Heinä-elokuun lyhyet: 10 minibloggausta

Tässä kooste blogin Instagramiin kirjoittamistani lyhyistä postausteksteistä heinä-elokuun ajalta.


Olga Tokarczuk: Vaeltajat (Otava 2012, suom. Tapani Kärkkäinen)

Puolalaisen Olga Tokarczukin Vaeltajat on episodiromaani matkoista nykypäivän maailmassa. Teos sisältää yli sata erikseen otsikoitua episodia tai tarinanpätkää. Kirjailija näyttää sijoittavan hahmojensa joukkoon myös itsensä ensimmäisestä persoonasta käsin kertovana puhujana. Aloittaessani lukemista olin haltioissani. Pidin kovasti Tokarczukin kielenkäytöstä (jonka Kärkkäinen oli suomentanut hyvin, hän on saanut teoksen käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon) ja kirjan rakenne kiehtoi. Puolenvälin paikkeilla koin kuitenkin väsähtämistä; toivoin että kirjailija olisi malttanut pitää episodinsa lyhyinä, mikä olisi pitänyt tyylin johdonmukaisena. Nyt tiettyjen henkilöiden tarinoita jäätiin välillä seuraamaan kymmeniksi sivuiksi, eikä kiinnostus pysynyt yllä koko aikaa. Kirjan 430 sivusta olisi minusta voinut tiivistää sata, ja se olisi jäntevöittänyt teosta vielä onnistuneemmaksi. Pidin siitä kyllä nytkin, tykästyin Tokarczukin kirjoitustyyliin ja pohdintoihin. Monet kirjan lauseet herättivät minussa tuntemusten ja ajatusten vilinää. Vaikka teos on kiinni nykymaailmassa, siinä on paljon ajatonta, se ei takerru katoaviin yksityiskohtiin vaan paneutuu pysyvämpään. Kirjan mainittiin esittelyssä olevan ruumiillinen, ja sitä se olikin, hieman ehkä eri tavoin kuin ajattelin: henkilöillä oli jokseenkin paljon obsessioita säilöttyihin ihmisruumiisiin... Minusta tuntuu, että tässä oli tasoja, jotka jäivät tällä lukukerralla huomaamatta. Ehkä joskus kokeilen vielä uudestaan. Tokarczuk sai kirjan englanninkielisestä käännöksestä juuri Man Booker International -palkinnon.

"Pakkomielle taas on aavistus omasta, ainutkertaisesta kielestä, jota rohkeasti käyttämällä on mahdollista päästä totuuden äärelle."


Ellen Niit: Maailman pysyvyys (WSOY 1994, useita suomentajia)

Virolaisen Ellen Niitin (1928-2016) runoja on koottu suomennosvalikoimaksi kokoelmaan Maailman pysyvyys, jonka suomentajina toimivat Eila Kivikk'aho, Kirsi Kunnas, Aila Meriluoto, Brita Polttila, Anja Salokannel ja kirjan toimittanut Pirkko Huurto. Niit kirjoitti pääasiassa luontorunoja, joiden rinnakkaistasona hän sanojensa mukaan halusi kertoa Viron ja virolaisten kohtaloista. Minulle vaikuttavimmat runot olivat kokoelman loppupäässä, sillä Niitin uusimmissa runoissa oli modernimpaa otetta, kun taas suurin osa hänen tuotannostaan oli vanhahtavamman tyylistä, loppusoinnullista runoa, jollainen on minulle vaikea pala. En oikein syty loppusointurunoudesta, jos ei sen yhteydessä kuulu popmusiikkia. Myös jatkuviin luontoteemoihin iski puutumus, kun valikoiman laajuus on yli 200 sivua, enkä aina löytänyt sitä laajempaa tasoa joka runoissa ehkä oli, vaan luonnon ihmettely alkoi tuntua nostalgiselta kaipuulta lapsuusmaisemiin. Monen eri tekijän suomennokset toimivat hyvin, eikä lukiessa tullut ajatelleeksi, että kylläpä runojen ääni muuttuu, vaan kokonaisuus tuntui yhtenäiseltä. Mielenkiintoista oli lukea lopuksi Niitin elämäntarinaa, jossa hän kertoi vaiheistaan Virossa mm. miehitysaikana. Niit tunnettiin myös kirjailija Jaan Krossin puolisona.


Noah Van Sciver: Fante Bukowski (Sammakko 2018, suom. Seppo Lahtinen)

Noah Van Sciverin sarjakuva-albumi Fante Bukowski meni vauhdikkaasti "välipalalukemisena". Tähteyttä tavoittelevan, mutta toivottoman keskinkertaisen, kirjailijaksi halajavan nuoren miehen tarina - ajattelin sarjakuvasta löytyvän juttuja, joihin suhtautua myhäilevällä itseironialla näin mitään paperille painettua julkaisemattomana kirjoittajana. No, Fante Bukowskin tilanteen toivottomuus menee teoksessa hyvin pitkälle, joten tämän ääressä on helppoa ajatella, ettei itsellä ainakaan noin huonosti mene. Wannabe-menestyjä lähestyy niin kirjallisuusagentteja kuin naisia sosiaalisesti kiusalliseen tapaan, hän juopottelee, elää vanhempiensa rahoilla ja on lainannut uuden nimensä kirjailijaesikuvilta. Romaanikässäristäkin tulee vahingossa kehno Milan Kundera -mukaelma. Sympatiaa päähenkilö silti herättää, rakkaudenkaipuinen kun on, vaikka kovin naiivi. Kirja-alaan liittyviä stereotypioita viljeltiin välillä piikittelevästikin.



Paul Auster: Lasikaupunki (Tammi 1988, suom. Jukka Jääskeläinen)

New Yorkin matkalle otin mukaan Paul Austerin tunnetun trilogian, josta luin matkan aikana ensimmäisen osan, pienoisromaanin Lasikaupunki. Kyseessä on kiehtova, erikoinen kertomus urautuneesta jännityskirjailijasta, jolle soitetaan luullen häntä yksityisetsivä Paul Austeriksi. Kirjailija Quinn lähteekin lopulta leikkiin mukaan ja kohtaa hyvin omalaatuisen pariskunnan. Quinn alkaa Austerin roolissa selvittää, mitä poikansa vuosiksi vankeuteen lukinnut mies aikoo tehdä vapauduttuaan vankilasta. Seuraa New Yorkin katujen vaeltelua hämyisissä tunnelmissa, varjostamista ja lenkkejä jotka muodostavat kuvioita. Quinn tapaa myös oikean Paul Austerin (ja tämän vaimon Sirin...) ja he keskustelevat mm. Don Quijotesta tavalla, joka tarjonnee avaimia Lasikaupungin tulkintaan. Varsinaista ratkaisua en löytänyt, ja mietin että koko kirja saattaa olla dekkariparodiaa. Mieltä kutkuttava teos on ensimmäinen lukemani Austerilta. En usko, että luen heti perään trilogian muita osia, sen verran on nyt muuta uutta luettavaa. Blogikollega Omppu totesi juuri Patrick Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla -kirjasta blogatessaan, että kirjan hengessä on jotain samaa kuin Austerin trilogiassa, ja se pitää kyllä minusta paikkansa ainakin Lasikaupungin perusteella.


Tommy Orange: There There (Alfred A. Knopf 2018)

