Maaliskuun lyhyet: 10 minibloggausta

Tässä maaliskuun lyhyet bloggaukset, jotka on julkaistu Instagram- ja Goodreads-tileilläni sekä teoskommentteina Kirjasammossa.


Mia Franck: Pommipuutarha (Teos & Förlaget 2018, suom. Laura Beck)

Mitä pelko saisi sinut tekemään, jos pommeja putoaisi pihaasi? Mia Franckin romaani Pommipuutarha tutkii pelkoa ja valhetta. En olisi tarttunut tähän ilman ystävän suositusta, myönnän. Toinen maailmansota ja sotalapsiteema eivät varsinaisesti aiheina herätä mielikuvaa tuoreudesta. Parikymmentä ensimmäistä sivua luettuanikin epäröin: mikä tässä on se juttu. Sitten tapahtuu irtoaminen realistisen historiallisen kertomuksen kehyksistä. Kerronta saa konkreettisesti uusia kasvoja. Franck lähestyy kirjassa sotalapsiteemaa omanlaisestaan kulmasta, siitä mitä asetelma mahdollistaa. Minäkertoja, kirjassa 8-vuotiaasta 13-vuotiaaksi kasvava Lissu, pitää asiat sisällään, koska ei halua puhua siitä mitä näkee. Se johtaa valheisiin. Enemmän kuin juonitarina, kyseessä on täsmällisyydessään armoton kuvaus Lissun elämästä Ruotsissa, johon hänet lähetetään sodan ajaksi, papin perheeseen. Lissun tajunnassa puhuu myös "veliserkku", jonka piti tulla hänen mukanaan Ruotsiin, ja sisällä nokkii kipeästi varis.

Kertojan havaintojen ja mielenliikkeiden yksityiskohdat piirtyvät romaanissa kirkkaina näkyviin. Jännitteillä on painopisteet, jotka johtavat kertomusta eteenpäin. Teos on tarkkakielisyydessään herpaantumaton. Saturaatiopisteen romaani välttää muuttumalla puolivälin jälkeen tunnelmaltaan vielä tiiviimmäksi, jopa lähelle kauhua. Pimeä julmuus muistuttaa Annika Idströmin Veljeni Sebastianista. Paljastuvat synkät salaisuudet ja pahat asiat tulevat lopulta päälle niin tiheästi, että se tuntuu fiktionkin maailmassa aavistuksen epäuskottavalta. Vaikka ei se tosielämässä yllättäisi. Ehkä kirjoilta odottaa aina enemmän hyvyyttä. Huh mikä teos, jää lopputuntemukseksi. Romaani on kuin pään läpi pyyhkivä vyöry, se rakentuu odottamattoman vaikuttavaksi kokonaisuudeksi. Miten paljon voi olla kannettavaa.

"Muistan millaista on seistä Suurkirkon rappusilla. Pimennysverhot. Muistot saavat käteni hikoamaan, sillä se tulee lähelle. Jokin sellainen, mitä uskallan tuskin ajatella, tulee aivan liian lähelle." (s. 227)


Jyri Vartiainen: Kirous (Teos 2019)

"Rotta sanoo opetelleensa kaiken alusta. Osa sanastosta on kierähtänyt lattialle ja säikähtänyt itseään kuin kissa. Ratkaisuja kärsimättömiä valokatkaisimia sormia näpräämässä ees taas. Mitä tämä talvi hänelle merkitsee. Kuinka puhua miehenä joka on ohitse." (s. 46)

Tästä kirjoittamiseen tuntuu sopivimmalta mennä sisään sitaatilla, en keksinyt muunlaista aloituslausetta. Jyri Vartiaisen pienoisromaani Kirous jakautuu kahteen osaan, joilla on omat äänensä, hyvin erilaiset. Tämä voisi olla kaksi pitkää novellia; toisaalta puoliskot sitoo se, että kummankin kertoja pohtii ihmissuhdettaan, joka on ongelmallinen, vaikea. Toisessa puhutellaan häntä, toisessa sinää. Alkupuolen poetiikka tulee näkyville alun sitaatissa, sitä ei ole helppoa sanallistaa itselleenkään. Lauseet tuntuvat syöneen tosiaan, ne yhdistyvät pilkutta ja luovat vaikutelman mielestä, joka on jotenkin hädissään tai jonka ajatukset katkeilevat, hän ei saa lauseitaan loppuun. Loppupuoliskon kertoja puolestaan tuo esille oman kirjoittamisensa, kyse on jonkinlaisesta kirjeestä, tilityksestä, koska asiat ovat menneet pieleen monin tavoin.

