J. M. Coetzee – Häpeäpaalu

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu (Otava 2000, suom. Seppo Loponen) 

Hankin Coetzeen romaanin kirjastosta kuunneltuani Nobel tai ei mitään -podcastin jakson. Tekijälleen toisen Booker-palkinnon tuonut teos osoittautui niin vetäväksi, että ”jyräsi” muut kesken olevat kirjat ja luin sen loppuun varsin nopeasti. Häpeäpaalu on kiinnostava erityisesti tutkielmana epämiellyttävän päähenkilön kirjoittamisesta. Heti ensimmäinen virke pudottanee kyydistä monet setämieskirjallisuuteen kyllästyneet: ”Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.” Tulevien tapahtumien valossa olisi voinut olla parempikin, että yliopiston apulaisprofessori David Lurie olisi pitäytynyt ratkaisussaan, seksityöntekijän luona käymisessä, mutta hän saa tietää tämän elämästä liikaa ja tuon TMI:n jälkimainingeissa hänen halunsa kanavoituvat kohti nuorta opiskelijaa. 

Seuraa skandaali, jonka myötä itsekeskeisyydessään taipumaton David lopulta joutuu lähtemään yliopistolta. Romaanin ytimessä onkin oikeastaan me too -tarina lähes parikymmentä vuotta ennen maailmaa myllertänyttä kampanjaa, tosin näkökulma on lähinnä miehen. Häpeän lävistämä David matkustaa tyttärensä Lucyn luo Etelä-Afrikan maaseudulle. Valkoinen kaupunkilaismies tyttärineen erottuu ympäristön mustasta väestöstä, ja lopulta apartheidin aikana vallinneet voimasuhteet kääntyvät uudenlaisessa todellisuudessa kompleksisella tavalla. David joutuu havaitsemaan, että hänen tyttärensä saattaa olla valmis sopeutumaan maaseudun patriarkaaliseen elämäntapaan, osittain siksi koska on erilainen kuin isänsä, osittain siksi koska on samanlainen jääräpää. David löytää paikkansa huolehtiessaan lopetettujen koirien käsittelystä – mitä arvokas kohtelu kuoleman jälkeen oikeastaan tarkoittaa? Elämä on luopumisten sarja, mutta ”puhtaalta pöydältä aloittaminen” ei todella ole helppoa, vaan voi vaatia tuskallista nöyrtymistä, kenties jonkinlaista egon kuolemaa. 

Coetzeen romaanissa olennaisia ovat juonen kuljetuksen ja päähenkilön henkisen kehityksen herättämät ajatukset. David ei koe suurta valaistumista, mutta ymmärtää totutusta elinpiiristään poikkeavaa maailmaa jonkin verran lisää, hänen tietoisuutensa lisääntyy. Mutta ei hän tuhoisista impulsseistaankaan pääse eroon, välillä hän kokee taantumisia. Mietin Walt Odetsin Out of the Shadows -kirjan toteamusta siitä, miten vanhoihin tapoihin lipsahtaminen tarkoittaa, että jotain on jäänyt viime kerralla oppimatta. Toisaalta jos lipsahdus aiheuttaa vahinkoa muille ihmisille, ei tuo tieto heitä lohduta. Harmaita alueita riittää, vaikeita tunteita. 

Teoksen proosa ei ole erityisen kaunista, mutta Coetzee osaa hyödyntää perinteisehkön romaanikerronnan tehokkaasti. Ulkopuolisuuden kuvauksistaan Nobelin saanut tekijä kertoo Häpeäpaalussa ihmisestä, jonka olisi syytä tehdä muutos, mutta suuri ego ja tietynlainen välinpitämättömyys – erityisesti muiden sisäisiä maailmoja kohtaan – ovat esteenä. Ehkä loppu on siinä mielessä toiveikas, että David luopuu ainakin palasesta egoaan. Tai siihen tulee särö, josta muu maailma pääsee sisään koiran muodossa. Lucyn roolina on lopulta koston kierteen katkaiseminen – väitän että harva olisi henkisesti valmis hänen ratkaisuunsa sellaisenaan. Monet symboliset viittaukset apartheidiin menivät minulta todennäköisesti ohi, vaikka joitain olin bongaavinani. Intertekstuaalisia viittauksia on erityisesti Lordi Byroniin ja hänen moninaisiin suhteisiinsa. 

Kirjaston niteen liimasidos hajosi lukiessani ja sivut olivat paikoin tahriintuneet. Luopumisen hetki lienee silläkin edessä. 

”Jos tämä elämänmuoto tuomitaan tuhoon, mitä hänelle jää rakastettavaksi?” 

”Hän pelastaa ruumiiden kunnian, koska kukaan muu ei ole kyllin typerä tehdäkseen sen. Juuri sellainen hänestä on tulossa: typerä, kaheli, houkka.” 

”Hänessä on liian vähän tulta.”

Walt Odets – Out of the Shadows

Walt Odets: Out of the Shadows – Reimagining Gay Men’s Lives (Farrar, Straus and Giroux 2019)

Psykoterapeutti Walt Odetsin kirja on mainittu monessa yhteydessä samankaltaisena teoksena kuin Alan Downsin The Velvet Rage. Jotkut lukijat ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että Odetsin teos on parempi. Tyylilajikin on vähän eri: Out of the Shadowsissa kyse on psykologisesta tietokirjasta, mutta ei varsinaisesti self helpistä. Vaikka kumpikin teos perustuu terapeuttien kokemuksiin homomiesten parissa tehdyssä työssä ja jonkin verran myös heidän omiin elämänkokemuksiinsa, Odets ei tunnu haluavan myydä tiettyä työskentelyn mallia, josta hänet voisi sitten kutsua luennoimaan, jotta voisi tehdä valtavasti lisää rahaa. Hänen tekstiään hallitsee rauhallisen punnittu tiedon välittämisen halu.

