Huhtikuun lyhyet: 7 minibloggausta

Tässä huhtikuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Carolin Emcke: Halu (Vastapaino 2018, suom. Päivi Malinen)

Tämä on sellainen kirja, josta oli vaikea kirjoittaa. Aihemaailmasta saisi aikaan valtavan vyyhdin, jonka voisi kirjoittaa auki monisivuiseksi esseeksi, peilata kokemuksia omaan elämään. Koska kirjoitin postauksen alun perin Instagram-mittaan, piti keskittyä kertomaan vain kirjasta, sen sisällöstä.

Carolin Emcken Halu on elämäkerrallinen teos, joka ei pyri kaikenkattavuuteen tai keskity tiettyyn ajanjaksoon, vaan pysyy otsikkonsa aiheessa. Eräänlainen halun elämäkerta.

Emcke eli 70- ja 80-luvun Saksassa seksuaalisuutta koskevien tietojen suhteen tyhjiössä, jollaista on hankala kuvitella pääosin 90- ja 00-luvuilla Suomessa lapsuutensa ja teini-ikänsä eläneenä. Hänen oli keksittävä itse oma halunsa, homoseksuaaliset tunteensa, opittava sanallistamaan ne. Sitä ennen hän käsitteli asiaa sanattomin tavoin, musiikin, ilmeiden, eleiden ja katseiden kautta. Hän tarkastelee kirjassa myös sitä, miten nykypäivänäkin moni homoseksuaali elää maassa, jossa hänen halunsa on kielletty ja sen olemassaolo kuoliaaksi vaiettu. Miten voi kertoa jostakin, millä ei ole sanoja?

Kirjan kielessä on kaunokirjallista ilmaisuvoimaa, Emcke ilmaisee selkeästi ja kuvaa terävästi. Musiikilliset vertaukset tuovat tekstiin paljon kauniita yksityiskohtia. Teoksessa olisi valtavasti merkityksellisiä kohtia siteerattavaksi. Yksi tärkeistä ajatuksista on, että seksuaalista suuntautumista ei ole joutunut ehkä koskaan pohtimaan, jos haluaa normin mukaisesti, se on silloin "epäolennainen kategoria". Samoin on esimerkiksi sukupuolen tai ihonvärin kanssa. Halun muuntuminen elämän aikana kategorioiden ulkopuolelle on teema, joka toistuu usein. Taustakertomuksena kirjassa kulkee Emcken koulutoverin nuorena tekemä itsemurha. Teos kasvaa voimakkaaksi puheenvuoroksi, jonka lukeminen olisi tärkeää monille, mutta valitettavan harva lienee kirjasta edes kuullut.

"Minua kiinnostaa, miten tajusin sen, miten halu kehittyi ja löysi kielen, ilmaisunsa minussa ja minulle. Minua kiinnostaa, miten tällä kielellä on muodostunut yhä lisää sanoja ja monimutkaisempia rakenteita – keinoja, joilla voin entistä tarkemmin, herkemmin, radikaalimmin ilmaista itseäni." (s. 78)


Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen (Tammi 1998, suom. Caj Westerberg)

Luin uudelleen Tua Forsströmin runokokoelman Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen. Teos välittyi vielä upeampana kuin ensimmäisellä kerralla, aukeni ja värähteli voimakkaammin. Tunnelma on surumielinen, mutta lukeminen ei ole raskasta. Kirjassa on paljon viittauksia taiteeseen, mutta se ei tunnu briljeeraavalta. Se on lyhyt, mutta siinä on enemmän sisältöä kuin useimmissa tiiliskiviteoksissa. Teos puhuttelee, erityisesti elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskia. "Tämä on liikaa, Andrei Arsenjevits, / kaikkea on liikaa!" (s. 9) Myös lukijana kokee puhuttelut henkilökohtaisina, lähestyvinä.