Kerronnassa on suuri merkitys selittämättömällä, jollakin intuitiivisella, joka puskee tajunnan pintaan. Asiat jäävät avaamatta, tai niiden avautuminen vaatisi useamman lukukerran. Vartiaisen estetiikka on tarkkaa, hänen proosansa on kirjoitettu runon tapaan joka sanaa painottaen. Silti tiedän, koska olen jututtanut tekijää juontamassani podcastissa, että häntä kiinnostaa nimenomaan proosan logiikka, mitä mahdollisuuksia on. Näitä uusia mahdollisuuksia myös Kirous kartoittaa. Erityisesti alkupuolen kieli etsii uutta ilmaisun tapaa. Alkuun sitä lukijana vastustelee, sitten se alkaa sykkiä omassa rytmissään. Loppupuolen kielenkäyttö on astetta perinteisempää, silti suoran ilmaisun ulkopuolelle laajenevaa. Lopulta en ole varma, mitä olen lukenut. Olen iloinen, että Vartiaisen kaltaisia prosaisteja julkaistaan meillä.

"Minua vaivaa se, ettei hiljaisuus häiritse sinua, ja minua vaivaa, että sisälläsi ei ole piinaa." (s. 113)


Eeva Rohas: Raivo (Otava 2018)

Missä vaiheessa tulee hetki jolloin ei voi palata, eikä toisenlainen ratkaisu ole enää mahdollinen? Eeva Rohaksen kolmas kaunokirjallinen teos Raivo on väkevä kuvaus ihmisistä, jotka haluavat jotakin mikä ei ole helposti saavutettavissa, koska muillakin on halunsa ja toiveensa. Raivo on romaanissa sekä liskon nimi että pinnanalainen tunne. Keskushenkilönä on Tuuli, kääntäjä joka haluaa erota pienen lapsensa isästä Iljasta, joka on alkoholisti. Tuuli on myös ammatillisessa kuopassa, ja umpikujassa ystävänsä Liisan kanssa – lisäksi heillä on menneisyydessä salaisuus. Tuulin tytär Luna taantuu isän hakiessa lemmikkiliskon pois. Yksi kertojalinja seuraa Elenaa, joka on toipuvien alkoholistien ohjelmassa ja toimii Iljalle jonkinlaisena tukihenkilönä.

Kuvauksen tarkkuus on alkuun hengästyttävää, teksti on niin läsnä. Aistimaailma on kirjoitettu tiiviiksi, kuvakieliset ilmaisut tuovat värejä, ja samalla kerronta on iskevää, nopealukuistakin. Ajoittain lukeminen pysähtyy väristyksiä aiheuttaviin kohtiin, ja loppupuolella mukaan tulee surrealistisia sävyjä, kertojanäkökulmatkin muuttuvat yllättävin tavoin. Äkkiä huoneen tapahtumia katsotaan kärpäsenä katosta, ja jotkin kohtaukset ovat unenomaisia – mitä kukin muistaa, mitä ei? Lapsikertojan osuuksistakin Rohas selviää hyvin. Nelivuotiaan näkökulmasta kertomisessa on aina riskinsä, tällä kertaa surrealismiin kallistuva ote pelastaa uskottavuusongelmilta. Teos sopii sekä tiivistunnelmaisen juonikertomuksen että monitasoisen ja kielellisesti kiinnostavan romaanin ystäville.

"Hiljaisuus, venyvä kuin purukumi. Se tihkuu kuolaa ja limaa niin kuin sinäkin minun päälleni ja taas sinä iniset kuin säälittävä eläin, jolla ei ole kieltä millä kertoa eikä kykyä tehdä päätöksiä. Joka kuolee, ihan kohta, ja jonka sitä ennen pitää vain päästä vähän lisääntymään." (s. 96)


Thomas Bernhard: Hakkuu : muuan mielenkuohu (Teos 2007, suom. Tarja Roinila)

Romaani, joka on ryöpytys, vuodatus, vyöry, paasaus, ja ennen kaikkea musiikillinen. Se on kertojan tajunnanvirtaa, ajatusten koski, jossa pohjan muodot ja vastaan tulevat kivet aiheuttavat pyörteitä ja vellontaa. Thomas Bernhard (1931–1989) on Itävallan moderni klassikko, jonka vuonna 1984 alkujaan ilmestynyt Hakkuu : muuan mielenkuohu aiheutti skandaalin Wienin taidepiireissä. Katkera, myrkkyä sylkevä teos oli helposti luettavissa avainromaanina. Suoraviivaisesta omaelämäkerrallisuudesta kirjaa kuljettaa poispäin kuitenkin rakenne, sen toisteinen ja kiertävä proosa, joka hengittää kuin näyttämöesitys ja soi kuin klassinen musiikki.

Kertoja havainnoi tapahtumia, muiden sanomisia ja omia tuntemuksiaan kutsuilla, joihin on suostunut tulemaan, vaikka itse sitä ihmetteleekin, koska ei ole ollut järjestäjäpariskunnan kanssa tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen. Hänen toinen ystävänsä on tehnyt juuri itsemurhan. Kertoja ei säästele sanojaan kuvatessaan sitä, millaisia kutsujen vieraat, Wienin taidepiirien Ihmiset, ovat: kauheita, kammottavia, vastenmielisiä, mauttomia, törkeitä. He pyrkivät olemaan "taiteellisia" sen sijaan että olisivat taiteilijoita.

Kertoja istuu laiskanlinnassa sivulle 110 asti, sitten siirrytään syömään ja lopuksi lähdetään kotiin. Teksti etenee ilman kappalejakoja tai lukuja, rytmiin täytyy vain tempautua ja antaa sen johdattaa. Päässä kiertävien, itsensä ympäri vellovien ajatusten kehät luovat kirjalle tyylin, joka kohoaa lopulta tekstin itsensä yli. Tässäkin inho paljastaa enemmän inhoajasta kuin inhon kohteista. Hakkuu oli ensimmäinen lukemani teos Bernhardilta, mutta ei varmasti jää viimeiseksi. Komeasta suomennoksesta vastanneen Tarja Roinilan jälkisanat valottavat kiinnostavasti teosta ja kirjailijan elämää.

"Kutsu on Joanan syytä, ajattelin, hän aiheutti tämän oikosulun, kuolleella on tämä vastenmielinen kohtalonisku tunnollaan, minä ajattelin, ja samalla ajattelin, kuinka mieletön ajatus se oli, mutta ajattelin sen yhä uudestaan, yhä uudelleen minä ajattelin tuon mielettömän ajatuksen – –" (s. 52)


Maria Matinmikko: Kolkka (Siltala 2019)

Maria Matinmikko kuuluu suosikkeihini kotimaisista nykykirjailijoista, minkä takia hänen uuteen kirjaansa tarttuminen vähän jännitti. Odotukset kuohuivat, mutta ne täyttyivät, suorastaan pursuivat. Kolkka on runoromaani, joka vie Matinmikon edellisessä teoksessa Värit käytettyä tyyliä proosapainotteisempaan suuntaan. Kyseessä on kertomus, varsinaista juonta siinä ehkä ei ole, mutta punainen lanka. Tämä lanka tosin tekee poikkeamia, hakeutuu yllättäviin paikkoihin kuten kuutamoon vesilasissa ja kitalaen hevoseen, mutta punainen lanka joka tapauksessa.