Kirjassa näkyy siihen käytetty aika, ja Odets kertoo kirjoitustyön lähteneen liikkeelle hänen yli 20 vuoden aikana syntyneistä muistiinpanoistaan. Keskustelut asiakkaiden kanssa eivät ole suoraan yksittäisistä tilanteista litteroituja, vaan ne on kirjoitettu dialogeiksi huolella, ykstyiskohtia on jonkin verran muutettu yksityisyyden säilyttämiseksi, ja tapauskertomukset sisältävät yleensä kahden ellei useamman asiakkaan elämäntarinaa. Olennaista on kuvata muutos, hetki jolloin ihmisessä liikahtaa, ja tapa jolla hänen toimintansa alkaa kääntyä kohti terveempää ja autenttisempaa elämää. 

Löydän tapauskertomuksesta toisensa perään kokemusteni ja tunteideni kappaleita. Tajuan jälleen, miten merkityksellistä on lukea tällaisia elämäntarinoita juuri muiden homomiesten kokemuksista, koska niissä on erityisyyttä, joka liittyy nimenomaan seksuaaliseen suuntautumiseen – ja tapoihin joilla ympäristö suhtautuu siihen. Juuri ymmärtämättömät, stereotypioihin jumittuvat suhtautumistavat aiheuttavat kyvyttömyyden hyväksyä itsensä kokonaisena ihmisenä. Odets saa minut myös miettimään uudesta kulmasta suhdettani hiv:n pelkoon, siihen miten se on nuorempana elänyt mukana silloinkin, kun en ole oikein ajatellut sitä vaan jopa työntänyt aktiivisesti pois mielestäni. 

Se Odetsilla on yhteistä Downsin kanssa, että hänkin esittää oman kolmijakoisen mallinsa. Tällä kertaa kyse on juuri hiv:sta, ja Odetsin mukaan merkitystä on sillä, elikö vuonna 1981 alkaneen epidemian tappavimman vaiheen henkilökohtaisesti läpi aikuisena homomiehenä, vai kuuliko siitä lapsena kauhutarinoita, vai onko kasvanut vasta sen jälkeen kun lääkitykset paranivat huomattavasti vuodesta 1996 alkaen. Odets esittää avartavaa turvaseksipuheen kritiikkiä ja puolustaa homomiesten oikeutta intiimeihin yhdyntäkokemuksiin. Häpäisemiseen ja pelotteluun hän ei seksivalistuksessa usko, eiväthän ne estäneet 80-luvullakaan valtavaa määrää ihmisiä sairastumasta ja kuolemasta. 

Odetsin teksti saa minut toivomaan, että eri sukupolviin kuuluvat homomiehet keskustelisivat enemmän keskenään kasvotusten erilaisissa tilanteissa. Huomaan kaipaavani lisää sellaista elämääni. 

Näen aiempaa tarkemmin myös homoille tyypillisten traumojen jatkumon. Lapsuudessa tapahtunutta traumatisoitumista seuraa usein jokin aikuisuuden tapahtuma, uudelleentraumatisoituminen, joka tuo tiedostamattomalla tasolla mieleen vanhan. Useimmille aidsin pahimman aikakauden läpieläneille homomiehille epidemia oli vanhojen haavojen aukirepijä. Ajattelen, että nykyisin tuhoisia kokemuksia homoille – varsinkin omassa ikäluokassani ja sen tienoilla – aiheuttavat erityisesti päihderiippuvuus, monella tavalla pinnallisen deittikulttuurin lietsoma yksinäisyys tai väkivaltaiseen parisuhteeseen päätyminen. 

Odets toteaa, että siinä tapauksessa, jos hiv:n saa nykyisin, stigma homoyhteisön sisällä voi olla jopa suurempi kuin takavuosikymmeninä, koska pahimpina aikoina yhteisö oli toinen toisensa tukena epävarmassa tilanteessa, joka ennen tehokkaiden lääkitysten kehittymistä uhkasi kaikkia. 

Olennaisin oppi, joka kirjasta tuntuu minulle jääneen, on se, että ei pidä hävetä eikä moittia itseään, jos lipsuu takaisin vanhoihin vahingollisiin tapoihinsa. Odetsin mukaan se on mahdollisuus: merkki siitä, että edelliseltä kerralta on jäänyt jotain opittavaa, eikä kaikkea ole vielä käynyt läpi perusteellisesti. Mutta kun ”repsahdus” on tapahtunut, voi korjaamista yrittää uudelleen. Ehkä uusin keinoin? Ehkä kaivautumalla vielä syvemmälle historiaansa tai tunteisiinsa? Ehkä tekemällä jotain, mikä muuttaa omaa arkea, ympäristöä? Itsensä moittimisella ei paranemisessa korjata mitään. Kunpa tuon vielä sisäistäisi. Toivottavasti tulee mahdollisuuksia sisäistää se. 