Vuodenajat vaihtuvat, lumi- ja vesisateet pääsevät jotenkin yllättämään. Saappaat ja kaulahuivi unohtuvat, näkyy liian ohuita kenkiä. Kesä menee nopeasti. Savua, yhä uudelleen. Onko ilmastossa tapahtunut jotakin? "Skandinaviassa vallitsee korkeapaine. / Tuoksuu savulta, ehkä erehdyn. / Hallitus on lähtenyt kesälomalle. – – Tietyssä mielessä tuntuu siltä kuin useimmat luonnonmullistukset / olisivat nykyään ihmisten aikaansaamia, eikö niin?" Teoksessa on paljon yhä ajankohtaista, ehkä se kertoo ajattomuudesta.

On havaittavissa tuskastumista tapahtumattomuuteen. Yhdentekevyyteen. Oleminen tuntuu usein vaikealta. "Ei ole helppoa. On todella ongelmallista." (s. 40) Luen teksteistä vahvoja kannanottoja tasa-arvon puolesta. Eläinten oikeuksilla on tärkeä osa: yksi runoista kertoo Laika-koirasta, joka ei tullut takaisin, tulee takaisin vain tomuna ja sateena. Taiteetkin ovat tärkeitä, kaikilla oma tehtävänsä. Musiikki esimerkiksi "palauttaa meidät paikkoihin, joita ei ole." (s. 30) Mikä määrä viisautta. Loppu on onneksi lempeä, nimiruno. Ehkä tekisi hyvää viettää yö hevosten parissa, nähdä miten levollisina ne nukkuvat. Nämä runot tekevät hyvää. Kokoelma on suomenruotsalaisen, ja suomalaisen, runouden moderni klassikko. Suomennoskin on erittäin onnistunut, kaunis, ja saa unohtamaan että kyseessä on käännös. Ehkä silti kolmannella kerralla tutustun alkutekstiin.


Johanna Laitila: Lilium regale (Gummerus 2019)

Nyt oli moneen suuntaan vetävä kirjakokemus. Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium regale on luontoa ja aistimaailmaa vyöryttävä teos, jonka ytimessä on vaiettuja rakkauksia. Pääsin kirjan mukaan kunnolla lähes sata sivua luettuani, silloin kirjoitus vasta alkoi herätä silmissäni eloon. Tunnistin sen ruumiin. Elsen ja Ingan välisen suhteen kuvaus, kielen haeskelu ja opettelu oli kiehtovaa luettavaa. Puolivälin jälkeen taas hieman uuvuin. Taustalla vaikuttavat historian käänteet, erityisesti sota, evakkoon lähtö, paluu Suomeen. Laitila liittyy ilmaisullaan voimakaskielisten pohjoisen kuvaajien jatkumoon. Tuoreelta tuntuu erityisesti naisten välisen suhteen kuvaus historiallisessa kehyksessä, suomalaisen maaseudun keskellä.

Joitakin muttia tuli vastaan. Välillä ollaan rajoilla siinä, onko teksti liian rönsyrunoilevaa, vaikka onkin ihailtavan kekseliästä: "Heimon iho alkoi väristä hänen ympärillään hysteerisenä hyhmänä, valo painoi hänet pienemmäksi, hikiseksi mytyksi ja kiteytyi kantapäihin kiviksi, jotka raspasivat hänen saappaidensa anturat rikki." (s. 109) Kesken kielikuvaa jouduin palaamaan takaisin: mitä tässä kuvattiinkaan, ai se oli valo joka raspasi saappaiden anturat rikki, eivätkä askeleet. Tunnelman luominen ja miljöön tarkat yksityiskohdat ovat itsessään hyvä asia, mutta välillä tuli vastaan kappaleita, jotka minusta tuntuivat romaanin ytimeen liittymättömiltä – esilukijana olisin vetänyt rukseja yli. Veikkaan, että vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tällaisesta tyylistä enemmän. Mietin myös kaikkitietävää kertojaa, ja onko se ollut paras mahdollinen ratkaisu, vai olisiko minäkerronta tuonut enemmän voimaa, variaatiota. Tyylinsä romaani pitää alusta loppuun, kokonaisuus on eheä ja lauseet rakenteeltaan hiottuja. Lihallisuus sykähtelee tekstissä, se elää erityisesti luonnon ja eläinten kielikuvissa.