Tommy Orangen romaanin There There hankin itselleni suurin odotuksin luettuani kirjaa käsitelleen jutun New York Timesista. Teos on intiaanitaustaisen kirjailijan esikoisromaani, jossa kuvataan nykypäivän Yhdysvaltojen intiaaniväestöä urbaanissa miljöössä, heidän elämäänsä, pyrkimyksiään, vaikeuksiaan ja menneisyydestä kumpuavia taakkoja. Kirja on tärkeä, ehdottomasti, ja se todella ansaitsi siitä tehdyt isot jutut amerikkalaismedioissa. Se on hyvä romaani, jonka kahtatoista henkilöä ja heidän tarinoitaan seuraa kiinnostuksella. Enempää se ei kuitenkaan minulle ollut. Kielellisellä ja kerronnallisella tyylillään se ei kolahtanut syvemmin kuin muutamassa kohtaa. Kun kuvaustekstissä sanotaan kirjan äänen olevan "a voice full of poetry and rage, exploding onto the page with urgency and force", odotin todella sen olevan niin, mutta tyyli on lähinnä raportoivaa realismia. Ei siinä sinänsä vikaa ollut, ja kuitenkin juuri siinä oli minusta myös yksi puute - teoksen kerronta ja rakenne tuntuivat hiotuilta jopa varman päälle. Keskustelua tästä varmasti herää, ja se on tervetullutta. Mietin kuitenkin, mitä sellaista tällä saavutettiin nimenomaan romaanina, mitä ei olisi voinut fakta-elämäkerroilla tai esseillä saavuttaa. Tässä kohtaa kannattaa huomioida, että olen lukija, joka vaatii romaanilta nykyisin paljon juuri kielen ja kerrontatapojen omaperäisyyden osalta. Suosittelen tätä joka tapauksessa kuvauksena alistetun alkuperäiskansan kohtaamista haasteista, heidän haaveistaan ja elämänpoluistaan nykymaailmassa.

"Jackie kneeled in front of the minifridge. In her head she heard her mom say, 'The spider's web is a home and a trap.' And even though she never really knew what her mom meant by it, she'd been making it make sense over the years, giving it more meaning than her mom propably ever intented. In this case Jackie was the spider, and the minifridge was the web."


Morten A. Strøksnes: Merikirja (Gummerus 2018, suom. Katriina Huttunen)

Morten A. Strøksnesin Merikirja on vahvasti narratiivinen tietokirja, jonka kielellinen maailma on ajoittain runon kaltaista maalailua. Se asettuu samaan joukkoon tarinallisten, hieman pakkomielteisesti kohteisiinsa suhtautuvien tietokirjojen kanssa kuin esim. Helen Macdonaldin H niin kuin haukka ja Bea Uusman Naparetki. Lisäksi mieleen tulevat Juha Hurmeen Niemi ja Nyljetyt ajatukset, joista jälkimmäisen kanssa Merikirjalla on paljonkin yhteistä (kaksi miestä veneessä), vaikka Nyljettyjen ajatusten tapahtumakehys onkin fiktiivinen. Strøksnes käyttää merisanastoa hienosti, kuvailee mieleenpainuvaan tapaan vedenalaisia maisemia. Kirja haraa lukiessa myös vastaan, sillä vaikka Strøksnes suhtautuu meriluontoon suojelevasti, hän osallistuu ystävänsä Hugon jäähain pyydystämiseen tähtäävään kalastusveneilyyn. Mädäntynyttä ruhoa roikotetaan syöttinä veneen perästä, ja kun hai näykkäisee, pakottava tarve pyydystämiseen vain kasvaa. Ristiriidasta tulee jännite, jonka kirjailijakin tiedostaa intertekstuaalisine Moby Dick -viittauksineen. Viihdyin kuitenkin kirjan matkassa tasaisesti loppuun asti - olen kuullut joidenkin muiden hyytyneen puoliväliin. Mieleen jäi meren monimuotoisuuden kauneus ja sen arvoituksellisten syvyyksien hämärä.

Ananda Devi: Näistä raunioista (Fabriikki 2018, suom. Saana Rusi)

Ananda Devin romaani Näistä raunioista kiinnosti kovasti jo kirjailijan kotimaan vuoksi, Devi on nimittäin Mauritiukselta. Lisäksi Fabriikki Kustannus on profiloitunut kirjallisesti korkeatasoisten kaunokirjallisten käännösten kustantajana. Devin pienoisromaani (laajuus 146 s.) sisältää verevää kirjoittamista ja vangitsee taidolla henkilöidensä nuoruuden vimman. Kirjan kieltä ja tyyliä tunnustellessa ajatukset kulkivat nopeasti naiskirjoitukseen (écriture féminine), sillä tekstin kielikuvissa on paljon virtaavia nesteitä ja siinä tuntuu vaistonvaraisesta kumpuavaa värinää. Myös teoksen feministinen eetos voimistaa kytköstä. Kirja kuvaa nuoria ihmisiä, keskushenkilö Eve on 17-vuotias ja elää Troumaronissa, joka näyttäytyy hyvin karuna paikkana. Miehet käyttävät nuoriin naisiin sumeilematta valtaa, myös väkivaltaa. Muista henkilöistä mainittakoon runopoika Sad, joka lukee Rimbaud'ta, jäljittelee tätä ja on niin omistautuneen (vai pakkomielteisen) rakastunut Eveen kuin teini-ikäinen voi olla. Lopussa tapahtumat tihenevät kohtalokkaiksi. Kielellisesti vaikuttava teos on vahvaa luettavaa, ja sanoma uppoaa syvälle lukijan sisäisiin vesiin.