Tajuan lukiessani aiempaa konkreettisemmin, mihin keskusteluterapian ja ylipäätään puhumisen (tai kirjoittamisenkin) mahdollisuudet päättyvät. Lopulta on alettava tehdä asioita maailmassa – mieluiten muiden ihmisten kanssa. Se on aluksi kyllä hirveän pelottavaa. Autenttinen tunteiden ilmaisu. Helppo kirjoittaa nuo sanat peräkkäin, mutta miten alkaa toteuttaa sitä, kerta toisensa jälkeen? Nyt näen pilkahduksen siitä, että se voi olla mahdollista. Olen alkanut opetella.  

Mielestäni Odets onnistuu konkretisoimaan autenttisuutta selvästi sisäistettävämmin kuin Downs The Velvet Ragessa ja Matthew Todd Straight Jacketissa. Niin tärkeitä kuin nuo kaksi aiempaa teosta ovatkin olleet homomiesten itseymmärryksen sanallistamiselle. 

Siinä missä The Velvet Rage oli erittäin keskittynyt monogaamisen parisuhteen paremmuuteen, Out of the Shadows näyttää avoimien ja polyamoristen suhteiden mahdollisuudet laajasti. 

Kirja päättyy novellimaiseen tekstiin, joka kertoo Odetsin elämänkumppanin (yhden heistä) tarinan ja kuvaa ihmissuhteiden kehittymistä kuviossa, jota kutsuisin polyamoriseksi. Hämmentää, miten silotellun kuvan teksti antaa heidän arkielämästään, oikeastaan monet yksityiskohdat siitä puuttuvat, ja kerronta on tasoa: ”olimme kiireisiä, kaipasimme toisiamme, välillä kävimme lentämässä omalla lentokoneellamme ja pääsimme sillä kohoamaan kipujemme yläpuolelle” (kyllä, lentämisen teknisiä yksityiskohtia puolestaan on paljon). Olisin toteuttanut tuon omaelämäkerrallisen osuuden jollain muulla tavalla, ja erityisesti olisin halunnut lukea enemmän heidän suhteidensa pienistä arkipäiväisistä konflikteista – jotenkin en usko polykuvion olleen heille ihan niin helppo kuin millaisena se tarinassa esitetään. Kirjan eetosta ajatellen lopetusnovelli ei ole onnistunein mahdollinen ratkaisu. 

Odets kirjoittaa kiinnostavasti siitä, miten monet homomiehet odottavat yhteisöiltä myös liikaa kuvitellessaan vaikkapa, että San Fransiscon tunnettuun "homokortteliin" muuttaminen korjaisi kaiken. Hänen mukaansa olennaisinta on löytää ympärilleen muutamia tärkeitä ja luotettuja samaan viiteryhmään kuuluvia. Sen kummempaa se ei ole. On hyvä olla ystäviä, joiden kanssa voi jakaa asioita niin että voi luottaa tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi. 

Haluan vielä todeta, että laajasti ajatellun yhteisönsä kanssa terveessä yhteydessä elävä homomies ymmärtää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia aina tilaisuuden tullen jarruttanut ja vastustanut konservatiivipoliitikko ei tule lopulta valitsemaan häntä. Don't be a pick me gay.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että viimeisen vuoden aikana on vaivihkaa rakentunut omanlaisensa blogiesseiden sarja, johon kuuluvat tämän lisäksi ainakin tekstit The Velvet Ragesta, Straight Jacketista, ja jossain määrin myös tekstit In the Dream Housesta ja Yksinäisten kaupungista. Queer-psyyken käsittelyä ja eteenpäin ajattelua, yhteisön kukoistamisen mahdollisuuksien rajankäyntiä, trauman purkamista ja vielä koluamattomien kaapin takimmaisten nurkkien tutkimista. Kaj Korkea-aho kirjoittaa teoksessaan Äitiä etsimässä, että Suomi on queerin länsimaailman katvealueella, minkä tunnistan, ja näen tärkeänä kirjoittaa näistä aiheista suomeksi – erityisesti analysoimalla teoksia joita ei ole suomeksi julkaistu. 

Vaikka psykoterapeutin kirjoittamia tapauskertomuksia lukiessa voi päätyä oman päänsä sisälle kiertämään kehää, ajattelen että tällaisia kirjoja on välillä olennaista lukea, kunhan ei jatkuvasti tankkaa. Omasta sisäisyydestä kumpuava itsensä hyväksyminen laajenee lopulta ulospäin ja mahdollistaa paljon ihmissuhteissa muiden kanssa. Juuri nyt näen olennaisena nostaa esiin, että meillä queer-ihmisillä on oikeus elää hyvää elämää ja etsiä siihen keinoja, tapoja ja reittejä, jotka sopivat juuri meille. 

Olisikohan tätä tekstien sarjaa mahdollista kehittää pidemmälle? Mistä teoksista – muistakin kuin kirjoista – kannattaisi vielä kirjoittaa? Mistä queer-aiheista meillä ei ole vielä suomeksi kieltä? 

”By its very nature, play is spontaneous and thus requires an acceptance of uncertain incomes.”

"From within such gay male geographic communities, young men must find their own real communities of four, six, or eight devoted and enduring companions. That accomplishment is important and affirming, and everything a human life could hope for and need. The futures of young gay lives will not be transformed through assimilation into gay communities seeking seamless internal unity – –. The transformation will happen when, one by one, each man discovers who he is and makes a life for himself that expresses that self-discovery. Gay lives will be diverse, but all will share one important aspect: they will be honest lives that stand on authentic self-acceptance." 

"To be authentic, relationships between men must continue to express gay sensibilities, including the social, emotional, and sexual diversity that naturally characterizes relationships between men."

Hyvä kritiikki teoksesta Lambda Literary Review'n sivuilla

Han Kang – Älä jätä hyvästejä

Han Kang: Älä jätä hyvästejä (Gummerus 2024, suom. Taru Salminen) 

Tämäkin Han Kangin romaani sukeltaa pimeään, kätkettyihin tunneleihin, jotka paljastavat väkivallan historian. Toisin ajattelevien vainolla on ollut Korean historiassa armottomat seuraukset. Älä jätä hyvästejä on kuitenkin siinä erilainen kuin Ihmisen teot (jota en halua koskaan enää lukea uudelleen) että se sisältää paljon ystävyyttä, ylisukupolvisten kipujen ymmärtämisen hetkiä ja kaunista kielenkäyttöä. Jos Ihmisen teot oli kirjailijallekin masennukseen vajoaminen, tämä romaani on pyrkimistä sieltä ulos. Toivo on pieni liekki, mutta liekki kuitenkin. 

Suuressa osassa kirjaa ja sen kuvakieltä on lumi. Lumi ilmassa kieppumassa alas pilvestä; lumi vainajien kasvoilla heidän jäätyään ulos makaamaan. Rinnastus jää mieleen vahvana. Romaanin unenomainen tunnelma, jossa elämän ja kuoleman raja hälvenee, tuntuu myös erityiseltä. Taiteen tekeminen ja aineistojen tinkimätön tutkiminen punoutuvat kerrontaan avoimesti ja näyttävät erilaisia tapoja muistaa ja kertoa. 

Suomennos on tehty suoraan koreasta ja vaikuttaa ansiokkaalta. Yhden oikoluvun olisin vielä käännökselle tehnyt, mutta kyseessä on tätä julkaisua laajempi ongelma. 

”Tuska eristää minut niin kuin aina. Jään vangiksi kiduttaviin hetkiin, joita minulle ei aiheuta kukaan muu kuin oma kehoni – –” 

”Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. Samalla, kun kämmeneni turposi vaaleanpunaiseksi, lämpöni imenyt lumi muuttui maailman ohuimmaksi jääksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him

Timo K. Mukka – Tabu

Timo K. Mukka: Tabu (Gummerus 1965)

Aloitin vuoden 2025 alkaessa Timo K. Mukka -lukuhaasteen. Sain idean luettuani Sini Silverin hienon elämäkertakirjan Miltä männystä tuntuu olla mänty, innostuin vanhan suosikkini tuotannosta uudelleen ja päätin lukea Mukan kirjat läpi tämän vuoden aikana. Haasteeseen saa liittyä mukaan! 

Ensimmäiseksi luettavaksi tänä vuonna päätyi Tabu, joka odotti jo kotona hyllyssä, mutta en ollut aiemmin lukenut sitä. 

Varoituksena, että kerron tekstissäni paljon teoksen juonesta.

Tabu on pienoisromaani, jonka metaforinen ja allegorinen sisältö on runsasta jo ensisivuilla. Mukan kirjoittama minäkerronta tuo pintaan 13-vuotiaan Milkan heräävän seksuaalisuuden – joka ei saa herätä rauhassa, koska hänen kohtaamansa Kristus-Perkele menee teoillaan liian pitkälle. Kun ajattelee henkilöhahmoa ensisijaisesti metaforisena, jota Kristus-Perkeleen nimeämisen tapa erityisen voimakkaasti ehdottaa (kiitos hyvistä huomioista tähän liittyen Ompun blogipostaukselle), romaani saa monta tasoa lisää. Seksuaalisuuden heräämisen “taustakohinana” on monella nuorella Kristuksen läsnäolo (järjestäytyneen uskonnon määrittelemät rajat, tiukka yhteisö, kontrolli, häpeä) tai perkeleen kohtaaminen (seksuaalinen hyväksikäyttö, väkivalta, painostus, rajojen ylittäminen). Joka tapauksessa nuori ei saa kasvaa turvallisesti omaan tahtiinsa. Tabun loppupuolella Milkan äitikin menettää järkensä, kun Kristus-Perkeleeksi kutsuttu Ojanen, johon myös äiti on rakastunut, häipyy, ja tytön raskaus tulee ilmi. 

Toistuvissa jumalalle kohdistetuissa puheissa kuuluu hurmioitunut saarnojen kieli, josta Mukka oli kirjailijana kovasti innoittunut. Vähitellen romaanin edetessä tosin käy niin, että jumalalle suunnattu puhe sekoittuu Kristus-Perkeleelle suunnattuun, ja lopputuloksesta tulee mieleen Type O Negative -yhtyeen kappale Christian Woman. 

