Muriel Barbery - Haltiaelämää

Muriel Barbery – Haltiaelämää (Gummerus 2016), alkuteos La vie des elfes (2015). Suomeksi kääntänyt Lotta Toivanen.

"Sen lisäksi hänessä oli hienoista surumielisyyttä niin kuin sieluissa, joiden käsityskyky yltää yli älyn ja jotka tietyistä vihjeistä – joita on kaikkialla, myös tytön suojatuissa mutta köyhissä kasvuoloissa – aavistavat maailman tragediat."

Ranskalaiskirjailija Muriel Barberyn uutuus Haltiaelämää päätyi lukulistalleni yksinomaan siksi, että olin muutama vuosi sitten ihastunut hänet maailmanmaineeseen nostaneeseen Siilin eleganssiin niin paljon. Kuten kirjaa minulle suositellut kaverini silloin totesi, tuo kirja oli suorastaan "päräyttävä". Haltielämää osoittautui jo kuvauksen perusteella erilaiseksi kirjaksi – se olisikin genreltään fantasiaa. Mikäs siinä, mielelläni luen hyvältä kirjoittajalta myös fantasiaa, tuumin.

Kirjan alku vaikuttaa kiinnostavalta ja lupaavalta. Ranskassa asuva Maria ja Italiassa asuva Clara varttuvat kasvattivanhempien luona ja osoittautuvat jo pieninä hyvin poikkeuksellisiksi yksilöiksi. Maria kuulee luonnon ääniä ja kommunikoi eläinten kanssa, Clara osaa vaistomaisesti soittaa pianoa kuin aikuinen virtuoosi. Pikku hiljaa paljastuu, että on olemassa haltioiden maailma, johon tyttöjen elämät ja kohtalot kietoutuvat vahvasti. Barbery kertoo tarinaansa värikkäästi kuvaillen ja elävin kielikuvin. Tähän liittyy kuitenkin sitten se mutta...

Kirjan edetessä alkaa tuntua, että sen värikkäitä ilmauksia sisältävä kielenkäyttö ei vie tarinaa eteenpäin sujuvasti, vaan sen takaa joutuu kaivamaan esiin sen, mitä on oikeasti tapahtumassa, mitä kirjan henkilöt tuntevat, minkälaisia he pohjimmiltaan ovat... Kerronta leviää lukuromaanimaiseksi korulauseiden ripotteluksi (jep, lukuromaaneiksi kuvatut teokset eivät yleisesti ottaen ole suuria suosikkejani), eivätkä ajatukset tunnu kirkkailta, vaan ne ikään kuin hautautuvat siihen usvaan, joka kirjassa esittää myös suurta osaa. Filosofianopettajakin työskennellyt Barbery saa toki ajoittain kiteytettyä ajatuksia maailmanmenosta hienosti.

"Kun isä ja poika näkivät toisensa ensi kerran, he inhosivat toisiaan sydämensä kyllyydestä ja peruuttamattomasti – ja niille, jotka ihmettelevät, miten niin nuori sielu saattoi vihata niin palavasti, muistutettakoon, että lapsuus on haave, jota katsoessamme ymmärrämme sen mitä emme vielä tiedä."

Keskiössä olevien kahden tytön lisäksi teoksessa seikkailee paljon henkilöhahmoja, joita en lukijana oikein päässyt lähelle, eivätkä heidän kohtalonsa juuri onnistuneet koskettamaan – kokemus on siis aivan päinvastainen kuin Siilin eleganssin kanssa. Vaikka nämä kaksi ovatkin hyvin erilaisia kirjoja, silti muutos on hämmästyttävä. Tämän kirjan suurena teemana on esittelytekstien mukaan se, että "vastaus ihmiskunnan eheytymiseen on jälleenlöydetty yhteys luontoon, yliluonnolliseen ja runolliseen hurmioitumiseen". Ok, tarinan taustalla oleva suurempi filosofia nousee kyllä esiin muutaman kymmenen viimeisen sivun aikana. Siihen mennessä olin kuitenkin ehtinyt turhautua jo useampaan kertaan, eikä suuremmin jaksanut kiinnostaa, vaikka luonnon ja sään elementtejä vellova, hyökyvä ja kohiseva kuvaus kuinka yrittää ravistella lukijaa.

Sanoisin, että yhdestä viiteen asteikolla tämä olisi sellainen kolmen tähden kirja. Paljon hyviäkin juttuja, mutta kokonaisuus jää latteaksi ja lukukokemus keskinkertaiseksi. Olen tottunut odottamaan lukemiltani kirjoilta enemmän. Barbery kirjoittaa kuulemma tälle teokselle jatkoa, ja luulen, että joudun jättämään sen suosiolla hyllyyn.