"Naisten runous on sitä, kun minä ja Savita sovitamme askelemme yhteen ja väistelemme kuoppia. Kun leikimme kaksosia, koska muistutamme toisiamme. Käytämme samoja vaatteita, samaa tuoksua. Tanssahtelemme eteenpäin. Korvakorumme kilahtelevat. Savitalla on pikkuinen nenäkoru, kuin tähti. Naisten runous on naurua tässä unohtuneessa maailmankolkassa, ja se avaa meille kaistaleen paratiisia, jottemme hukkuisi."


Maritta Lintunen: Stella (WSOY 2018)

Maritta Lintusen romaani Stella kuvaa sukupolvien yli siirtyviä patoutumia, jotka nousevat esiin yllättävinä muistojälkinä ja intohimoina. Hyvin monet (erityisesti suomalaiset) romaanit ovat lähtökohdiltaan samanlaisia, ja lukemisen alussa edetessäni verkkaisia, vähäeleisiä kohtauksia ajattelin, että onko tämä taas vain yksi sellainen kertomus. Lintusen kirjoitustyyli kuitenkin viehätti. Se on erittäin tiivistä, jopa minimalistista ilmaisussaan, mutta teksti ilmaisee sanamääräänsä enemmän, rivien väleissä liikkuu paljon. Viimeistään puolivälin paikkeilla kiinnostuin kovasti myös siitä, mitkä asiat henkilöiden hiljalleen paljastuvassa menneisyydessä johtivat mihinkin. Tarinassa seurataan kolmea minäkertojaa: nuorta naista 80-luvulla, hänen poikaansa nykypäivän maailmassa ja tähtensä menettänyttä laulajaa Sylvi Indreniusta, jonka ääni kommentoi kursiivilla sivusta, tai jo haudan takaa, miten sen tulkitseekaan. Kerronta on kiehtovalla tavalla ilmavaa, mutta samalla tunnelmaltaan tiheää. Stella on hienovireinen romaani taiteilijuudesta, kaikesta sen ympärillä, ja ihmisiä koskevista odotuksista sekä niiden pettämisestä. Elämänpettymykset seuraavat toisiaan, mutta niitä ei ole kuorrutettu dramatiikalla vaan piirretty selkein viivoin: näin se meni.

"Halusinhalusinhalusin - nyt kun mikään ei ollut enää hallinnassani. Kaikki oli mennyt jo alun perin väärin. Näytin ja kuulostin maalaiselta. Kirjoitin toisella tapaa kuin ne, jotka ovat "tietoisia". Missään ei ollut koloa, johon olisin voinut solahtaa toimiakseni yhtenä muista. Olin väärässä ympäristössä. Minulla oli vääränlaisia haaveita."


Salla Simukka: Sammuta valot! ; Sytytä valot! (Tammi 2018)