”En tahdo enää nähdä silmiäsi, en enää tahdo suudella huuliasi, en vierellesi enää asetu makaamaan, en enää sinulle avaa reisiäni. Ei sinua enää ole, Jumala…” 

Kyse näyttää olevan samasta seksuaalisen ja uskonnollisen kiihkon toisiinsa kietoutuminen ohjelmasta, jonka Mukka aloitti jo Maa on syntisen laulun parissa kuvatessaan saarnatilaisuuden valumista orgioiden puolelle kuin kaltevanliukasta pintaa pitkin. Miltä männystä tuntuu olla mänty -kirja kertoo, että Gummeruksen toimitusjohtaja pelkäsi Tabun aiheuttavan jumalanpilkkasyytteitä ja tilasi kirjallisuuden professori Aatos Ojalalta lausunnon, jonka analyysi on tarkkanäköistä: “Herjaava rukous on intiimimpää yhteydenpitoa jumalan kanssa kuin hurskaat mutta hengettömät hokemat. Milkakaan ei pääse jumalastaan eroon – vähimmin silloin kun hän herjaten julistaa hylkäävänsä hänet. Juuri tämän kohtalonomaisen jumalsidonnaisuutensa takia Milkan tarina nousee myyttiselle tasolle: se on pyhä ja profaani, myytti ja yhden tytön tarina samanaikaisesti.” 

Kerrontaratkaisu, jossa Milka kertoo tarinaansa aikuisuudesta 20 vuotta myöhemmin, on fiksu, sallii jälkikäteisen reflektion ja tuo tarinaan jännitteisen kohtalokkuuden jo alkumetreillä. Odotin lukiessani koko ajan, että kertojan “nykyhetken” tilanteeseen palattaisiin kirjassa vielä loppupuolella, mutta niin ei käynyt. Lopun rukous on osoitettu niin jumalalle kuin Kristus-Perkeleen kaksikasvoiselle hahmolle, jonka jättämä tuho laskeutuu nuoren tytön harteille taakaksi. Ainoa valonsäde on syntymän ilo, joka eniten herää omaa lasta pitkään toivoneessa kanttorissa. Tabu on tarina myös suurista elämänpettymyksistä. En vieläkään tiedä, mitä ajatella ratkaisusta, jossa Milka päätyy menemään naimisiin lähes kuusikymppisen kanttorin kanssa. Ainakin se korostaa sitä, miten tarinan voi kuvitella jatkuvan kirjan loputtua: Milka päätyy pian hoivaamaan niin hulluuteen ajautunutta äitiään, vastasyntynyttä lastaan kuin vanhaa aviomiestäänkin.  

Isän menetys on eräs vahva teema, joka panee monet tapahtumat liikkeelle: äiti ja Milka tarvitsevat jonkun tekemään talon töitä, ja Kristus-Perkele päätyy sen takia heidän lähipiiriinsä; tyttö olisi tarvinnut isän, ei ulkopuolista aikuista miestä, joka ei osaa hillitä himojaan eikä ottaa ihmissuhteissaan vastuuta. Äiti kehuu Kristus-Perkeleen tehneen talossa kovin taitavasti töitä korjatessaan ja rakentaessaan. Mietin uskontoa, sitä miten voi ajatella Jeesuksen rakentaneen kristinuskon perusteet hyvin, mutta ihmiset ovat sittemmin sotkeneet asiat pahasti, koska heidän välisensä suhteet ovat sotkuisia ja lisäksi ihmisissä on se pimeämpi puoli, jonka jotkut uskovat olevan lähtöisin perkeleestä… Milka ei raskauden jo näkyessäkään ymmärrä, mitä tapahtuu, ennen kuin äiti huomaa asian. Aivan kuin teos kysyisi: minne ihminen ajautuu jumalan – tai turvaa antavan isän – kaipuussaan, jos hänellä ei ole tietoa siitä, miten maailma toimii? 

Kirjallisuudentutkija Anna Ovaska on kirjoittanut Tabusta trauman kuvauksena. Sellaisenakin kirja tosiaan ehdottaa itseään heti ensimmäisellä sivulla: “Minä otin sydämeni omaan käteeni. Omilla silmilläni tutkin teitäni, omilla huulilla suutelin haavani ja lääkitsin kipuni. Sinua jumala en tahdo tuntea, en tavata, en rakastaa.” Kaltoinkohdeltu on jäänyt yksin vailla ymmärtäjää, ja yhteydet muihin ovat katkenneet. Ovaskan traumaluenta väitöskirjassa Shattering minds asettaa uuteen asentoon monia muita lukumahdollisuuksia, joissa voi keskittyä teoksen “esteettiseen fiilistelyyn”, keskushenkilöiden “hulluuteen” tai vähän ihmetellä sen omituiselta tuntuvia kertojaratkaisuja. 

Vesi toistuu Tabussa elementtinä: eräässä kirjan avainhetkistä sataa kolme päivää, ja Milkan äiti pelkää heinän pilaantumista. Milka kuvataan yhä uudelleen sateen kastelemana. Mietin Sini Silverin mainintaa siitä, miten Mukan tuotannossa voi ajatella näkyvän écriture fémininen piirteitä, ja havainto tuntuu Tabua lukiessa yhä osuvammalta. Elimellinen osa kerrontaa on ympäröivä luonto, jonka seuraaminen on olennaista – Mukka on heijastanut ympäristöön henkilöidensä syvävirtoja. 

*** 

Tabun kanssa samassa niteessä on julkaistu novelli Sankarihymni, joka sijoittuu kuitenkin täysin eri tarinamaailmaan. Jos Tabussa on yhtenä teemana naisen kunnia, Sankarihymnissä korostuu miehinen kunnia. Jälkimmäinen kertomus on kuitenkin ensimmäistä suoraviivaisempi ja paikoin sävyltään humoristisempi. 