"Elsestä oli lohdullista maistella Ingan sanoja, nuolla niiden sileitä pintoja, joita hän ei vielä tuntenut liian syvällä kehossaan. Ensin he ojensivat toisilleen pienempiä sanoja. Ne jäivät aivan pinnalle, iholle tai hiuksille pölyksi, niin että pelkkä ristiveto tai etelätuuli voisi ne puhaltaa pois." (s. 126)



Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Sammakko 2016, suom. Helena Kulmala)

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja feministi Liv Strömquist on saavuttanut viime vuosina tunnettuutta kantaaottavilla, tietokirjan tapaan kootuilla sarjakuvateoksillaan. Hänet nosti huomion kohteeksi albumi Kielletty hedelmä, joka ilmestyi ruotsiksi 2014. Minuun on tehnyt aiemmin vahvan vaikutuksen Strömquistin teos Nousu ja tuho, joka herätteli poliittista ajatteluani uudella tavalla. Nyt tutustuin lopulta Kiellettyyn hedelmään. Kyseessä on sujuvalukuinen, kiinnostava ja väkevästi naisasiaa esiin tuova puheenvuoro, kuten Strömquistin muutkin teokset. Kun olin lukenut albumin loppuun, mieleeni tuli sitaatti Nelli Ruotsalaisen Täällä en pyydä enää anteeksi -runokokoelmasta: "olen puhunut suuni puhtaaksi pillusta".

Strömquist puhuu Kielletyssä hedelmässä (alkuteos on muuten Kunskapens frukt) todella suunsa puhtaaksi "siitä, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi". Historian saatossa "siitä" ovat olleet monet miehet aivan liian kiinnostuneita, mikä on johtanut brutaaleihin menetelmiin tavoitteena yleensä hillitä ja kahlita naisen seksuaalisuutta. Strömquist käsittelee sukuelinten eri osia ja erityisesti klitoriksen historiaa; on käsittämätöntä, että elimen koko ja muoto on vaivauduttu selvittämään perusteellisesti vasta vuonna 1998. Lisäksi käydään läpi mm. häpyhuulet, orgasmi, kuukautiset, PMS. Käsittelytapa on terävä, ironinen ja näpäyttelevä. Mainiota luettavaa, mutta yksi kohta särähti minulle. Siinä naisen orgasmista puhumista käsiteltiin kääntämällä roolit toisinpäin ja väittämällä, että miesten orgasmista ei ikinä puhuttaisi siten. Kun sattuu olemaan kokemusta miesten moninaisuudesta tällä alueella ja siitä, miten orgasmiherkkyys vaihtelee myös cis-miehillä erittäin paljon voiden muodostua hankalaksi asiaksi, olen sitä mieltä, että asian olisi voinut käsitellä sarjakuvassa toisinkin kuin mars-venus-vastakkainasettelun kautta. Teos ei kuitenkaan särähdykseen kompastu, ja mietin, onko tässä kyse siitä, miten feministiseltä teokselta päätyy vaatimaan enemmän eri näkökulmien huomioimista, vaikka niitä on pakko teosta tehdessä tietysti rajata. Tämä on pitkä keskustelu käytäväksi. Pointtinsa Strömquist tekee mainitussakin kohdassa selväksi ja kuvaa myöhemmin yksityiskohtaisesti, miten naisten seksuaalista nautintoa on pidetty historian saatossa tarpeettomana ja yritetty piilottaa.

Kielletty hedelmä on kokonaisuutena hyvin suositeltava sarjakuvamuotoinen tietoteos naisen liian vähälle asialliselle tutkimukselle jääneistä kehonosista.