Matinmikon estetiikka on tinkimätön, yhtä aikaa kirkas ja naarmuinen. Poikkeamatkin tuntuvat harkituilta, eivät silti liikaa. Hänen kirjoittamansa kuvat ovat aidosti omanlaisiaan, niissä hypitään jonkin kumman puolelle, takaisin, ja kaikki käy jotenkin järkeen, on erityistä. Teksti on yhtä värinää sivulta toiselle, hipaisuja jotka kantautuvat syvälle. Ruumistekstiä. Sanoisin, että tässä on naiskirjoitusta, mutta myös toteavampaa proosaa – siinäkin kohdataan yllättäen absurdin tuntuisia käänteitä, kuten tekoveren kaataminen päälleen hotellihuoneessa. Mietin uusien muotojen hakemista, sirpaloitunutta kieltä, kun tavoitellaan kuvia kokemuksille joita ei ole vielä kuvitettu. Kuten kirjassa todetaan: "Ylistetty olkoon queer." Feminismin liekki palaa punaisena kuin kirjan kannet. Miksei kaunokirjallista teosta kutsuta vaginaaliseksi, vaikka falliseksi voitaisiin kutsua, kysytään. Yleviin ja moniaalle avautuviin sanoihin voi yhdistää arkisen, vaikkapa erisnimen, brändin, eikä se riko poetiikkaa väärällä tavalla. Harva onnistuu tässä kuten Matinmikko. Tällainen kirjoittaminen vaatii uskalluksen rajan ylittämistä. Siitä ei pääse ympäri.

Kaikkea teos ei paljasta huolellisellakaan kertalukemalla. Se kertoo ulottuvuuksista, kestävyydestä. Mietin Södergrania ja "Maa jota ei ole"-runoa, sillä Kolkan ensimmäinen osio on nimetty samoin. Riittää pohdittavaa. Teos antaa paljon, ja muun lisäksi sain tätä lukiessa kirjoitusidean, jonka pohjalle syntyi jo useampi kappale tekstiä. "Huoneeni kirjoituspöytä odottaa jonkun kumartuvan ylleen." (s. 14) Kirjoitus synnyttää kirjoitusta. Se ei ole koskaan pieni asia.

"Kun oman kulttuuripiirin rajat paljastuvat, maapallo muljahtaa aivoissa kuin raaka kananmuna kuoresta kulhoon." (s. 96)


Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos 2019)

Laura Lindstedtin romaani Ystäväni Natalia on pyörteenä syvemmälle etenevä, kerroksia halun ympäriltä kuoriva kertomus. Ytimenä on terapia, asiakassuhde, jollaista minäkertoja-terapeutti on pitkään odottanut. Hän pääsee soveltamaan "kerrostamiseen" perustuvaa menetelmäänsä Nataliaan (nimi muutettu). Omahyväisen oloinen terapeutti on epäluotettavahko kertoja, ja vaikka hän vaikuttaa säätelevän istuntoja, Natalian rooli muuttuu koko ajan aktiivisemmaksi. Rajat alkavat ylittyä.

Terapeutti keksii Natalialle kirjoitusharjoituksia, jotka tuottavat parhaimmillaan hillittömiä tuloksia. Tämä luo kirjaan paljon pidäkkeetöntä huumoria ja toisaalta terapiakirjoittamista kommentoivan tason. Erityisen voimallisessa (ja hauskassa) Natalian harjoitteena syntyneessä tekstissä on havaittavissa vitun haltuunotto sanana, joka kuvaa vaginaa kuten alkumerkityksessään. Tarkalleen ottaen synnyttäneen naisen. "Että vittu on läpikulkupaikka, kun taas vulvassa oleillaan." (s. 206) Sukuelimiä ei säästellä muutenkaan, esim. sivulla 45 tulee vastaan piirros "laadultaan muhkeasta", erektiossa olevasta peniksestä. Kohdataan myös pelokas penis, diagonaalikives ja perusteellinen vulvan kuvaus. Kaikella tällä on paikkansa romaanin kehyksessä. Kirjan lopun lähdeluettelo sisältää tietokirjoja, romaaneja, sarjakuvaa, runoutta. Maininnan ovat saaneet mm. Lindstedtin tutkiman Nathalie Sarrauten teokset Lapsuus (jonka itsekin olen lukenut) ja Ystäväni Martereau. Natalia-nimi kirjassa ei siis ole sattumaa. Eri taiteenlajien merkitys on teoksen kokonaisuudessa tärkeä.

Asiallisen kielen yhdistäminen härskeinä pidettyihin asioihin tuottaa hauskoja hetkiä. Terapeutin puhetavan äärimmäinen korrektius naurattaa ajoittain tavalla, joka tuo mieleen Ishiguron Pitkän päivän illan Stevensin. Halun kielellistäminen on kiinnostava teema, johon tuo lisää myös se, että olen parhaillaan lukemassa Carolin Emcken elämäkerrallista teosta Halu. Nämä teokset verkottuvat mielessäni, mikä täydentää kumpaakin lukukokemusta.

Seksuaalisten toiveiden ja toimintojen purkaminen täsmällisiksi kuvauksiksi ja filosofiseksi ihmettelyksi tuo jälleen esiin sen, että kyllä, ihmisen seksuaalisuus ja siihen liittyvät asiat ovat usein järjettömiä. Ja niin sen kuuluu olla. On hyvä että elämässä on edes jokin osa-alue, jota ei voi tyhjentää selityksillä. Jokin, joka ei paljasta lopullista ydintään ehkä koskaan, ei vaikka kuinka kaivaisi kerros kerrokselta. Ystäväni Nataliakaan ei paljasta kaikkia kerroksiaan. Loppua lähestyessä tuli harvinainen tunne, että en haluaisi kirjan päättyvän vielä. Viihdyin terapeutin ja Natalian istuntojen sivustakatselijana, sillä koskaan ei osannut arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lopussa teki mieli palata alkuun: mistä oikein lähdettiin? Lieka ulottuu pitkälle.

"Ei meidän seksimme ollut ainutlaatuista, kaukana siitä, mutta opettavaista se oli. Urologini auttoi minua myös näkemään oman sukuelimeni uudella tavalla. Aloin ensimmäisen kerran ymmärtää vitun voimaa. Se alkoi melkein pelottaa minua. Kuinka typerästi tuosta elimestä on runoiltu, kuinka väärässä kaunosielut ovat!" (s. 125)


André Gide: Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja (Fuga 2017, suom. Martti Anhava)

Miten pitkälle kantaa kirjan muodossa yhden ihmisen näkemys toisen taiteeseen, kun painotetaan lähinnä estetiikkaa ja näkemys on erittäin subjektiivinen? André Giden Chopin : merkintöjä, mielikuvia, muistoja on erinäisistä aineksista kokoon kursittu teos, jossa kokonaisuuden kasassa pysyminen on samaa luokkaa kuin hakaneuloin korjatulla vaatteella. Kirja koostuu pääosin Giden esseestä, joka on julkaistu alun perin 1931, ja sitä on täydennetty kirjailijan päiväkirjaotteilla ja muilla merkinnöillä, kaikella missä on Chopin mainittu sivulauseessakin. Säveltäjä pysyi Nobel-palkitulle Gidelle tärkeänä koko elämän, ja tällä oli vahva näkemys siitä, miten Chopinia tulisi tulkita. Hilpeintä teoksessa on jonkinlainen häpeämätön elitismi, joka näkyy Giden suhtautumisessa niihin, jotka eivät soita Chopinia oikein. Moni saa kuulla kunniansa. Joitakin tylytyskohtia Gide oli tekstien uudelleenjulkaisuissa halunnut poistettavan, mutta tässä ne ovat kaikki mukana. Parasta antia olivat tietyt taiteen tekemistä ja kokemista koskevat onnistuneet ja ajattelemisen aihetta antaneet kitetytykset. Muuten kirja oli "välipalateos". Tulipa luettua. Olin varannut tämän jostakin syystä luettuani HS:n arvostelun, Chopinia ja klassista musiikkia paremmin tunteva saanee kirjasta enemmän irti.

“Esittäjä tietää oikein hyvin että mitä vähemmän minä ymmärrän sitä enemmän hämmästyn. Mutta ymmärtäminen on juuri se mitä minä ajan takaa. Hämmästyksellä on taiteen piirissä arvoa vain jos se saman tien tekee tilaa tunteelle; ja useimmiten se asettuu tunteen esteeksi." (s. 22)


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (Like 2018, suom. Terhi Kuusisto)

"Pastori Rex jakeli rukouksia ja lupasi ostaa kirkkoon pianon. Hän osti myös aseita." (s. 77)

Edellä olevissa lauseissa on kiinnostavaa dynamiikkaa, ja niihin tiivistyy paljon Jennifer Clementin romaanin teemoista. Rakkaudesta aseisiin kuvaa floridalaisten asevimmaa tarkentaen näkökulmansa nuoreen tyttöön ja hänen äitiinsä, jotka asuvat autossa vaunualueen laidalla. Äiti on saanut lapsensa hyvin nuorena ja karannut kotoa ilman paikkaa johon mennä. Autossa asuminen on venynyt suunnitellusta väliaikaisratkaisusta vuosiksi. Heidän asuinalueensa sijaitsee kaatopaikan lähettyvillä, ja viereinen joki on täynnä likaa. Alligaattoreita ei tarvitse varoa niin paljoa, koska niitä tapetaan ampumalla summamutikassa jokea. Pearlin äiti Margot näkee ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta asioita, joita muut eivät, ja tätä taitoa on periytynyt myös Pearlille.

Sananvapausjärjestö PENin puheenjohtajana toimivalla Clementillä on romaaninsa taustalla agenda, mutta teos ei ole julistava, vaan menee romaanitaide edellä. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla Clement kertoi kielen olevan kaikki kaikessa, ja teoksen lauseista syntyykin "sitaattimateriaalia" varsinkin alkupuolella. Loppupuolisko tuntuu juonivetoisemmalta ja keskittyy enemmän tapahtumiin, kun seurataan Pearlin vaiheita hänen jouduttuaan lähtemään muualle asumaan tragedian jälkeen. Omanlaisensa maailman näkemisen tapa tuo kirjaan myös maagista realismia lähestyvän tason. Vaikka romaanissa on surua ja köyhyyttä, se yllättää lopulta toiveikkuudella vaikka jättääkin asiat ristiriitaisiksi. Kirja on kiinnostanut ihmisiä paljon, todennäköisesti Clementin messuvierailun myötä, sillä sain sen varausjonosta vasta neljän kuukauden odottelun jälkeen.

"En kääntynyt katsomaan taakseni, hän sanoi. Älä koskaan käänny katsomaan taaksesi tai haluat lähteä kulkemaan takaperin. Älä koskaan kiepahda ympäri, koska siinä voi revetä kahtia. Jos minua etsittiin kun olin karannut, minua ei etsitty kunnolla koska muuten meidät olisi löydetty." (s. 24)


Laura Laakso: Mrs. Milkyway (Aviador 2019)

Nyt on käsissä esikoisromaani, joka heittelehtii, muovaa rakennettaan, kerrontaansa ja kieltään yhä uudelleen. Laura Laakson Mrs. Milkyway haastaa ja viittaa suuriin kirjallisiin nimiin sekä suoraan että ovelan epäsuoralla tavalla. Sanaston ja ilmaisun tasolla teos on rikas: on panspermia, kroonistunut sakkaustaipumus, hetulavalaanmuotoinen unilelu. Rohkeana aihevalintana on kirjoittamisen opettaminen, josta kirjailijallakin on kokemusta, eikä käsittely tyhjene itsestäänselvyyksiin. Kertomuksen taustaidea on, että minäkertoja, arvostettu kirjoittamisen opettaja, joutuu raportoimaan lentoemäntänä työskennelleen entisen kurssioppilaansa tekemisistä tämän kadottua lento-onnettomuudessa. Hän lukee uudelleen oppilaan tekstejä, jotka käsittelevät lapsen maailmaa kuvaamalla tyttöä nimeltä Pan. Tekstien todellisuus osoittautuu kertojalle upottavaksi. Hän tulkitsee eri puolilta naisen tekstejä, mutta pääseekö siten lähellekään tämän sielunelämää? Vaaniiko taustalla jotakin pahaa? Kieli, jota nainen kirjoittaa, ei sovi yhteen hänen statuksensa kanssa, mietiskelee kertoja.

Tämä teos todella haastaa lukijansa. Kirjoittamisen opettajan kerrontakin alkaa säröillä ja halkeilla loppupuolella. Kieli menee aivan heppikevosiksi. Tulee miettineeksi, merkitseekö sanojen hajoaminen tässä traumaa samoin tavoin kuin Stina Saaren viimevuotisessa runokokoelmassa Änimling? Tyttö nimeltä Pan -teksteissä on havaittavissa tällaisesta uhkaavia viitteitä. Toistuvasti nousevat esiin lentoemäntäfantasiat: ovatko kyseessä lentoemännän fantasiat vai fantasiat lentoemännästä? Onko kirjoittaminen itsessään aina maailmaa järjestävää, vai voiko se sotkea asiat vielä pahemmin? Hmm. Tulkintamahdollisuudet ovat vyyhti. Moninaisen kielellisen osaamisen näytteenä romaani on erittäin tyylikäs. Ultratitityylikäs. Kyllä.

"Saattoihan myös olla, että tuo pukevasti päivettynyt, miellyttäväkäytöksinen nainen kärsi jonkinlaisesta, varhain kehittyneestä omnipotentista suuruudenhulluudesta ja suurten suunnitelmien täyttymättä jäämisen aiheuttamasta vielä kitkerämmästä hybriksestä, jonka hän taitavasti piilotti taivaansinisen univormun ja hurmaavan hammashymyn uumeniin." (s. 85)


Sadeq Hedayat: Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio)

Kummallinen pieni kirja. Se on nopea luonnehdinta käsillä olevasta teoksesta, jonka iranilainen Sadeq Hedayat kirjoitti vuosina 1936-37 Intiassa. Sokea pöllö (Finn Lectura 1990, suom. Henri Broms, Petri Pohjanlehto ja Leena Talvio) on surrealistinen pienoisromaani, jonka minäkertoja tuntuu elävän monta erilaista elämää, kenties samaan aikaan. Kirja tuntuu etenevän todellisuudesta toiseen, muodostavan kehiä. Se on mystinen, täynnä arvoituksia. Vaikka mukana on persialaisen kulttuurin elementtejä, mistä seuraa osa toiseuden ja vierauden tunnusta, oli Hedayat ottanut Pariisissa asuessaan vaikutteita länsimaisesta kirjallisuudesta, erityisesti Kafkasta, ja myös Poe ja Tsehov mainitaan hänen yhteydessään. Tämä vaikutus näkyy päähenkilön vieraantuneisuudessa elämästä ja ihmisistä. Kertomuksen tasolla ei lopulta tapahdu paljon. Ensimmäisessä osiossa ollaan todellisuuden rajamailla ja nähdään näkyjä, seuraavissa puhuu katkeraa ja vihainen, osattomaksi jäänyt ja vanhempiensa hylkäämäksi tullut mies, joka on päätynyt naimisiin kasvattiäitinsä tyttären kanssa. Vaimo halveksii miestä, joka puolestaan uskoo hänellä olevan paljon muita rakastajia. Kertojan ainoa seuralainen on vanha nainen, joka on aikanaan ollut hänen imettäjänsä. Ajoittain siirrytään unijaksojen, tai viinin ja oopiumin, voimalla toisiin todellisuuden tiloihin.

Kerronnan voima perustuu toistoille: on vanhan miehen kauhea kuiva nauru, huoneen ohi kulkevat juopuneet poliisit jotka laulavat aina samaa laulua, huulien maku joka muistuttaa kitkerää kurkunkantaa. Tästä syntyy runomainen vaikutelma. Kieli on ajoittain hieman mahtipontista ja korkealentoista. Se myös avaa näkymiä moniin suuntiin. Tunnelmassa on ajoittain vahvaa kauhun tuntua, joskus päädytään makaabereihin näkymiin. Kuoleman varjo häilyy yllä koko ajan, ja esipuheen mukaan tämä oli Hedayatin tuotannossa toistuva teema. Kirjailijaa pidetään yhtenä persialaisen kirjallisuuden merkittävistä uudistajista 1900-luvulla.

"Eräänlainen juovuttava tunne oli vallannut minut. Maa ja sen olennot olivat etääntyneet mittaamattoman kauas minusta. Minulla oli epämääräinen toive siitä, että olisi tullut maanjäristys tai ukkosmyrsky, niin että olisin voinut syntyä uudelleen rauhalliseen kirkkaaseen maailmaan." (s. 71)