17-vuotias Thörsten Öiesen on räjäyttänyt sodassa kuoliaaksi kolmetoista vihollista, joten ympäristö näkee hänet sankarina, josta lehdetkin kirjoittavat. Joen rannalla hän kohtaa nuoren naisen, Annikan, ja seksuaalinen viritys punoutuu, kunnes rujon ja tyhmänä pidetyn Thymin saapuminen paikalle purkaa tilanteen. Myöhemmin nuoret yrittävät seksiä uudelleen, mutta Thörsteniin iskee pelko, eikä hän saa ruumistaan toimimaan odotusten mukaan. Yhdyntään asti he eivät pääse, eivätkä uudella yritykselläkään. Tapahtuneella on seurauksensa sekä Thörstenille, joka ei selviydy häpeästään, että Annikalle, joka on nähty yöllä Thörstenin seurassa eikä siksi pääsekään erään runoilijan mukana Osloon, koska tämä katsoo Annikan menettäneen maineensa. Kiinnostavassa roolissa on kylän läpi virtaava Maire-niminen joki, jonka olemusta Mukka kuvaa feminiiniseksi, ja jokeen on aiemmin hukuttautunut kaksitoista miestä. Thörstenistä tulee kolmastoista, eli klassinen epäonnen luku on tarinassa vahvasti mukana. Jos maskuliinisen sankarin roolin kerran saa, miksi sen pois pyyhkäiseminen – tai pelkkä vaara siitä – on kohtalokas epäonni, josta ei voi selviytyä tuhoutumatta? Miehisen suoriutumisen peilejä ovat kehitysvammainen Thym ja sodassa molemmat jalkansa menettänyt alkoholisoitunut Ivar, jonka nuoret työntävät kotiinsa yöllä – apu ja hoiva ovat Sankarihymnissä selkeimmin hyviä tekoja. Naisten asenteetkaan eivät novellissa selviä kuiville, vaan jo alussa kuvataan, miten jotkut ajattelevat sodassa vammautuneista: “Tyttöjen keskuudessa sellaista sääliteltiin, mutta itsekseen jokainen tyttö pilkkasi heitä mielessään.”  

Thörstenillä ja Annikalla ei ole romanttisia tunteita toisiaan kohtaan, joten tarinan maailmassa rakkaudellinen seksi nousee korkeaan arvoon. Thörstenin ajatuspuheesta selviää, että hän ei pidä Annikaa kauniina, mutta aikoo valloittaa tämän silti – ihan vaan koska uskoo voivansa. Nuoren naisen kanssa parhaan yhteyden saa lopulta ensimmäisen puintipäivän tansseissa Johan, jonka esiintyminen “on välitöntä, hyvin luontevaa”, vaikka hän ei olekaan “aikoihin saanut aikaan mitään todella mainittavaa”. Maailmaa nähnyt Johan puhuu Annikalle: “Minä opetan sinusta maailman parhaan tanssijan. Olet kuin luotu siihen. Sinulla on notkea vartalo, sirot jalat. Sinä olet kaunis… kaunis… – –” 

Päässä alkaa soida CMX:n Elokuun kruunu: 

Kun katsot molemmilla silmillä 

on vain tanssi ei mitään muuta 

mutta päästäksesi siihen 

sinun on kuljettava loputtomat kilometrit 

Meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä 

On vielä yö mutta kohta on aamu 

Sankarihymni on ytimeltään feministinen ja pasifistinen kertomus. Kuten Mukan tuotannon parhaimmisto, sekin tuntuu olleen teemojensa käsittelyssä aikaansa edellä.

Tabusta muualla: Kiiltomato-kesäklassikko, Reader, why did I marry him, Matkalla Mikä-Mikä-maahan 

Marguerite Yourcenar – Tulet

Marguerite Yourcenar: Tulet (Teos 2011, suom. Jussi Lehtonen)

Hämmentävää kyllä, en ollut ennen lukenut Marguerite Yourcenarin kirjoja, vaikka hänen nimensä kovin tuttu jo olikin. Tulet päätyi minulle kirjastosta ja lopulta joululukemiseksi, koska haluan aina silloin ottaa mukaan jonkin vanhemman klassikon. Teoksesta puhutaan usein proosarunoina, mikä toki kertoo tekstin ”runollisesta” tyylistä, mutta kirja sisältää monenlaista ainesta. On uudelleenkirjoitettuja myyttejä, joissa antiikin Kreikan taruhahmoista ja joistain historiallisista henkilöistä muotoutuu traagisten rakkauskertomusten hahmoja. Intohimo on polttavaa, tuhoavaa, rakkaus ja kuolema viistävät tosiaan, joskus johtavat toisiinsa. Tarinat ovat varsin lineaarisia, vaikka kieli onkin voimakkaan kuvallista ja tunteista roihuavaa. Myyttejä läpikäyvien osuuksien väleissä puolestaan on lyhyitä aforistisia merkintöjä, muistiinpanoja. 

Parhaimmillaan ajatus, tunne ja poeettinen muotoilu kietoutuvat aiheuttaen värähdyksiä ja siteeraamisen palon. Kun teksti tuntuu paljaimmalta ja jokin henkilökohtainen sanomisen tarve tunkeutuu myyttisen kerroksen läpi, koen kirjan vaikuttavimmat hetket. Sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaisemisen liukumat ovat kiinnostavia ja tekevät teoksesta myös queer-klassikon. 

Paikoin teksti on mielestäni liian melodramaattista ja rönsyävän kuvallista. Huomaan makuni eläneen, koska uskon, että muutamia vuosia sitten tällainen olisi iskenyt kovemmin: ”– – vereni virtasi tuhansia mutkikkaita ratojaan kuin maanalaiset joet, jotka pimeyden öisin silmin ovat mustia, mutta hehkuisivat punaisina, jos aurinko jonain päivänä päättäisi nousta kuoleman valtakunnassa.” Nyt reaktioni on, että wou, wou, aika vyöry, säästele vähän, vaikka yksipuolinen rakkaus repivää onkin. Yourcenar puolustaa tyylivalintaansa esipuheessaan, ja vasta sitä lukiessani muistan, että olen kyllä itsekin kirjoittanut överinrepivää tekstiä (jota luojan kiitos ei ole missään julkisena) joskus vastaavien tunteiden äärellä, ja nyt vaikeiluni tyylilajin äärellä syntyy ehkä osittain siitä, etten kaipaa takaisin niihin vuosien takaisin tunteisiin. Arvostan vakaampaa maata jalkojeni alla, maanalaiset joet virratkoon omia virtojaan. Jos sellainen joki joskus kaappaa mukaansa, asiaa voi miettiä uudelleen; onneksi nyt on enemmän kokemusta kiipeämisestä ylös kuohuista, ja luottamusta siihen, että joen virtaus pysähtyy viimeistään mereen.

Niin, meri. Esipuheessa Yourcenar kirjoittaa myös ranskan sanojen "la mère", äiti, ja "la mer", meri, lausumisesta samalla tavalla, mikä tuo mieleeni tietysti Cixous'n ja sen, pitäisikö Tulet ajatella osaksi naiskirjoituksen jatkumoa. 

En lukenut ennen varsinaisen teoksen aloittamista tuota Yourcenarin esipuhetta, jonka hän kirjoitti 60-luvulla (alkuteoksen ensimmäinen julkaisu oli 1936), mutta luin suomentajan hyvin lyhyen esipuheen, ja sen lukeminen jo sai tulkitsemaan kirjaa tietyn elämäkerrallisen linssin kautta. Suosittelen siis heittäytymistä suoraan Tuliin ilman taustoituksia! Suomennostyö itsessään tuntuu onnistuneelta. 

”Ensimmäinen syntini oli rakastaa hänen viattomuuttaan.” 

”Levittäessään palsamia iholleni mies alkoi itkeä, laupeudesta, ajattelin. Mutta olin väärässä, Kebes. Pelastajani oli orjakauppias. Hän itki, koska arvet ihollani estäisivät häntä myymästä minua korkeimmasta hinnasta Ateenan bordelleihin.” 

”Rakkaus on rangaistus. Meitä kuritetaan siitä, ettemme osanneet olla yksin.”

Miranda July – Nelinkontin

Miranda July: Nelinkontin (Siltala 2024, suom. Hilkka Pekkanen) 

Tämän lukeminen oli hauskempaa ja vähemmän synkkää kuin muiden viime aikoina lukemieni kirjojen, mutta ei varsinaisesti ”kevyttä”. Nelinkontin saa ajattelemaan lukiessa monenlaista, ja romaanin juonelliset ratkaisut ovat oivaltavia. Langat solmiutuvat kohti loppua, jonka teos jättää häkeltyneeseen tilaan kuten vaikuttavan tanssiesityksen katsojan. Muutoskin lukijassa tapahtuu: alkaa nähdä työn ja ”muun ajan” suhteen elämässään tarkemmin. Varsin perinteinen romaanin pohjavirta siis – huomasin ajattelevani pitkästä aikaa jopa Hermann Hessen Lasihelmipeliä. Moniväriset langat soljuvat Julyn kirjailijankäsissä luontevasti: ruumiin hallitsemattomuus, pidäkkeiden irtoaminen, mikä on ”myöhäistä” ja mikä ei, traumatakaumat. 

Juonitiivistelmä: Noin 45-vuotias nainen (vaimo ja äiti) keskustelee puolisonsa kanssa siitä, kykenisikö hän ajamaan Yhdysvaltojen läpi. Hän päättää haluavansa olla ”ajaja” eikä ”pysäköijä” ja lähtee matkaan. Alle puolen tunnin matkan päässä kotoa nainen pysäköi, alkaa sisustaa isolla rahalla motellihuonetta, iskee silmänsä nuorempaan duunarimieheen kun tämä nostaa paitaansa kävelyretkellä, ja alkaa omalaatuinen suhde. Kun nainen palaa parin viikon päästä kotiin, ei mikään tietenkään ole ennallaan. Hän saa gynekologikäynnillä kuulla, että meneillään ovat todennäköisesti esivaihdevuodet, mikä ei ole huojentava selitys vaan saa kierrokset kovenemaan entisestään, on ehdittävä seikkailla villisti ennen estrogeeniromahdusta – ja näiden käänteiden jälkeen mikään ei ainakaan ole ennallaan. 

Viehätyin kirjan maailmasta ja kertojanäänestä niin, ettei yli 400 sivun mittakaan tuntunut liialliselta toisin kuin yleensä. 

“En ollut kuollut, mutta olin liiaksi pelkkää sielua. Olin painottanut musiikkia ja runoutta liikaa, ja niiden elähdyttämä henkeni oli ruvennut pitämään itseään kokonaisena ihmisenä.” 

“Eikö juuri siinä piillyt ihmisten suuri toivo ja typeryys? Että meihin kaikkiin oli niin helppo vaikuttaa? Emme olleet heikkoja emmekä heiveröisiä, vaan itse asiassa yhteydessä toisiimme juuriston kautta niin kuin puut – otimme kaiken henkilökohtaisesti, koska se oli henkilökohtaista.” 