"NASA:n käsitys siis on, että JOPA AVARUUSOLIOT toisilla planeetoilla tuntisivat olonsa epämukavaksi joutuessaan kohtaamaan vulvan kuvassa." (s. 35)



Marcus Rosenlund: Sää joka muutti maailmaa (S&S 2019, suom. Ulla Lempinen)

Marcus Rosenlundin keväällä 2019 ilmestynyt tietokirja hyppää sääharrastajalle uutuuslistalta esiin pakollisena luettavana. Sää joka muutti maailmaa on nyt tietysti ajankohtainen, joten kirjalla on momentum päätyä muidenkin kuin säänörttien lukupinoihin. Nimestä huolimatta jo takakannen tekstistä pystyy päättelemään, että säätapahtumien sijaan käsittely painottuu ilmastoon ja sen suuriin linjoihin: miten vähitellen epäsuotuisammaksi muuttuvat olosuhteet vaikuttavat ihmisyhteisöjen elämään. Liikkeelle lähteminen toistuu motiivin lailla niin, että siitä muodostuu jo selvä lausunto, mitä on odotettavissa myös meneillään olevan ilmaston lämpenemisen myötä.

Rosenlundin tietokerronnassa on omanlaisensa ääni ja tekstissä vetävyyttä. Aivan Harari-tasolle kerronta ei nouse (pahoittelut populaarin tiedon kirjoittajille, joudutte kestämään tätä vertailua vielä pitkään), mutta kirjaa luki eteenpäin mieluusti. Kaikista fokusoinnin kohteista en ollut samoilla linjoilla. Alun myrskyjen vaikutusten kuvaus oli kiinnostavaa ja kirjan otsikon mukaista, mutta välillä mentiin historiassa vaikuttaneiden yhteisöjen tapojen kuvauksessa liian pitkille sivupoluille. Tiivistetysti: olisin lukenut mieluummin esim. käänteentekevistä myrskyistä ja kuivuuskausista kuin viikinkien metsästystavoista. Mutta tämä oli oma kulmani kirjaan, ja joku muu voi kiinnostua juuri toisista kohdista. Ihmiskunnan historian kehityksen käänteiden kuvauksessa (epäreilut) Harari-vertailut pääsivät vain korostumaan päässäni, ja aloin miettiä, olisiko tässä kannattanut mennä enemmän sää edellä. Pidin siitä, että kirja luo perspektiiviä, miten dramaattisista ilmastonmuutoksista on selvitty ennen, ja miten tulevaisuudenkin suhteen on toivoa. Toiveikkuutta tarvitaan ilmastoahdistuksen keskelle, jotta vältytään lamaannukselta.

 "Ja kuinka ollakaan, muuan myrsky saa erään yritteliään miehen oivaltamaan uuden tekniikan mahdollisuudet. Vuonna 1859 brittiläinen höyryklipperi Royal Charter haaksirikkoutuu Walesin rannikolla hirmumyrskyssä. Tapaus saa vara-amiraali Robert FitzRoyn – – keksimään täysin uudenlaisen liikeidean: sääennusteet." (s. 22-23)


Antti Salminen: Mir (Poesia 2019)

Mykosfääri, sienten valtakunta. Antti Salmisen romaani Mir tutkii todellisuutta, jossa pääosassa ovat sienet. Ne ovat paikoissa, joissa et ole niitä ennen nähnyt, etkä ehkä tule näkemään. Tietenkin Olosuhteet vaikuttavat taas, ne ovat päässeet kärjistymään. Koko hässäkkä on tapahtunut taas jossakin päin Venäjää, kuten Salmisen aiemmassa teoksessa Lomonosovin moottori, jolle Mir on itsenäinen jatko-osa. Rakenteellinen idea on teoksissa sama: alussa on johdanto, joka kertoo, että tulevat tekstit on koottu löydetyistä, hajanaisista katkelmista. Mir koostuu kerroksista, joita on erottanut "jonkinlainen eloperäinen liima". Lopputulos – mitäpä siitä voisi yhteen vetäen sanoa. Olisiko tällaista sienten poetiikka?

Lomonosovin moottorista kirjoitin: "Käytetty kieli etenee monissa kohdin runon logiikalla, mikä paikoin ilmentää lähinnä kirjoittajien sekavuutta. Monissa kohdin syntyy upeita, värähteleviä lauseita, joita tekee mieli siteerata." Sama meno jatkuu tässä kirjassa, mutta moottorin rakentamisen tilalla on jonkinlainen sienimaailman sota kasvimaailmaa vastaan. Sodasta on kirjoitettu päiväkirjoja. Paikoin on hahmoteltu vaihtoehtohistoriaa, jossa tunnetut henkilöt ovatkin saattaneet olla sieniä. Viehättävää. Sanasto on haastavaa ehkä jopa vielä enemmän kuin Lomonosovin moottorissa. Usein on annettava mennä ohi, jotta lukemista pystyy jatkamaan. Ovela, tummasävyinen huumori piristää teoksen maailmaa samoin kuin edeltäjässään. Kirjan pariksi sopii mainiosti Ilja Lehtisen teksti "Olin mykologi, itseoppinut" – harha-askelia sivilisaation reunalla, joka on julkaistu Nuoressa Voimassa ja on luettavissa lehden verkkosivuilta. Mir näyttää filosofisia välähdyksiä sienten maailmasta, johon monella meistä on kosketuspinta kadonnut. Tämän jälkeen näkee sienet uusin silmin. Niitä on kaikkialla.

"Jos hakeudut koulutukseen, olet varmasti aina tiennyt, että on toinen tila, mutta kellekään siitä ei voi puhua. Sen kokemuksesta ei ole puhuttavaa. Ulkoisesti se on melkein sama, se vaikuttaa samalta, vain harjaantunut erottaa v-sfäärin kävijän sitä kokemattomasta. Sillä vain pieni yksityiskohta on toisin, koska tuossa toisessa tilassa 'sinua' ei ole." (s. 85)


Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala 2018)

Kesäyön unelmia suomalaisittain, tuntuu sopivalta loppukaneetilta, kun on saanut päätökseen Aki Ollikaisen pienoisromaanin Pastoraali. Suomalaisen maaseudun huomassa kolmen eri sukupolven edustajat elävät rauhallista päivää. Rauhaa reunustaa kuitenkin täyttymistään odottava uhka, jolla on erityisesti suden silmät. Henkilöihin kuuluvat mm. dementoitunutta puolisoaan hoivaava vanha mies, heidän kaupungista tullut nuori lapsenlapsensa, keski-ikäisyyttään pohdiskeleva naapurin nainen ja vanhalle kotitalolle Ruotsista palannut mies. Päivä kulkee verkkaisesti, esiin putkahtelee muistoja ja toiveita.

Ollikainen kirjoittaa tässä romaanissa proosaa, jossa virkkeet ovat siltoja ja kokonaisuus, tapahtumien ketju, merkittävin. En kohdannut paljoakaan "sitaattimateriaalia", ja dialogivetoisuutta on enemmän kuin Ollikaisen aiemmissa kirjoissa. Maaseudun luontokuvaus on kaunista ja vie ajatukset Sillanpäähän saakka. Ihmisten ruumiillisuuden kuvaus sen sijaan mietityttää. Heti sivulla 6 tulee hämmentävä vertaus: "Kun vastarannan matalia vaaroja katsoi poukaman yltä haihtuvan usvan läpi, ne näyttivät kohoilevan kuin nuoren neidon rinnat." Hahmoteltu tunnelma särkyi alkuunsa. Tuntuu tekemällä tehdyltä, ja miksi juuri nuoren neidon rinnat? Tämäkään ei riittänyt, vaan naisruumiiden kuvaus on halki kirjan juuri rintoihin keskittyvää. Mietin Liv Strömquistin Kiellettyä hedelmää joka kerta kun teoksessa puhuttiin "jalkovälistä". No, jokainen voi tietysti valita oman kulmansa lähestyä ruumiillisuutta tekstissä. Ollikainen on taitava kirjoittaja, ja häneltä on tottunut odottamaan paljon. Pastoraalikin on kokonaisuutena toimiva pienoisromaani. Erityisesti lopetus oli palkitseva.

"Kaius teki hauen toiselle kyljelle sen, minkä Esko oli juuri opettanut. Vähän kömpelösti, mutta kaikki tapahtui oikeassa järjestyksessä. Esko myhäili tyytyväisenä. Kun jäljellä oli vain perkuujätteet, Esko otti hauen pään ja kertoi vievänsä sen Aatulle, ellei Meri sitä välttämättä haluaisi. Meri katsoi kalan irvistävä kitaa ja irvisti takaisin, pudisti sitten päätään." (s. 53)