Salla Simukan novellikokoelma Sammuta valot! ; Sytytä valot! on tervetullut teos kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. Nuorille on varsin vähän novellikokoelmia, sillä laji on kustantajille hankala myytävä, ja erityisesti nuortenkirjallisuuden kentällä niitä tuntuu olevan hankalaa saada julki. Olikin ilahduttavaa, että menestynyt nuortenkirjailija halusi tarttua lajiin - varsinkin kun kokoelma ei tunnu välityöltä. Teoksessa itsessään ilahduin muotokokeiluista: kääntökirjan pieniä kauniita tavaroita sisältävä Sytytä valot! -puoli alkaa pelkkään dialogiin pohjautuvalla novellilla. Myöhemmin kokeillaan mm. sinän puhuttelua, kirjettä (joka toki on klassinen novellin muoto) ja säkeisiin jakautunutta asettelua. Oli mukavaa myös lukea iloisesti loppuvia tarinoita nuorista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvista, sillä sellaisia tarinoita ei todella ole liikaa, ja Simukka osaa kirjoittaa vähemmistöön kuuluvista yksilöinä herkällä, tarkalla tavalla. Vaikka onnellisesti loppuvat hyvän mielen tarinat ovat tärkeitä, itselleni värisivät Sammuta valot! -puolen pienet kauheat tarinat tunnelmien osalta voimakkaammin. Kertomuksen käänteiden tasolla novelleissa tapahtuu paljon, kielen tasolla ei lopulta niinkään. Lajeiltaan moninaisista teksteistä (spefistä realismiin ja jostain siltä väliltä olevaan kummaan) saa kuitenkin varmasti analysoitavaa nuorten lukijoiden kanssa esimerkiksi äidinkielen tunneille - novellit tuntuisivat sopivan hyvin sekä yläaste-ikäisille että lukiolaisille luettaviksi.

"Muilta Näkymättömiltä kuulin kertomuksia siitä, kuinka vaarallista saattoi olla, jos joku tavallisista ihmisistä äkkiä päättikin nähdä meidät. He eivät nimittäin koskaan olleet ystävällisiä tai hyväntahtoisia. Me aiheutimme jostain syystä heissä vihaa."


Leïla Slimani: Kehtolaulu (WSOY 2018, suom. Lotta Toivanen)

Leïla Slimanin romaani Kehtolaulu sai Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, Goncourtin. Kyseessä on psykologinen trilleri, ja onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi olen lukenut mitään rikos- tai jännitysgenreen sijoittuvaa. Kehtolaulussa tapahtuu myös rikos. Kirja lähtee liikkeelle pahimmasta. En halua kirjoittaa aloituslausetta tähän, mutta yhdeksi muistettavimmista lukemistani se varmasti jää. Alkushokin jälkeen hypätään takaumaan, noin vuotta aiempaan ajanjaksoon,  jolloin kahden pikkulapsen vanhemmat hankkivat lapsenvahdin. Louise on täydellinen, tekee itsensä perheelle korvaamattomaksi, mutta hänessä on pieniä häiritseviä asioita. No, kenessäpä ei? Teoksen kieli kuljettaa kertomusta toisaalta pintatason tapahtumat koruttomasti raportoiden, toisaalta henkilöiden sisäisiä kokemuksia ja tuntemuksia tarkasti eritellen. Jälkimmäiset kohtaukset tuottavat joitakin omaperäisiä kielikuvia, muuten tyyli on enemmän toteavaa, joskin äärimmäisen hiottua. Lukemista on vaikeaa lopettaa, ja oli piinaavaa jättää kirja puolivälissä kesken yöksi. Heti seuraavana päivänä jatkoin sen loppuun. Slimani jättää lukijansa pohtimaan lopullisen ratkaisun syytä lähes yhtä pakkomielteisesti kuin tapausta kirjassa tutkivan poliisin. Julma ratkaisu. Julma teos. Silti en kyseenalaista kertomuksen olemassaolon oikeutetusta, tarkoituksensa sillä on. Tavallaan tulee olo, että haluaisi jättää lukukokemuksen taakseen ja siirtyä toisaalle pian, mutta toisaalta tuntuu, ettei pitäisi. Uskon, että kertomus jää olemaan mielen kerroksiin samaan tapaan kuin se häiritsi yöllä kirjan ollessa kesken.

"Myriam oli aina ennen kieltäytynyt uskomasta, että lapset voisivat olla menestyksen tai vapauden este. Niin kuin ankkuri, joka kiskoo kohti pohjaa, vetää hukkuneen kasvot mutaan. Havahduttuaan tähän todellisuuteen hän oli aluksi pohjattoman surullinen. Tilanne oli hänen mielestään epäreilu, tavattoman turhauttava."