“Olin ottanut yhteyttä pelon vallassa, ja hän oli kuuliaisesti pelotellut minua.”

Muualla blogeissa: Kirjavinkit, Helmi Kekkonen, Matkailua ja kulttuuria, Kirjakimara

Neige Sinno – Tiikerin raatelu

Neige Sinno: Tiikerin raatelu (Atena 2024, suom. Sampsa Peltonen)

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, trauma-aiheisten kirjojen lukemiseen on hyvä valita tarkasti ajankohta. Sellainen, jossa asioiden kohtaamiselle on tilaa. Minulla on takana sellainen viikko. Välillä kieltämättä ajattelen – luettuani aihepiiristä jo paljon kirjoja – että tuleekohan vastaan mitään kovin uutta, kun tartun taas uuteen teokseen. No, tämän parissa todella tuli. Tiheästi merkintälappuja, kohtia jotka kolahtavat lujaa, kappaleita joista löydän tunteeni aivan sellaisenaan toinen toisensa jälkeen – vaikka kokemukseni eivät ole kirjailijan kanssa ”samoja”. Eiväthän ne useinkaan ole, ja silti monista kirjoista tulee henkilökohtaisella tasolla tärkeitä, ne auttavat kohtaamaan kokemaansa ja rakentamaan uutta päälle. Jotkin traumaa käsittelevät kirjat toki ovat jo kokemusten samankaltaisuuden takia tärkeitä, kuten minulle Louisin Ei enää Eddy, Röngän Jalat ilmassa ja Rauman Hävitys. Lisäksi eri tavalla käänteentekeviä ovat olleet lapsuudessa koetun raiskauksen traumakuvaus (Gayn Hunger), patriarkaalisen-päihderiippuvaisen avioliiton kuvaus (Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina), köyhyyden, rikoksen ja seksin myymisen kuvaus (Genet’n Varkaan päiväkirja), kolonialisoidun identiteetin ja seksuaalisen hyväksikäytön kuvaus (Mailhotin Heart Berries). Sinnon Tiikerin raatelu liittyy joukon jatkoksi kuvauksellaan perheen sisäisestä seksuaalisesta väkivallasta, sen vaikutuksista ja analyysista.

Kirja on hieno, aivan edellä mainittujen tasoa yhdistäessään tapauskertomuksen ja traumakuvauksen oikeudenkäyntimateriaaleihin ja kaunokirjallisuuden lukemiseen – memoir, jonka joukossa on paljon esseetä. Sivutiellä/Rosina kontekstoi kirjagramissa hienosti, että teos sopii Hastin, Hjorthin ja Machadon lukijoille – myös nämä kolme ovat minulle tärkeitä. Joukkoon kuuluvat tunnistavat itsensä, uskon. Ja suosittelen tätä todella, kun hetki on oikea. En nimittäin ole aikoihin lukenut kirjaa, joka olisi herättänyt yhtä paljon traumamuistoja – ja toisaalta saanut näkemään uusia puolia kokemuksistaan, niiden merkityksistä. Vaikka kokemukset eivät olisi samoja, tuhoisasta vallankäytöstä aiheutuneen trauman rakenteet ovat usein samat. 

”Pidin häntä pitkään puolijumalana, kokoansa suurempana. – – Vasta myöhemmin, etäisyyden turvin, tajusin, että ehkä hän oli sittenkin vain raukkis, jolla oli taito manipuloida ja käyttää hyväksi vielä itseäänkin heikomman haavoittuvuutta. Suljetussa perhepiirissä hän sai olla kaikkivoipa. Varmaan hän oli molempia, sekä sankari että surkimus. Ja eikö sitä joudukin mieluummin sankarin kuin surkimuksen uhriksi?” 

”Minulla ei ole noista ajoista muistikuvia juuri muusta kuin raiskauksista. En tahdo saada mieleeni, mitä tein koulussa, keitä kavereita minulla oli, mitä meillä oli tapana puuhata vapaa-ajalla. Jonkin verran muistoja on palautunut, kun olen jutellut siskoni kanssa, mutta ne puuroutuvat mielessäni, kun taas ne muut muistot ovat mielessäni uskomattoman ja armottoman tarkkoina.” 

”Yleensä minusta on vain upeaa, että elämässä on harmaita alueita. Epäselvät rajat voivat johtaa ylilyönteihin ja hyväksikäyttöön, mutta ne ovat myös vastuunkannon, valintojen ja vapaan tahdon ominta aluetta. Harmaa alue on kirjallisuuden, filosofian ja jopa tieteen temmellyskenttä. Aikuisten maailma on usein harmaa, harmaan kaikkia sävyjä, ja tuo harmaus pyöristää kulmat niin voitoiltamme kuin tappioiltamme. Lapsi sen sijaan elää mustavalkoisuudessa.” 

”Mutta eikö uhri voi olla uhri ilman että häntä kohtaan tunnetaan automaattisesti tätä outoa tunnetta, sääliä, joka kieltämättä on samanaikaisesti myötätuntoista ja alentuvaa? – – Ei voi olla niin, että ihminen on raiskattu, mutta samanaikaisesti hän ei ole uhri. Raiskattu ihminen on raiskauksen uhri, hän on joutunut tahtomattaan hyökkäyksen uhriksi.”

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi, Luetut.net