työmarkkinoihin liittyen Jelinek ei peittele tunnettuja näkemyksiään, vaan tuo ne kirjassaan selkeinä esiin, mikä saa vertailemaan toiseen hyvin markkinatalouskriittisesti ajatelleeseen Nobel-kirjailijaan, José Saramagoon. Saramagon tuotannossa tämän omat poliittiset näkemykset näyttäytyvät varsin hienovaraisina kannanottoina Jelinekiin verrattuna. Väkivalta on Halussa lähinnä seksuaalista ja siihen suoraan kytkeytyvää. Vahingoittamista itsetarkoituksellisena lyömisenä kuvataan melko epäsuorasti (sen verran lukijaa armahdetaan), mutta siitä annetaan viitteitä esim. naisen käyttäessä aurinkolaseja, vaikka on pimeää.

Nainen, johtajan vaimo Gerti, on kirjan alussa lähinnä objekti, täysin passiivinen toimija. Hän ei edes yritä panna vastaan miehen, ja myös miehen kaltaiseksi kasvamassa olevan pojan, tyrannialle. Lopulta Gerti kuitenkin lähtee kotoaan, riistäytyy ulos ja päätyy syrjähyppyyn opiskelijanuorukaisen kanssa. Gertille kehittyy tätä toista miestä kohtaan voimakkaita tunteita, mutta miehelle kyse on lopulta yksittäisestä seikkailusta. Jälleen Gerti päätyy häväistyksi.

"Kauempana, sieltä mistä me raahasimme Gertin, laskettelijat juhlivat yhä edelleen pienissä rommi- ja teelammikoissaan. He hehkuvat ja hihkuvat. Heidän ilojensa taakan alla metsämaakin on änkyräkännissä. Mekko on vedetty Gertin pään päälle kuin säkki, jonka sisällä hänen on odotettava lämpenemistä tuotelappujen ympäröimänä. On syytä tietää, että sukkanauhoilla ei ole haitallisia vaikutuksia, jos mies haluaa lerputella sukuelintään oikein kunnolla."

Halu on teoksena kuin maalaus, jonka tekijä on kuvannut aihettaan kauniilla väreillä ja tuo siinä esiin hienoja muotoja käyttämällä taitavaa tekniikkaa. Maalaus on kuitenkin viimeistelty oksentamalla sen päälle ja viskelemällä ikään kuin koristeeksi vielä spermaa, virtsaa, ulosteita. Lopuksi siihen on lyöty nyrkillä reikiä. Lopputulos on tuo eritteillä päällystetty, vaurioitettu taideteos, joka kaikesta vastenmielisestä huolimatta saa ihailemaan tekijää tämän taitavuudesta maalamisessa käytetyissä tekniikoissa ja muodon ymmärryksestä.

Kyseessä on hurja kirja: vimmainen, ruma ja paikoin tuskastuttava, mutta silti näkemisessään taitava ja perusteellista työtä. Vaikuttava se ainakin oli. Jelinekiä on ehdottomasti luettava lisää ja romaani Pianonsoittaja otettava seuraavaksi lukulistalle. Muita teoksia kirjailijalta ei olekaan suomennettu ja hän on 2000-luvulla kirjoittanut lähinnä näytelmiä. Jelinek kärsii sosiaalisista peloista ja avarien paikkojen kammosta, minkä takia ei ollut läsnä muuten kuin videon välityksellä Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa saadessaan palkintonsa. Hänen näytelmänsä ovat aiheuttaneet kohua vielä viime vuosinakin: vuoden 2010 Rechnitz (Der Würgeengel) sai suuren osan yleisöstä kävelemään ulos puolivälissä,