Lassi Hyvärinen - Tuuli ja kissa

Lassi Hyvärinen – Tuuli ja kissa (Poesia 2018)

"Tähdistä roikkuu savua.
Vihani muuttuu savuksi.
Nokeat keittiön, kissa moittii,
kyllästyy ja lähtee metsään."

Mä oon kissa, jol on kleptokraatin nimi, alkaa Pyhimyksen kappale, jonka oletettavasti kuulen livenä vielä tänään. Mutta tällä kertaa ei puhuta musiikista, vaan runokokoelmasta, jossa kissa varastaa persoonallaan show'n, vaikka tuuli, mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessakin kovasti yrittävät. Ja itse puhuja, joka on kirjan tekstien maailmassa selvästi mukana, puhuu tapahtumien keskiöstä, osallistuu, mutta silti on lähinnä havainnoijan roolissa. Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa -teos nappasi mukaansa tänä kesänä myös karhun joka tanssii, joten mikäs sen on ollessa. Kokoelma herätti kirjallisessa piirissäni ennakoivaa puhetta jo ennen ilmestymistään, sitä odotettiin, ja minä kiinnostuin. Selailtuani kirjaa kustantajansa kesäjuhlissa päätin hankkia sen omakseni. Tekstissä oli jotakin, mikä värisi minussa. Yritetäänpä avata.

"Ennen kallioita on pieni kuusikko.
Juoksu pehmeillä neulasilla rauhoittaa mieltä.
Vilkaisen kelloa ja totean:
kalliot ovat myöhässä."

Tarinanpätkiä, joita alkaa seurata huomatakseen, että ei, nyt tuli jotakin aivan muuta. Surrealistisia käännähdyksiä. Monesti juuri niistä syntyy säkeiden värinä. Ja nuo värähdykset siirtyvät sivuilta aivoaaltoihini, kulkevat pitkin hermoja. Runoja on luettava uudestaan. Ja uudestaan. Joskus niistä tuntuu sisäistävän puolet, alun tai lopun, mutta toinen puolisko jää irralleen, eikä se välttämättä ole huono, ei, on vain yritettävä uudelleen. Hahmojen persoonat nousevat esiin vähitellen. Kissa ei ole tyypillinen kissa, tai ainakaan tyypillinen populaarikulttuurin kissa, joita on vilinäksi asti. Se on oikukkaan tuntuinen, välillä surullinen, vihainen, mutta melankolian tasot ovat jotenkin erilaiset kuin kissasymboliikassa yleensä.  Vai onko se sitten lopulta kissa ollenkaan, niin, tulkinnan mahdollisuudet. Kissa, jolla on suurtalouskeittiö ullakolla ja joka väittää kirjastoa saunaksi, sytyttää sen palamaan. Viimeksi viitatussa runossa on myös mariseva kirjastovirkailija, mitä siitäkin pitäisi ajatella. Ehkä sellainen tyyppi on kirjastoväen keskuudessa olemassa. Aina samanlainen.

"On kansainvälinen kirjastopäivä, virkailija sanoo.
Yritän tuntea syyllisyyttä, mutta tunnenkin ylpeyttä,
ja kun yritän poistua etten aiheuttaisi lisää vahinkoa

tunkeudunkin syvemmälle hyllystöjen uumeniin.
Paperikasojen läpi kantautuu virkailijan kaukainen marina.
Se on aina samanlaista eikä tee eroa asioiden välillä."

Runojen puhujalla on kissaan läheinen suhde, hän yrittää ymmärtää kissaa, mutta joutuu sen kanssa törmäyskursseille yhä uudelleen. Näistä kohdista syntyy säkeitä, jotka varmasti resonoivat monissa. Minussa ainakin. Se suurtalouskeittiöruno, jonka lopusta olen ottanut sitaatin tämän postauksen alkuun, tekisi mieli printata jääkaapin oveen, mutta olisihan se ehkä kornia. Kirja hyllyssä riittäköön. Kissan lisäksi hahmoihin tosiaan kuuluvat mehiläistarhuri ja nainen sipulinvarsihameessa. Jostakin syystä kuvittelin, että siinä hameessa on sipulinippuja, eli varsien lisäksi itse sipulit roikkuisivat siinä mukana, mutta ehkä kyseessä onkin kaislahameen näköinen mutta tummanvihreistä sipulinvarsista koostuva hame. En tiedä, onko tämä olennaista ja miksi. Mehiläistarhuri puolestaan, hän on kaikenlaisessa mukana, mutta ei jätä niin suurta muistijälkeä. Katkeruus on hänessä olennaista, ja tyhmäksi haukutaan. Puhujan suhde hahmoihin tuntuu välillä tuskastuneelta, mutta tulee myös hetki, jolloin välähtää kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on.

"Heitän herätyskellon keskelle nuotiota.
Se hajottaa piirin pieniksi seurueiksi.
Piha tyhjenee mallikkaasti, nojaan oveen ja kuuntelen,

ja kun tihenevä hiljaisuus alkaa soida kuin hidas kello
kuiskaan rakastuneesti: minun pihani."

Tuulesta ja kissasta löytää jokainen varmasti säkeensä, jotka puhuttelevat. Kokonaisuudet hahmottuvat hitaammin, mutta merkityksellisyyden voi lukea jo ensimmäisillä kerroilla. Tasoja on ja ammennettavaa, asioita jotka jäävät kytemään takaraivoon, siitä varmasti Tanssiva karhu -palkintokin teokselle. Hyväksyn raadin ratkaisun hyvin, vaikka kaikkia ehdokkaitakaan en ole lukenut. Kun tekstit värähtelevät tällä tavoin, on kyse jostakin suuremmasta, mikä on huomioitava. Tällaista kirjoittamista ei ole liikaa. Mallikasta tekoa, ilahduttava, sisältä vavahduttava runoteos.

Muualla blogeissa ja kritiikeissä: Kiiltomato, Kirja vieköön, Tuijata, Helsingin Sanomat, Reader, why did I marry him, ESS