sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Mariaana Jäntti - Amorfiaana

Mariaana Jäntti  Amorfiaana (Gummerus 1986)

"Keikkuvassa, käytännössä kolmijalkaisessa nojatuolissa istuu nainen, joka voisi olla sama kuin tuo lasissa istuja, kellariinmenijä, perunansilpoja, mutta tämä on vieläkin nuorempi, oikeastaan tyttö. Hän korvaa tuolin puuttuvan jalan omallaan, tasapainoilee, tekee oloaan mukavaksi ja huolehtii samalla vartalonsa kaaren viehättävyydestä. Joku sanoisi häntä synkän joku piittaamattoman näköiseksi, joku taas, että tyttönainen vain pyrkii näyttämään läpitunkemattomalta. Nyt hänen kasvojaan eivät muut näe, sillä hän on kiertynyt seinällä liikahtelevien varjojen puoleen." (s. 10)
Mariaana Jäntin romaani Amorfiaana tuli (muistaakseni) ensimmäisen kerran vastaan Markku Eskelisen proosahistoriassa Raukoilla rajoilla. Se mainitaan niin moneen kertaan, että vinkistä piti ottaa kiinni. Romaanin takakannessa sanotaan, että rakennus on ruumis ja mieli, ja sitä vasten teosta voisi lukea. Vaikuttaa turhan simppeliltä, ajattelen, takakansiratkaisulta, ja niin se onkin vaikka sinänsä on myös oikeassa. "Aistillisuus ja tahto suuntaavat sanontaa", siis mitä? No, julkaisijan näkökulmasta kirjan tuskin ajateltiin päätyvän takakansitekstinkään perusteella ensimmäisten joukossa pukinkonttiin. Vertaus ranskalaiseen uuteen romaaniin on kyllä ymmärrettävä, kun alkaa lukea.

Nopeasti huomio tarttuu viittauksiin, joita tehdään Raamattuun, Jeesukseen ja ehtoolliseen. "Tämä on minun ruumiini." Leipä, jota tarjotaan syötäväksi, pureksitaan, ja se muuttuu mystisessä prosessissa ruumiiksi. Raamatun tuntemukseni on tasoa lukion uskonnontunnit, joten niihin pohjautuvalla tulkinnalla on mentävä. Toistuu myös Venus symbolina. Roomalainen rakkauden ja kauneuden jumalatar. Romaanissa patsas, "neitseellinen", "kuva". Loppupuolella todetaan, että patsaalla ei ole käsiä, "ettei tämä sala-aistinen olento käsin tyydyttäisi itseään, vaan lumoaisi juuri tyydyttäjän odotuksellaan." (s. 134) Yhdestä hahmosta puhutaan "ruumisnaisena", onko nainen siis tässä ehtoollinen? Naisruumis, pureksittava leipä. Naisruumis ja talo, moniaalle ulottuva rakennelma, kaikki esineet merkityksineen. Talo, jota puretaan? Naiset ovat esineitä, joita puristellaan miten tahdotaan, ja: "Sulla on tosiaan upee saatanan upee perse". Minkälainen on mies? Vallassa, esimerkiksi asianajaja, ja se joka puristelee, toisaalta taas riepoteltava ja tahdostaan riisuttu, kuten lehdenjakajapoika. Entä jos koettaa tulkita symbolisesti? "Hän ripustautui kahvaan ja raahautui siinä kuin muka turtana heiluva suolenpätkä saadakseen haltuunsa miekan mutta vatkauksessa miekankantaja polki hänet helposti jättiläisjalkoihinsa." (s. 46) Lainauksessa tuntuu olevan fallossymboliikkaa ja jotain masturbaatioviittauksilta vaikuttavaa, mutta toisaalta sellaisesta pyristellään irti. Kaikki on hyvin epäeroottista, kuten koko kirjassa; eroottisiksi mielletyt kuvat pyritään tuhoamaan, esimerkiksi jo alkusivuilla kuvataan seinällä venyvät, törröttävät ja viittovat rinnat. Madame määräilee mutta on myös jotenkin avuton, lopulta tuhoavakin. Mitkä ovat asianajaja Lorenzin ja mustan miehen, Paulin, roolit lopulta? En saa enää jälkikäteen kiinni. Mitä merkitsee myrsky ulkona? Lihakärpänen? Kahdesti kerrotaan naisruumiin/ruumisnaisen pukeutumisesta sanomalehtiin, joissa kuvataan mm. pakolaisleirin teurastusta, uutiset mustaavat ruumiin painomusteellaan.
"Kött pesee uutistatuoinnit ruumisnaisen iholta ja kysyy, pesisikö hän myös naisen yläpuolella rappukäytävän korkeana kaartuvalla seinällä olevan verivärityön, luolakirjoituksen.  Älä pese. Minä menen, kirjoitus jää. TÄMÄ ON MINUN RUUMIINI saa jäädä. Mutta jos TÄMÄ viittaa minun ruumiiseeni, kuinka kauas minun on mentävä, että viittaus lakkaa? Kun olen mennyt, tuleeko kirjoituksesta lentävä lause? Ja tuleeko siitä vapaa kuin taivaan lintu vai johdetaanko se häkin luukusta sisään? Vai aletaanko lentävää lintua valvoa, rengastetaanko se, kesytetäänkö, opetetaanko, aletaanko sitä lennättää tarpeisiin sopivalla tavalla." (s. 142-143)
Tyyli on surrealismia, sen osaa sanoa epäakateeminenkin lukija. Kieli on todella käytössä, materiaalia, jatkuvasti muovautuva, amorfinen (muodoton). Tässä tullaan kirjan nimeen, Amorfiaana, ajatukset kääntyvät naishahmon muovautuvuuteen. Tässä naisruumis on osa proosaa, mutta eri tavoin kuin Lispectorilla ja Duras'lla, sanoisin, eri kulmasta. Palataan kieleen: on erilaisia käyttötapoja sekaisin, puhekielisyyttä, väänneltyjä sanoja (joskus en tiedä, onko kyse lyöntivirheestä vai tarkoituksellisuudesta, harvoin kirjaa lukiessa käy niin ettei sitä osaa sanoa, ja mietin mitä tällaista on ollut kustannustoimittaa, oikolukea, varsinkin suhteutettuna siihen miten vähän kotimaisessa proosassa oli tehty vastaavaa 80-luvulla). Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen? Luen tarkasti ja hitaasti, huomaan että tämä on sellainen jota on luettava niin, mutta myönnän, että joitakin sivuja silmäni luisuivat nopeasti läpi, ehkä sellaisia joissa vyörytettiin repliikkejä, tapahtumia joista en saanut kiinni kuin pätkiä. Mutta niin käy väistämättä, ainakin minulle; luen vain niin tarkasti kuin osaan. Annan tekstin vaikuttaa ja resonoida.

Lopussa kertomus kertoo minulle, miksi kertoi minulle itsensä, kertomuksensa. Vaikka en täysin ymmärrä näitä lauseita, en välitä, nyökkään ja jään ajattelemaan niitä, kun kävelen ulos talosta. Sivu on 174. Ovea en aio lukita, palaan vielä joskus.
"Joku haju minulla on peilistä. Oliko peiliin sittenkin koira haudattuna? Oliko peilikuva itseäni itsevarmempi, itsekkäämpi, itsenäisempi? Oliko niin päin että kuva katsoi minua enkä minä ollut kuin aukko kuvani edessä? Onko outoa että vierastan kuvaani? Silmät vastaan silmät! (Nyt minulla on joku haju tutusta helmasta. Mutta takaisin lauseajatteluun!) Katsoessani peiliin upposin katseeseeni, palasin helmaan (jota muisti ei muista), ykseyteen, joka joskus tuntui, kun katsoin niistä silmistä että olen (vaikken ollutkaan, sillä ykseys oli), katsoin siitä katseesta hyvyyteni tai pahuuteni, tai en katsonut, vaan olin se katse." (s. 110)

Kirjasta muualla verkossa:
V. S. Luoma-ahon Alussa on sana -blogi, Karri Kokon [re]markable-blogi (jossa mm. puhetta pohdiskelemastani kustannustoimittamisesta, jota osaltaan oli tehnyt myös Kokko), Bibbidi Bobbidi Book, ja lisäksi useita tieteellisiä tekstejä, esimerkiksi vapaasti ladattavana PDF:nä oleva Petri Vaittisen gradu vuodelta 2016, "Voisi olla ja onkin", jonka johdannossa on lueteltu laajasti muita tutkimuksia ja artikkeleita kirjasta.

2 kommenttia:

  1. Mullakin tuli nyt Lispector mieleen ja Passio erityisesti. Jotain yhteistä on, mutta kuten sanoit, niin kuitenkin toisin. Oliko noissa teksteissä, joita luit kukaan maininnut Cixous’ta? Vaikuttaisi, että sitä kautta voisi olla hedelmällistä lähestyä Amorfiaanaa.

    Omasta luennasta on niin paljon aikaa, että muistan vain häikäistyneeni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niissä jutuissa joita eilen luin oli kyllä mainittu Cixous, häntä ei voi tällaisen tekstin yhteydessä oikein sivuuttaa, samoin tulivat esiin Kristeva ja Irigaray, kyllähän tätä monelta kantilta voi écriture fémininen kategoriassa tarkastella. Passiosta muistutti esim. kerronnan särkyminen, ja alussa ja lopussa olleen "kehysasetelman" näkemys lukijasta lasin särkevänä kivenä.

      Poista