Siri Hustvedt: Vapiseva nainen – hermojeni tarina (Otava 2011, suom. Kaisa Sivenius)
On alkanut taas hävettää kirjoittaa trauma- ja sairauskirjoista. Ajattelen, että minua pidetään patologisena, toivottomana tapauksena, joka ei pääse näistä aiheista irti. Kyllä, on itsessään oire, että miettii sitä, millaisena minua joku pitää. Onko väärin kirjoittaa paljaana näkyville parhaillaan vaikuttavia mielenterveytensä häiriöitä? Sairastuttaako se tekstin? Samalla ihminen on yhteisöllinen eläin, mitä korostetaan tällä hetkellä enenevissä määrin. Sosiaalinen kuolema merkitsee hermostolle oikean kuoleman kauhua. Miten nämä asiat sovitetaan yhteen? Jos joku on keksinyt viisastenkiven tai kokenut valaistumisen, saa kertoa. Ilmeisesti terapia ei ratkaise kaikkea. Eivätkä TRE-harjoitukset, liikunta, yritykset tietoiseen läsnäoloon. Uuvuttavaa.
Kun luen tuota edeltävää kappaletta ”hyvänä päivänä”, jolloin ns. järkimieleni vallitsee, tunnistan että olen voinut tekstiä kirjoittaessani huonosti. Näkeekö toinen ihminen lukiessaan sen samoin? "Virallisten tahojen" julkaisemissa teksteissänikin on kohtia, jotka olen kirjoittanut henkisesti erittäin epävakaissa olotiloissa. Toisaalta jossain vaiheessa niitä on arvioinut ja editoinut ”terveempi” mieli. Ainakin luulen että se on ollut terveempi. Missä raja kulkee ja kuinka läpäisemätön se on?
Erilaisia elementtejä yrittää sovittaa yhteen myös Siri Hustvedt memoir-teoksessaan Vapiseva nainen. Teksti viittaa esseemäiseen tapaan moniin muihin kirjoihin ja ajattelijoihin. Hustvedtin kirjoittajaminä keskustelee toisten ajatusten kanssa, mutta teoksen ytimessä on oman kokemuksen tutkiminen: miksi kirjailija alkoi vapista hallitsemattomasti pitäessään puhetta tilaisuudessa, joka oli järjestetty hänen kuolleen isänsä muistoksi?
Kiinnostavaa on, miten Hustvedt kirjoittaa siitä, että ”hysteria” ja ”konversiohäiriö”, joita on käytetty hallitsemattomia ruumiillisia reaktioita aiheuttavista psyykkisistä tiloista, oli pitkään määritelty vain naisia koskeviksi. PTSD eli traumaperäinen stressihäiriö puolestaan oli miesten sairaus, joka alun perin rajattiin vain sodan aiheuttamaksi. Vähitellen sukupuolten traumamaailmat lähestyivät toisiaan. Nykyisin puhutaan yleisesti myös lapsuudessa vähitellen kehittyneestä toistuvien traumakokemusten aiheuttamasta CPTSD:stä, monimuotoisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä. Se on suurelle joukolle ihmisiä paljon täsmällisempi diagnoosi kuin masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko… CPTSD, joka Suomessa on virallisesti vasta tulossa tautiluokitukseen, ottaa kantaa oireiden juurisyyhyn eikä vain päällä olevaan tilaan, joka täytyy jotenkin lääkitä joko lääkeaineilla tai sellaisella keskusteluterapialla, joka pitää ihmisen jotenkuten pinnalla. Diagnoosien käyttämisestä voi olla montaa mieltä, ja jotkut pitävät ongelmallisena, että niistä voi tehdä liian vahvasti identiteettejä, mutta toisaalta on Hustvedtinkin muotoilema näkemys: ”Monia helpottaa kuulla, että ominaisuudella, joka heillä on aina ollut, on nimi, että se kuuluu johonkin hyväksyttyyn tieteelliseen kategoriaan ja on osa laajempaa tautien ja oireyhtymien taksonomiaa.” Traumatausta ei toki ole useinkaan ”aina ollut”, mutta se ei koskaan poistu kokonaan. Tämäkään ei ole mustavalkoista, taas liikun harmaassa, sen sumupyörteissä, joissa kosteus on välillä tiheämpää, välillä harvenee.
Hustvedtin tavoin olen tulkinnut, että vastaukset löytyvät psykoanalyysin, temperamenttitutkimuksen, filosofian ja lääketieteen välimaastoista, päällekkäisyyksistä ja törmäyksistä. Jos ovat löytyäkseen. Vapinakohtausten lisäksi Hustvedt kirjoittaa migreenistä ja voimakkaasta herkkyydestä toisten ihmisten tunteille ja kokemuksille.
Keskivaiheilla Vapiseva nainen muuttuu käytännössä tietoesseeksi, kun Hustvedt erittelee eri tieteentekijöiden näkemyksiä siitä, miten konversiohäiriötä, ”hysteriaa” ja somaattisia oireita on eri aikoina tulkittu. Teksti tukahtuu paikoin tietodumppauksen alle: tutkijat, potilaat, kokemukset, oireet ja analyysit vaihtuvat tiheästi. Toisaalta Hustvedtin into tutkimiseen välittyy – mieleeni tulee Iida Rauman haastattelu Nuoressa Voimassa 2/2025 ja puhe tiedon libidinaalisuudesta. Kirjailijan oma kokemus painuu taka-alalle. Niin se menee välillä elämässäkin: ihminen kykenee uppoutumaan tiedon hankkimiseen ja jäsentelyyn, etsimään totuutta toisiaan täydentävien näkemysten, tulkintojen ja tulosten väliltä. Uppoutumisen hetket ovat olennaisia, usein jopa nautinnollisia, koska ego hälvenee ja kutistuu. Varsinkin jos on kyse haavaisuuttaan turvonneesta egosta. Kun sairaus palaa mielessä tai ruumiissa tai molemmissa ja psykofyysinen kaaos räjähtää, ihminen suistuu taas helposti minän sisällä kimpoilevaan tuskatilaan.
Liike eri olotilojen välillä jatkuu. En usko sen loppuvan niin kauan kuin elän. Helpottua se kai voi. Kun vaan pysyy elossa taas uuden vaikean jakson – kipujen, ahdistusten, vihaisuuden ja sen alla olevan pelon tai surun – yli. Kun ymmärtää, että mielensä ”huonoja osia” ei voi leikata irti kuolematta muutenkin samalla. ”En osaa sanoa, missä sairaus päättyy ja minä alan; tai pikemminkin, päänsäryt ovat osa minua, ja jos torjuisi ne, häätäisin itseni ulos itsestäni”, kirjoittaa Hustvedt migreenistään. Ja toisaalta, mikä lopulta on ”itse”. Emme kellu yksin kulttuurisessa todellisuudessa. Hustvedt kirjoittaa siitä, miten kipua tunteena on todella vaikea tutkia mitenkään ”objektiivisena” ilmiönä, koska siihen vaikuttaa niin paljon, millaisessa ympäristössä ihminen on kasvanut ja miten hän on oppinut suhtautumaan kipuun – skandinaavisen sisun korostamisenkin kirjailija mainitsee. Jos asuisin erakoituneena erämaassa ilman sosiaalisia suhteita, alkaisinko nähdä itseni kirkkaammin vai hämärämmin? Todennäköisesti vahvistaisin tiettyjä ajattelumallejani, jotka vievät kenties johonkin muualle kuin totuuteen siitä, miten maailma toimii ja millainen roolini siinä voisi olla. Siksi sosiaalinen ympäristö auttaa oppimisessa ja totuuksien löytymisessä.
Usein tuntuu, että tarvitsen toisten sanoja ymmärtääkseni kunnolla, "millainen lopulta olen".Välillä olen lukija, opin muiden kirjoituksista, tulkitsen niitä ja ne saavat aikaan tuntemuksia ja ajatuksia. Välillä olen kirjoittaja, ja lukijoilla on mahdollisuus kertoa, mitä teksteissäni on. Lukeminen voi parhaimmillaan työntää “minän”, “itsen”, “egon” sivuun. Ulkona avautuu monimuotoinen näkymä.
Antti Nylén kirjoittaa Nuoren Voiman 4–5/2009 esseessään "Terveys vertauskuvana", jolla yrittää huojuttaa Susan Sontagin kahden valtakunnan vertausta: "Sairauden ja terveyden raja ei välttämättä ole epäselvä. Se on ainoastaan epäolennainen. On vain yksi todellisuus, yksi valtakunta. Ne, jotka kärsivät mielensä tai ruumiinsa epämieluisista tai jopa murhaavista ominaisuuksista, elävät samassa todellisuudessa kuin ne, jotka kärsivät vain itsestään erillisen ulkomaailman ja sen tappavien ominaisuuksien vuoksi."
Yritän siis muotoilla lopun, joka mukailee myös Hustvedtin lopetusta.
Luulen, että olen mies, jolla on monimuotoinen traumaperäinen stressihäiriö. "Huonot osat" ovat minua – niin ovat myös "paremmat osat". Ajattelen, että elämä on usein hyvää. Välillä iskee helvetin sietämätön tuska, mikä täytyy saada ilmaista.
***
Oli pakottava halu poimia paljon sitaatteja kirjasta:
”Jopa tällä hetkellä voimassa oleva DSM myöntää ongelman ja toteaa että psyykkisen ja fyysisen välinen ero on ’mieli/ruumis -kahtiajakoon perustuva, yksinkertaistava anakronismi.’”
”Moni muu tuli luokseni sanomaan, että olin ’rohkea’. En tuntenut oloani rohkeaksi. Mitä muuta olisin voinut tehdä?”
”Aivan vastoin tahtoani olin itse ollut esimerkkinä taudinkuvasta, josta puhuin.”
”Behaviorismi telkesi tiedostamattoman ulos. Sen kannattajat uskoivat, että kaikki mitä ihmisestä tarvitsi tietää, voitiin päätellä tarkkailemalla hänen käytöstään – kolmannessa persoonassa. Ensimmäisen persoonan sameat alueet olivat hyllyvä suo. Ja kuitenkin jokaisen sairauden kokee aina joku. On olemassa sairastamisen fenomenologia, joka riippuu ihmisen temperamentista ja henkilöhistoriasta sekä kulttuurista, jossa elämme.”
”Huomiotta jättäminen ja sairauden kieltäminen näyttävät piirtävän ruumiin rajat uudelleen ja vapauttavan tietoisen ’minän’ sairaita osia koskevasta huolesta.”
”Ennen ’minän’ tuloa useimmat lapset puhuvat itsestään etunimeään käyttäen.”
”Pelkoni ei ole järjellinen. Joutuminen onnettomuuteen ei merkitse, että todennäköisyys joutua toiseenkin onnettomuuteen kasvaa, mutta auton ja onnettomuuden välinen yhteys on muodostunut ja ilmenee ruumiin jännittymisenä, ahdistuksena joka käy lävitseni joka kerta kun istun autoon.”
”– – ehkä ihmiset, jotka osaavat koota yhteen palasia ja muodostaa niistä yhtenäisen kuvan, ovat ihmisiä, jotka ymmärtävät, ettei todellisuus ole ainoastaan meille jo annettuja, paikalleen pysäytettyjä aineellisia objekteja, vaan katsojasta riippuva, eri aistihavaintojen palapeli.”
”Päänsärky on osa minua, ja tämän ymmärtäminen on ollut pelastukseni. Ehkä seuraavaksi minun on onnistuttava eheyttämään ja tunnustamaan myös vapiseva nainen elimelliseksi osaksi itseäni.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti