lauantai 25. helmikuuta 2017

Ali Smith - Autumn

Ali Smith  Autumn (Hamish Hamilton 2016)

   "Daniel Gluck looks from the death to the life, then back to the death again.
    The world's sadness.
    Definitely still in the world.
    He looks down at his leaf coat, still green.
    He holds out a forearm, still miraculous, young.
    It will not last, the dream.
    He takes hold of one leaf at the corner of his coat. He holds it hard. He will take it back with him if he can. Proof of where he's been."

Innostuin skottikirjailija Ali Smithin viime syksynä Britanniassa julkaistusta Autumn-romaanista heti luettuani arvostelun New York Timesista. Kirja on ilmestynyt vuoden alussa myös Yhdysvalloissa ja herättänyt heti paljon huomiota. Syynä ei ole vain se, että Ali Smith on kirjailijana hyvin suosittu (hän on saanut mm. Whitbread-palkinnon ja ollut useamman kerran Man Booker -lyhytlistalla), vaan Autumn on kiinnostanut myös ajankohtaisuutensa vuoksi. Sitä on pidetty ensimmäisenä vahvasti Brexit-teemaisena romaanina. Kirja on ilmestynyt hämmästyttävän nopeasti Britannian EU-eroäänestyksen jälkeen: aikaa äänestyksestä julkaisuun ehti kulua vain kolme kuukautta.

Romaanin kieltä kuvailtiin arvostelussa proosarunomaiseksi, mikä nosti odotukset pilviin. Olen viime aikoina ollut todella viehtynyt poeettisesta proosasta, ja jännitin, liioiteltiinko arvostelussa tekstin runollisuutta. Lukemisen aloittamisen jälkeen selvisi onneksi pian, että ei. Teoksessa on useita unijaksoja, joiden kieli todella on kuin proosarunoa. Myös arkisessa ja toiminnallisemmassa kerronnassa poeettisuus on läsnä, käytetään toistoa ja luettelua.

Autumn kertoo 32-vuotiaasta taideluennoitsijana työskentelevästä Elisabethista ja tämän platonisesta, syvästä ystävyyssuhteesta 101-vuotiaaseen Danieliin. Daniel asui Elisabethin ja hänen äitinsä naapurissa, kun Elisabeth oli lapsi. Äiti pyysi Danielin usein lapsenvahdiksi olleessaan itse Elisabethin kertoman mukaan miesten kanssa hotelleissa, vaikka väitti tekevänsä poissa ollessaan jotakin muuta. Äiti on ollut yksinhuoltaja, eikä suostu puhumaan Elisabethille tämän isästä mitään. Lapsenvahtina ollessaan Daniel kertoo nuorelle tytölle kiehtovasti erilaisista taiteilijoista, hän on innokas taiteen harrastaja. Näitä kohtauksia Elisabethin lapsuudesta kahdenkymmenen vuoden takaa kuvataan takaumissa  nykypäivässä yli satavuotias Daniel on hoitokodissa, nukkuu syvää unta ja häilyy kuoleman rajamaisemissa pysäyttävän kauniisti kuvailtujen unikuvien keskellä. Elisabeth onnistuu hoitokodin henkilökunnan sekoilun ansiosta vierailemaan säännöllisesti Danielin luona esiintyen tämän lapsenlapsena.

Taiteen ja unien maailmoihin uppoutuminen näyttäytyy kirjassa jonkinlaisena vastavoimana ja pakopaikkana Brexit-äänestyksen hajottamassa Britanniassa. Koko todellisuus tuntuu muuttuneen sirpaleiksi, maailma on tullut hulluksi ja uutiset ovat kuin "Thomas Hardy on speed". Samanaikaisesti Elisabeth pyrkii saamaan uuden passin hankituksi postitoimiston kautta, ja kohtauksista syntyy kirjan humoristisin osuus, kun Elisabeth sanailee terävästi virkailijoiden kanssa heidän valittaessaan passikuvan virheistä ja epäonnistuneesta asettelusta.

"And also, this notion that my head's the wrong size in a photograph would mean I've probably done or am going to do something really wrong or illegal, Elisabeth says. And because I asked you about facial recognition technology, because I happen to know it exists and I asked you if the passport people use it, that makes me a suspect as well. And there's the notion, too, in your particular take on our story so far, that I might be some kind of weirdo because there's an s in my name instead of a z."

Kun Elisabeth oli 13-vuotias, tämän pitkät keskustelut, kävelyretket ja seikkailut taiteen maailmassa Danielin kanssa alkoivat huolettaa Elisabethin äitiä. Kun äiti epäili Danielin esittelevän tyttärelleen lapselle sopimatonta taidetta, hän kielsi Elisabethia tapaamasta enää Danielia. Tyttö jatkoi kuitenkin tapaamisia salaa, kunnes Elisabethin aikuistuttua yhteydenpito katkeaa useiksi vuosiksi. Kirjassa kerrotaan erityisesti 1960-luvulla vaikuttaneesta pop-taiteilija Pauline Botysta, jonka tunnettuutta Ali Smith on erityisesti halunnut teoksen myötä nostattaa. Boty oli ainoa pop art -liikkeeseen kuulunut naistaiteilija Britanniassa ja hän kuoli traagisesti syöpään vain 28-vuotiaana.

   "It's all right to forget, you know, he said. It's good to. In fact, we have to forget things sometimes. Forgetting it is important. We do it on purpose. It means we get a bit of a rest. Are you listening? We have to forget. Or we'd never sleep ever again.
    Elisabeth was crying now like a much younger child cries. Crying came out of her like weather.
    Daniel put his hand flat against her back."

Vangitsevassa romaanissa viehättivät erityisesti sen runomainen kieli ja kerronta, kauniit vierailut unikuvien ja taideteosten syvyyksissä sekä Elisabethin ja Danielin syvä ystävyys, joka Elisabethin mukaan oli jopa rakkautta  hänellä oli koko nuoruutensa ollut ongelmia ihmissuhteissaan, koska rakkaudella oli jo kohde. Teos pursuaa aiheita ja hienovaraisia kannanottoja eri asioista. Yleisesti se jättää olon maailmasta kuitenkin yhtä hämmentyneeksi ja vieraaksi kuin romaanin henkilöille. Elisabethin äidin turhautuminen uutisiin purkautuu lopulta antiikkiliikkeestä ostetun ilmapuntarin viskaamiseen päin aitaa, mikä johtaa putkareissuun. Kun toiminnan tielle on lähtenyt, sitä ei voi enää pysäyttää. Kaikki toistuu kehämäisesti, sitäkin kirja kuvaa, tapahtumien ja historian toistoa. Ajankohtaiset teemat jatkuvat Smithin seuraavissa romaaneissa, sillä hän on kirjoittamassa vuodenaikasarjastaan neliosaisen. Autumn jättää olon nälkäiseksi ja sarjan seuraavatkin osat on luettava. Olen jälleen löytänyt uuden kirjailijasuosikin englanninkielisestä maailmasta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertova kirja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti