Heinä-elokuun lyhyet: 14 minibloggausta

Kiireiden takia havahduin heinäkuun postausten siirtämiseen niin myöhään, että päätin niiden saavan siirtyä blogialustalle samaan aikaan elokuun postausten kanssa. Ja sekin venyi. On tämä aina melkoinen urakka lopulta (viime aikoina on alkanut todella harmittaa palautteen vähäisyys tällä alustalla, vaikka minäkään en ole syytön kommentoinnin vähenemiseen blogeissa omalta osaltani), mutta toivottavasti tästä jollekin on hyötyä, että nämä tekstit ovat myös Bloggerissa edelleen.


Tiina Poutanen: Maisemissa (ntamo 2019)

Ihmisen ja eläimen rajat liudentuvat jo kirjan kansikuvassa. Tiina Poutasen teosta Maisemissa ei taustoiteta takakannessa muuten kuin sitaatilla ja toteamalla kyseessä olevan kuvataiteilijana tunnetun tekijän toinen runokokoelma. Piti siis alkaa lukea ja syöksyä suoraan runoon. "Maisemissa on sitovuutta jota kutsumme kauneudeksi", saa kokoelma tietynlaisen alaotsikon nimiösivun jälkeen. Olkoon niin. Aloitetaan istumisesta harmaassa huoneessa. Todetaan, miten "taajaman ulkopuolella ei mieli liikahda, jalka kosketa maata", mutta jo parin säkeen jälkeen "toisikäinen metsä". Ollaan siellä, luonnosta erottamattomissa, "toistuva itse / kääntyilee tuulessa".

Nämä runot ovat täynnä. Täyttyvät jostakin selittämättömästä ja kauniista. Ajatus ei kulje lineaarisesti säkeiden välillä eikä sisälläkään. "On kaksi ylösnousemusta. Aamut kääntyvät helposti nurin // jäävät saariksi yöhön. Nousen vuorta ja lipeän, putoan tauotta. On vain kaksi / ylösnousemusta, kuolema, kepeät mullat." (s. 11) Maisema on konkreettinen, näkyvä, tai vain mielessä, idea, ei ehkä vielä sitäkään; voi olla lähestymässä.

Teoksen runot herättävät paljon, mutta vievätkö perille? En osaa sanoa. Tuntuu vaikealta irrottaa teksteistä yksittäisiä säkeitä ja lohkaista lauseita, ne ovat sanojen virtoja, sellaisina kokonaisuuksia. Proosarunot vaihtelevat väljästi aseteltujen säemuotoisten kanssa, muoto on hyvin vapaa, rytmit nyrjähtelevät. Maisemissa sopii lukijoille, jotka eivät pelkää haastetta, jotka haluavat luontorunoudeltaan enemmän kuin konkreettisia näkymiä, tuokiokuvia.

"Ajattelin että jotain tapahtuu, on tapahtumassa, että olen joutunut tapahtumiseen kokonaan tahtomattani, palaava sointi kimpoili pitkin tuntoaivokuorta, muistijäljet pimeänvalkoiseen pihaan, jonka lumi on lehtevöittänyt ja pienten eläinten jäljet kirjoneet." (s. 30)


Liv Strömquist: Einsteinin vaimo (Sammakko 2019, suom. Helena Kulmala)

Vuoden toinen lukemani Strömquist! Ei huono lainkaan, kun näin merkittävästä tekijästä ja vaikuttajasta on kyse. Einsteinin vaimo on miltei uunituore suomennos, joka kuvaa sarjakuvan muodossa erityisesti parisuhteiden ihmeellistä maailmaa. Aihepiiriltään albumi siis sivuaa Strömquistin aiempaa teosta Prinssi Charlesin tunne. Kulma on tietysti tässäkin feministinen, ja esittelyssä ovat mm. maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät. Kuvittelin, että koko teos on näitä sairaiden tapauskertomusten kuvauksia, mutta teemoja on sarjakuvissa laajemminkin: käsitellään lasten oikeistokonservatiivisuutta (kyllä vaan), ikävystyttäviä ihmistyyppejä, Britney Spearsia, huorittelua ja ydinperhettä.

Tyyli on tuttua Strömquistia: tanakkaa asiaa, pikimustaa huumoria (käsillään lainausmerkkejä näyttävät hahmot tuntuivat olevan tämän albumin erityinen juttu) ja lennokasta kerrontaa. Teos teki mieli taas ahmia läpi, ja luin sen miltei päivässä. Pysäyttävintä kokoelmassa oli Priscilla Presley -sarjakuva, joka kertoi hänen elämäkertaansa pohjautuen, millaista oli Priscillan elämä Elviksen kanssa: hänet valittiin 14-vuotiaana ns. neitsytvaimoksi. "Elvis määräsi, miten Priscillan tuli laittaa meikkinsä ja hiuksensa, ja hänen leninkiensä tuli olla tietyissä, Elviksen valitsemissa väreissä. Elvis päätti myös, että Priscilla menisi katoliseen tyttökouluun ja pysyisi neitsyenä." (s. 65) Seitsemän vuoden odottelun jälkeen he menivät naimisiin. Priscilla vietti pitkiä aikoja käytännössä suljettuna Gracelandiin. Omistettuaan elämästään noin 12 vuotta Elvikselle Priscillan silmät avautuivat muulle maailmalle, ja hän sai voimaa lähteä.

Hykerryttävää puolta kirjassa edustivat esim. ikävystyttävien ihmistyyppien tunnistettavat hahmot (hän jolla on heterohybris, yleisötilaisuuksien ukkeli ja historiaton uranainen olivat hyvin vahvasti tunnistettavia) ja uutta, kiinnostavaa tietoakin sain taas paljon: en muista aiemmin kuulleeni esim. Voltairine de Cleyrestä. Feminismi tarvitsee myös utopioita ja toivoa, ja tietynlaisena voimauttavana lopetuksena teokselle toimii Yoko Onon (joka muuten kärsi urallaan ja elämässään hirvittävästä rasismista ja naisvihasta) kommentti hänen ja John Lennonin viimeisessä haastattelussa. Kun Yoko ja John olivat jonkin aikaa erossa, Johnin ympärillä pyörineet bisnesmiehet yrittivät saada Yokon tulemaan pitämään huolta tuuliajolle joutuneesta Johnista. Se olisi näiden miesten mielestä ollut hänen tehtävänsä naisena, mutta Yoko totesi: I don't operate like that. Eikä muidenkaan pitäisi suostua.

Einsteinin vaimo on Strömquistilta taattua laatua, ja se kannattaa hankkia käsiinsä erityisesti, jos piti Prinssi Charlesin tunteesta ja haluaa lukea lisää Strömquistin parisuhde- ja perheaiheiden käsittelyä.

"Picasso otti elämäntehtäväkseen toteuttaa väsyneintä ja ennalta-arvattavinta miesroolia ikinä: siis sitä haurasta psyko-neroa, joka 'tarvitsee' 50 vuotta nuoremman naisen tarjoilemaan fyysistä ja psyykkistä palvelua 24 tuntia vuorokaudessa." (s. 14)


Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo 2019)

Tämä oli niin merkittävä kirjakokemus, että sitä on hankala alkaa kuvata. Nimenomaan merkittävä: niteeseeni syntyi paljon merkintöjä, ja niitä kirjoittui mieleeni. Olen viime aikoina suositellut Astrid Swanin esikoisteosta Viimeinen kirjani viesteissäni ihmisille, joiden kanssa useimmiten keskustelen lukemastani; olen todella halunnut muidenkin löytävän tämän. Vaikka olen kuunnellut Astrid Swanin musiikkia noin 10 vuoden ajan ja hänen elämäkertansa kiinnosti jo siksi, sain teoksesta nimenomaan kirjallisella tasolla paljon. Opin tietenkin runsaasti uutta itse kirjoittajasta, sellaista mitä ei ole voinut saada tietää vain kuuntelemalla musiikkia, lukemalla lehtihaastatteluja tai hänen blogiaan. Nyt Swan on kirjoittanut kirjan, jollaisen ei pitänyt olla hänen esikoisteoksensa; se on kirjoitettu kuin veitsi kurkulla.

Viimeinen kirjani kertoo ei-kronologiseen järjestykseen sijoitetuissa katkelmissaan lapsuudesta alkoholismin varjossa, selviytymiskeinoista, epävarmuudesta, syrjään jäämisestä, feminismistä, taiteilijuudesta, pitkästä parisuhteesta, pelastumisesta, äitiydestä ja äitipuolena elämisestä, sairastumisesta, syövästä joka ei enää parane. Sellaisissakin asioissa, joita en ole itse kokenut kuten tekijä (eli hyvin monissa) samastun lauseisiin, ajatuksenpätkiin, välähdyksiin. Erilaiset tuntemukset nousevat tekstistä vahvoina. Ymmärrän, miksi alaotsikkona on juuri "kirjoituksia elämästä". Swan kertoo loppusanoissa olleensa huolissaan siitä, millainen kirjan tyylistä tuli, mutta ei huolta, se on vahva ja puhuu omalla äänellään. Lauseissa on musiikin rytmi ja kielessä paljon värähtelevää energiaa. Kirja on täynnä alleviivattavaa, merkittävää, mieleenpainettavaa. En pysty sanomaan siitä läheskään kaikkea mitä voisin, mutta ehkä joskus. Tulen palaamaan teoksen pariin vielä, se on tärkeä.

"Mutta vapautumisella oli hinta. Aloin nähdä painajaisia. Heräsin öisin enkä voinut puhua. Masennus vaani jokaisen kesäpäivän reunalla. Suurimman osan ajasta hienotunteisuus vaati minua olemaan hiljaa. Se oli sitä pidättyväisyyttä, josta Susan Sontag puhuu lojaliteettina. Siihen voi tukehtua. Omiin tunteisiinsa voi kompastua ja voi menettää elämänhalun." (s. 75)


Aki Salmela: Eläimen varjo (Tammi 2019)

Aki Salmelan runokokoelmassa Eläimen varjo alun eläinminiatyyrit hykerryttävät. Niistä voi etsiä omia tai tuttaviensa luonteenpiirteitä. Koin erityistä yhteyttä Puolisukeltajan olemukseen "Joutsen"-runossa.

Seuraavassa osiossa pohditaan olemisen ja ajattelun perusteita. Suuria linjoja, sanoisin.

"Pitäisikö hyvästä käsityksestä luopua / vain siksi, ettei se ole tosi. // Lukemalla tämän lauseen / olet muuttanut itseäsi tämän lauseen verran." (s. 34)

Poliittisiakaan aiheita ei väistellä täysin: "On leikattava elinkustannuksia, kuten ministeri se ja se sanoo, syötävä silakkaa, makrillia, mustekalaa, porsaan kamaraa, sullottava posket täyteen multaa ja tultava yhdeksi maan kanssa." (s. 63)

Suurin osa kokoelmasta sisältää proosarunoja, säemuotoistakin on. Teos on tyyliltään varsin monipuolinen. Aforistisuus on läsnä monissa runoissa, ne tarjoavat uusia kulmia ajatuksiin ja kokemuksiin. Tämä on pohdiskelijan ja loputtoman ajattelijan runoutta. Hieno kirja.

"– – rapistuvia hetkiä joiden ei pitänyt mennä aivan tähän tapaan, kerro se uudestaan, aloita alusta, toista:" (s. 69)



Kaarina Valoaalto: Sisilisko ja minä (Kirjayhtymä 1991)

Sisilisko on sisilisko. Minä on minä. Sisiliskokin on minä? Kaarina Valoaalto ei päästä helpolla romaanissaan Sisilisko ja minä, joka on, kuten takakannessa heti alkuun sanotaan, lyriikalla prässättyä proosaa. Runon muoto ui tekstiin ajoittaisena säkeisiin ryhmittymisenä, ja kielessä tuntuu muutenkin runon ote. Lauseiden syntaksia rikotaan, rytmi on töksähtelevä, nykivä, nyrjäyttelevä, kunnes sen antaa vetää. Pysähdellen kannattaa silti lukea – merkkailtavaa on.

Kuvaustekstin lukuohjeena tarjotaan minän eri puolten kamppailua, mutta tätä voi lukea sujuvasti ja tunnistettavasti myös parisuhdekertomuksena. Erityisesti kahden naisen suhteen allegorisesta kuvauksesta kertyy vihjeitä. On suhde keiden välillä tahansa, se on mahdottoman tuntuinen alusta loppuun ja äärimmäisen riippuvainen. Itsensä tunnistaa lukiessa joskus kertojaminän, joskus sisiliskon kuvauksesta. Ehkä se on tarkoituskin, jos ajattelee "minän eri puolet"-kulmaa.

Valoaallon romaani on saavuttanut jonkinlaisen kulttiteoksen aseman. Markku Eskelinen kirjoittaa Raukoilla rajoilla -kirjassaan: "Olennaisimmillaan Sisilisko ja minä on intensiivisen hallittu kertomus symbioottisen parisuhteen ehdoista, edellytyksistä ja dynamiikasta." Teokselle on omistettu pari sivua myös Pauliina Haasjoen väitöskirjassa Häilyvyyden liittolaiset (2012). Sijoitan itse tämän teoksen #kokkir-haasteeseen, ja tukeudun kokeellisuuden määritelmässäni teoksen omintakeiseen kielenkäyttöön, erikoisiin rytmeihin ja monien lukutapojen mahdollisuuksiin.

"Onko sisiliskolla ylipäänsä omaa tahtoa? Silloin kun hän sitä eniten tarvitsisi, ja jonka puutteesta olen häntä arvostellut, juuri silloin kun hänellä sitä olisi, minä olen ensimmäisenä estämässä häntä sitä toteuttamasta." (s. 53)


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä (Atena 2017)

Jukka Laajarinteen romaani Pinnan alla pimeä on keitos, joka sisältää jännitystä, spekulatiivista fiktiota, kauhun häivähdyksiä, psykologiaa ja ihmissuhdekipuiluja. Terapeuttikuvio toi alussa mieleen Laura Lindstedtin tänä vuonna ilmestyneen Ystäväni Natalian, mutta Pinnan alla pimeä lähtee nopeasti hyvin erilaisille kierroksille, ja yksilöiden ongelmat laajenevat maailmanlaajuisiksi. Uhka liittyy uniin, joita eri ihmiset näkevät merestä ja hukkumisesta. Romaanikerrontaa täydentävät jaksot toisen päähenkilön tietokirjasta. Juoni vetää kirjaa eteenpäin tiivistyvän uhan myötä. Ihmissuhdekuviosta en saanut niin paljon irti. Kerronnallisesti on hyvä, miten lukija saa täydentää kertomatta jätettyä, eikä kaikki tyhjene lopussakaan. Teos toimi minulle kesäkirjana ihan hyvin.

"Hän riisui minut alastomaksi, ei sillä tavalla kuin ilmaus tavallisesti ymmärretään, vaan niin, että hän näki. Olin piinallisen tietoinen hieman liian isosta nenästäni, käsieni liikkeistä kun kirjoitin tai käänsin sivua, jopa jalkaterieni ja varpaiden levottomasta vääntelehtimisestä." (s. 16)


Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta (Bazar 2018, suom. Jaana Iso-Markku)

Kuuntelin Yuval Noah Hararin kolmannen tietokirjan äänikirjana Bookbeatista, johon minulla on kuuden viikon kokeilujakso meneillään. Kyseessä oli ensimmäinen aikuisiällä kokonaan kuuntelemani äänikirja. Kokemus oli miellyttävä, vaikka kuunteluprosessi oli hidas, noin kuukauden mittainen, siitä huolimatta että opin kasvattamaan lukunopeutta 1,5-kertaiseksi. Väliin tosin mahtui viikonkin mittainen kuuntelutauko. Äänikirjan lukijana toimii Juhani Rajalin, joka sopi minusta tämän teoksen lukijaksi hyvin.

Kirjasta kirjoittaminen tuntuu haastavalta, kun sitaatteja oli hankala ottaa ylös tavanomaiseen tapaan ja eri kohtiin on vaikea palata. Kuuntelu tapahtui usein liikkeellä ollessa, työmatkoilla, lenkeillä ja siivotessa. 21 oppituntia maailman tilasta on totuttua Hararia, varmaotteista ja sujuvaksi kirjoitettua tietoa, jossa historiantutkija soveltaa tietämystään ihmisestä nykypäivän ilmiöihin. Tällä tavoin kirjassa käsitellään mm. uskontoja, nationalismia, vallankäyttöä maailmassa – ja meditointia. Harari toteaa, ettei olisi pystynyt kirjoittamaan kirjojaan, jos ei meditoisi. Yleissävy teoksesta jäi hieman synkäksi ja pessimistiseksikin; ihminen on typerä eläin.

Otin kuuntelusta ylös pari lyhyttä sitaattia. "Ei pidä koskaan aliarvioida ihmisen tyhmyyttä." Ja: "Valitettavasti Stalinin valtakunnassa maine merkitsi usein katastrofin alkua."


Virginia Woolf: Orlando (Kirjayhtymä 1984, suom. Kirsti Simonsuuri. Pokkaripainos Tammi 2009)

Virginia Woolfin romaani Orlando ilmestyi alun perin 1928. Woolf kiinnitti huomioni taas moderniudellaan, joka onnistui jälleen yllättämään, vaikka ei sen ehkä enää (kolmannen lukemani hänen kirjansa kohdalla) pitäisi.

Orlandoa on kutsuttu Woolfin hauskimmaksi kirjaksi, ja hilpeää hymyilyä tapahtuikin lukiessa monta kertaa. Takakansi kertoo Woolfin jäljitelleen eri aikakausien kliseitä, ja vaikka 1600- ja 1700-lukujen kirjallisuus ei olekaan tuttua, tekstistä pystyi silti havaitsemaan parodialta tuntuvaa liioittelua ja korostamista. Romaanissa seurataan nimihenkilön elämää muutaman vuosisadan ajan, eli sitä voi pitää myös fantasiana. Matkassa on mukana elämäkerturi, joka ikään kuin on kirjoittanut kirjan tekstit – silti häntä ei osaa pitää kirjailijana itsenään, jotenkin elämäkerturin ääni on eri. Tuntui että Woolf parodioi tässä myös elämäkertaa tyylilajina. Orlando tosiaan elää hyvin pitkään, ja lisäksi kirjan puolivälin paikkeilla tapahtuvassa mullistuksessa hänen sukupuolensa muuttuu miehestä naiseksi. Vai onko muutos sittenkään niin itsestäänselvä? Woolf leikittelee sukupuolella ja sen liukumilla teoksessa muutenkin tavalla, jonka on täytynyt olla aikanaan vallankumouksellista. Joitakin kertojan toteamia asioita sukupuolesta performanssina on esim. Judith Butler tuonut esiin tutkimuksissaan vuosikymmeniä myöhemmin, ja silloinkin kohuttiin. Woolf oli radikaalisti aikaansa edellä.

Orlando on luettavissa vahvasti feministisenä teoksena. Sukupuolen käsitteen pohdinta tarjoaa mahdollisuuden käsitellä erityisesti naisen roolin ahtautta eri aikoina, liittyy se sitten hyväksyttyyn pukeutumiseen, käytösnormeihin tai suuren lapsimäärän synnyttämisen pakkoon. Orlando joutuu kamppailemaan asemastaan sen jälkeen kun hänet aletaan nähdä naisena; paperihommat eivät anna armoa. Ihmissuhteitakin hänellä on, ja ne pysyvät pääosin heterosuhteina, paitsi että hänen kumppaniensakin sukupuolta välillä arvuutellaan ja he näyttäytyvät jossakin määrin androgyyneinä hahmoina. "Totuus" ei tässäkään ole yksiselitteinen.

Woolfin eri tyylien hallinta on mestarillista, ja hänen satiirinsa viiltää myös kirjailijaelämää: Orlandon kaksi kohtaamista kuuluisan runoilijan kanssa ovat hillittömiä, ja piikkejä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Virginia Woolf on klassikkokirjailija, jonka lukemista sopii jatkaa nykypäivänäkin mitä suurimmalla uteliaisuudella.

"Kaiken kaikkiaan hän oli niin hienosti tehty koneisto ja niin merkillisesti kokoonpantu luomus (tässä kohtaa hän kohotti kätensä ikään kuin tiedostamattomasti, ja todellakin se oli niin kauniin muotoinen kuin vain kuvitella saattaa), että häntä hämmensi ajatella, että hän oli myynyt vain viisisataa kappaletta runoaan, mutta tämä johtui luonnollisesti häntä vastaan suunnatusta salaliitosta." (s. 65)


Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Atena 2018, suom. Aura Nurmi)

Tämän kirjan kuuntelin lomalla. Kyseessä on elämäntaito-opas, vaikka kuvaustekstissä kuinka vinoillaan tyylilajille, joka toki pitää sisällään monenlaista. Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta paskaakaan : nurinkurinen opas hyvään elämään ei vakuuttanut alkuun sillä, että paska oli pitänyt sensuroida kirjan kannesta (kiusallani jätin sensuroimatta postauksesta), mutta nurinkurinen elämäntaito-opas tuntui ajatuksena kiinnostavalta. Alussa käytetään esimerkkinä Charles Bukowskin elämänasennetta, ja kyse vaikutti tosiaan olevan jostain erilaisesta, mutta enpä tiedä – lopulta kirja on aika konservatiivinen siinä, miten ihmisen pitää ajatella ja toimia pyrkiessään hyvään elämään. Lisäksi Mansonin kirjallisessa äänessä on minusta jotain häiritsevän omahyväistä. Miettimisen arvoistakin teoksesta kyllä tarttui. Päällimmäiseksi jäi mieleen ajatus siitä, että kannattaa valita itselleen arvot, joiden tuottaman kivun kanssa on valmis elämään, koska elämästä ei kuitenkaan selviä ilman kipua. Lisäksi mieleen painui "tee edes jotain"-periaate, jota noudattamalla saa asioita usein eteenpäin; joskus tekemällä edes jotain pientä tulee tehneeksi paljon enemmänkin, kun on kerran päätynyt aloittamaan. Sen ansiosta sain kirjoitettua tämän postauksenkin, koska tiesin tästä tulevan lyhyt, ja halusin kirjoittaa edes jotain kuntosalikäynnin ja festareille lähtemisen välissä, kun oli pari tuntia oleiluaikaa kotona.

Kirja on melko lyhyt, joten äänikirjankin kuuntelee suht nopeasti (kesto 6 tuntia). Lukijana toimii Aku Laitinen.


Rachel Cusk: Siirtymä (S&S 2019, suom. Kaisa Kattelus)

Rachel Cuskin trilogiasta on sanottu jo niiiin paljon ja sen kertojaratkaisua käyty läpi niin monta kertaa, että tuntuu turhalta lähteä itse papukaijana hokemaan samaa. Kun luin toista osaa, Siirtymää, pohdin kuitenkin sitä, että Fayen kertojaääni on ehkä vahvempi kuin useimmiten todetaan. Havahduin siihen, miten hän osallistuu ja kommentoi kerronnassa lopulta melko paljon sen sijaan että toimisi vain kanavoijana muille, kuten yleensä korostetaan. Cuskin kirjoituksessa ovat Siirtymässä esillä Ääriviivoista tutut piirteet: terävyys ja sekä hiotun että punnitun oloiset toteamukset elämästä.

Faye elää kirjassa siirtymävaihetta, joka ilmenee rivienvälisenä epävarmuutena ja hapuiluna. Hän tilaa astrologisen kartan, ostaa huonokuntoisen asunnon (periaatteena että on mahdollista ostaa vain hyväkuntoinen tai hyvältä alueelta, molempia ei voi saada) ja tietysti käy paljon keskusteluja muiden kanssa, niin tutumpien kuin tuntemattomien. Hahmogalleriassa ilahduin erityisesti epämiellyttävistä homomiehistä. Samasta syystä kuin pidän valtavasti "Bad gays"-podcastin kuuntelusta, on mielestäni virkistävää, kun kuvataan hahmoja jotka ovat homoseksuaaleja mutta vain hahmoja muiden joukossa siinä mielessä, että he ovat monin tavoin virheellisiä eivätkä kovin empatiaa herättäviä. Tämän romaanin bad gays -edustuksesta vastaa kaksi mieskirjailijaa, jotka vievät monologeillaan kirjallisuusfestivaalien keskustelussa kaiken tilan, eikä Faye ehdi muuta kuin lukea katkelman kirjastaan.

Siirtymä tuli minulle lähemmäksi kuin Ääriviivat ehkä siksi, että ostin sen omaksi, ja olen alleviivannut ja merkinnyt nidettäni paljon. Erityisen vaikuttunut olin loppupuolen kohtauksesta, jossa Faye käy miehen kanssa ravintolassa – siitä alleviivasin miltei puolet. Cuskin tekstissä on selittämätöntä viehätystä. Hänen mullistavuutensa ei ehkä aivan ole välittynyt minulle täysipainoisena tähän asti. En ole tavoittanut teosten aiheuttaman kohinan alkulähdettä. Ehkä kolmas osa Kudos antaa minulle mahdollisuuden sukeltaa siihen kokonaan? Odotan.

"Vapaudenkaipuuseen oli kai osittain syynä itsekkyys, sen hän oli valmis myöntämään, mutta kypsymättömyys myös. Tosiasiassa, jos rehellisiä oltiin – ja rehellisyyshän oli illan teema, hän sanoi ja naurahti kovaa – syynä oli kuitenkin pelko." (s. 105)


Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro)

Michelle Obaman omaelämäkerta Minun tarinani on edelleen myyntilistojen kärjessä. En ihmettele, nimittäin sen lisäksi että tekijä on tunnettu henkilö, kirja on mainio. Se on kiinnostava, tarjoaa yksityiskohtia kuin lähikuvia ja raotettuja verhoja, ja kerronta on viihdyttävää ja koskettavaa. Vaikka teoksesta tunnistaa välillä amerikkalaisen Hollywood-viihteen tunnemaailmaa, siihen tulee menneeksi itse mukaan, ja huomaa vähän itkevänsä kuunnellessaan äänikirjaa kävellessä, ja on iloinen että valitsi sillä kertaa hiljaisemman reitin töistä kotiin. Pinnalle nousee Michelle Obaman tasa-arvotyö ja hänen arvomaailmansa, inhimillisyyden ja perheen korostaminen sekä muistutus siitä, että Yhdysvaltain ensimmäisen naisen roolin sijaan hänelle olisi voinut käydä paljon pahemmin, kuten monille hänen laillaan mustana tyttönä Amerikassa kasvaneille on käynyt.

Michelle Robinson syntyi 1964 työväenluokkaiseen perheeseen Chicagon South Sidessa. Lapsuutta käydään kirjassa läpi yksityiskohtaisesti ja pitkään – tätä alkupuolta olisin itse tiivistänyt. Tuntuu, että "tavallista" taustaa alleviivattiin moneen kertaan, ja ymmärrän, että "koko elämän" kertominen on tuntunut tärkeältä, mutta. Aloin puhua pääni sisällä: "Michelle, olet upea ja tehnyt yhteiskunnassasi sellaista mitä ei kukaan ennen, ja ymmärrän, että luokkanoususi on ollut huikea, relaa nyt kuitenkin tämän kuvauksen kanssa". Ensimmäisenä olemisesta kerrotaan kirjassa myös hieman tuskastuneesti. Michelle Obama tuntui kyllästyneen, että hän oli kerta toisensa jälkeen ainoa musta nainen tai ensimmäinen musta nainen tietyissä huoneissa; hän halusi pitää huolta, ettei jäisi viimeiseksi. Myös vanhan kotikaupunginosansa koulussa hän vieraili monta kertaa vielä presidentin puolisona. Oli tärkeää muistaa, mistä on lähtenyt.

Mukaansatempaavammaksi kirja muuttui minulle opiskeluvuosiin päästäessä. Michelle koki huonommuuden tunteita, koska tunsi muiden ajattelevan, että hän oli päässyt opiskelemaan kiintiömustana. Rodullistettuna naisena elämisen kokemukset olivat mielen pinnalla vahvoina vielä kahdeksan Valkoisessa talossa vietetyn vuoden jälkeenkin. Barackin tapaaminen muutti hänen elämänsä tavoilla, joita ei olisi voinut kuvitella. En ole lukenut paljoa kuvauksia Yhdysvaltain presidenttien ja heidän perheidensä arkielämästä, ja minusta nuo absurdit tarinat teoksessa olivat kiehtovia. Samalla olin vaikuttunut, miten perhe-elämän ja tyttärien kasvatuksen kuvaus tuli lähelle. Michelle joutui kantamaan perheessä paljon enemmän vastuuta lapsista, ja vaikka hän piti Barackia hyvänä isänä joka teki niin paljon kuin asemassaan pystyi, tuntui kipeältä toteamus, että nyt kun Barackin vapaa-aika on lisääntymässä, tyttäret aikuistuvat ja itsenäistyvät. Niin sen pitää kuitenkin mennä, hän toteaa. Yhdysvaltain seuraavan presidentin suhteen hän ei ole yhtä hyväksyvä, ja kirjan loppu saikin huokailemaan. Barack Obama ei ollut täydellinen presidentti, ja hän teki joitakin kohtalokkaita päätöksiä, eikä lopulta pystynyt vähentämään sotimista maailmassa niin paljon kuin odotettiin. Silti nykytilanne saa ajattelemaan haikeana Obamojen aikaa.

Äänikirjan lukee suomeksi Krista Putkonen-Örn. Luenta toimii melko hyvin, mutta jossakin vaiheessa tajusin, että olisin yhtä hyvin voinut kuunnella tekijän itsensä lukeman englanninkielisen version, joka olisi voinut tulla kokemuksena lähemmäs. En kuitenkaan enää lähtenyt vaihtamaan.

Pari sitaattia nappasin mukaan:

"Epäily oli kuin pahanlaatuinen solu, joka uhkasi jakautua loputtomasti, ellen keksisi keinoa pysäyttää sitä."

"Kerran – – päätin leikkauttaa itselleni otsatukan, ja alaiseni katsoivat aiheelliseksi kysyä asiasta ensin Barackin henkilökunnalta, jotta otsatukasta ei varmasti aiheutuisi ongelmaa."


Roxane Gay: Bad Feminist (Like 2017, suom. Koko Hubara ja Anu Partanen)

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist (suom. Koko Hubara ja Anu Partanen) sisältää nipun teräviä, sivaltavia ja kohti tasa-arvoisempaa maailmaa pyrkiviä tekstejä. Esseet ovat varsin lyhyitä, suuri osa 6-8 sivun mittaisia, joten ne sopivat luettavaksi esim. joukkoliikenteessä lyhyidenkin siirtymien aikana. Olen lukenut Gayn teoksen Hunger aiemmin englanniksi, ja vaikka suomennokset Bad Feminist -kokoelmassa ovat onnistuneet hyvin, huomasin haikailevani Gayn englannin kielen käyttöä, koska se on niin kirkasta, iskevää.

Esseiden aiheet lähtevät usein liikkeelle populaarikulttuurista, kuten musiikista, kirjoista, elokuvista, tv-sarjoista. Niiden kautta käsitellään rasismia, misogyniaa, erilaisten vähemmistöjen kohtaamaa vihaa ja vaikeuksia maailmassa. Naisten, ja erityisesti ruskeiden naisten, kehojen kohtaamia hallinnan ja vallankäytön pyrkimyksiä analysoidaan tarkkanäköisesti monessa tekstissä. Gay käyttää esimerkkinä itseään hyvin raadollisestikin, varsinkin kaikki Hunger-teoksen lukeneet tietävät tämän. Feminististen aiheiden käsittely esseekokoelmassa liikkuu poliittikkojen laajalle vaikuttavista lainsäädännön päätöksistä internetin maailmassa puhuttaviin sisältövaroituksiin, joita käsittelevän esseen tulen todennäköisesti jatkossa lukemaan yhä uudelleen. Gay herättää toistuvasti katsomaan asioita uusista kulmista.

Teoksen alku ja loppu sisältävät kirjan nimen mukaista pohdintaa "huonona feministinä" olemisesta: mitä jos kulttuurin kulutukseni tai vaikkapa seksiin liittyvät kiinnostuksenkohteeni näyttäytyvät ongelmallisina? Gay antaa armoa niin itselleen kuin muille: on monia feminismejä, ja tasa-arvoon pyrkiminen on jatkuvaa opettelua, välillä kivikkoista. Kun nyt lähettäisiin edes siitä, ettei kohdella kanssaihmisiä kuin paskaa. Se riittäisi alkuun.

"Me olemme niin ihastuneita tähän sankaruuden ideaan, että etsimme jatkuvasti uusia keinoja tehdä tavallisista ihmisistä sankareita. Jotta pääsisimme edes vähän lähemmäs parasta mahdollista versiota itsestämme, ja välimatka sen välillä keitä olemme ja keitä pyrimme olemaan kapenisi edes hiukan." (s. 288)


Toni Morrison: Jazz (Tammi 1993, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin kuolema vaikutti yllättävänkin kovasti, ja tuli polttava pakko lukea häneltä jotakin heti. Kävin hakemassa kirjaston varastosta romaanin Jazz. Olin lukenut teoksen alkua ja selaillut sitä jo aiemmin, erityisesti kirjan rakenne kiinnosti minua. Romaanin on tarkoitus ilmentää free jazzin tyyliä. Kertomuksena se ei ole helppo, sillä eri suuntiin haarautuvat linjat vaativat tarkkuutta. On kiehtovaa, miten Morrison on sommitellut äänten kokonaisuuden; kertoja vaihtelee itsensä kiinnostavasti esiin tuovasta kaikkitietäjästä henkilöhahmojen minäkerrontaan. Näin äänet luovat kokonaisen kuvan, mutta totuus jää johonkin välille. Teksti maistuu väkevästi elämältä.

Mieleenpainuva alku esittelee kirjan asetelman heti kärkeen: Violetin aviomies Joe on rakastunut nuoreen tyttöön, ampunut tämän vaikka kukaan ei nähnyt sitä, ja Violet menee hautajaisiin viillelläkseen tytön kasvoja. Ihmiset pitävät Violetia hulluna, mutta millainen tarina hänellä miehineen on? Selviääkö rakkauden mysteeri, jota kertoja pohtii Violetin lähteneen selvittämään Joen rakastetun Dorcasin kuoltua ja miehen vajottua masennukseen. Tätä lähdetään kerimään auki, ja kokonaisuudesta aukeaa monia lankoja. Taustalla hengittää (ehkä jazzin tahtiin) Kaupunki isolla K:lla. Selviää, miten Joe ja Violet olivat kulkeneet puuvillapelloilta suurkaupunkiin, ja minkälaiset heidän perheensä olivat.

Morrisonin tyyli soi kauniina, viisaana ja kiteyttää elämän suuria kummallisuuksia. Hänen hahmoistaan kukaan ei ole yksiulotteinen. Puolivälin jälkeen romaanissa tuli jakso, joka ei pitänyt mielenkiintoa ja keskittymistä yllä aivan niin hyvin kuin alku, mutta uskon että tämä on kirja, joka antaa uusilla lukukerroilla vielä lisää. Tämä on perinteistä fiktiokerrontaa parhaimmillaan; tyylien, äänten ja kertomuksen hallintaa niin kuin voi suurimmat palkinnot keränneeltä tekijältä odottaa. Morrison tuo hämärään jääneeseen historiaan valoa, joka ei jätä paljastamatta ketään.

"Hän oli kamppailut kauan tuon menetyksen kanssa, oli jo uskonut alistuneensa, sopeutuneensa siihen että vanhana unohtaisi miltä kaikki tuntui. Että saattoi sanoa 'pelkäsin kuollakseni' mutta ei kyennyt kokemaan uudestaan sitä pelkoa. Että pystyi manaamaan mieleensä hurmiota, murhaa, hellyyttä uhkuvan kohtauksen, joka oli kuitenkin tyhjentynyt kaikesta paitsi kielestä jolla kertoa se." (s. 32)


Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (Teos 2019, suom. Kristiina Lähde)

Catharina Gripenbergin vuonna 2007 alun perin ilmestynyt ja Tanssiva karhu -palkinnonkin saanut runokokoelma ilmestyi suomennoksena vasta tänä vuonna. Hyvä, että ilmestyi, monet suomenruotsalaisten tekijöiden runoteokset kun jäävät kokonaan kääntämättä. Käännöksenä teos liittyy myös tänä vuonna ilmestyneiden useiden Edith Södergraniin viittaavien teosten joukkoon. Ottaisit käteni, kummallista viittaa myös moniin muihin klassikoihin.

Myönnän, että kuulemani perusteella odotin pitäväni tästä enemmän. Löysin kyllä hyviä, säväyttäneitä kohtia, erityisesti loppupuoliskolta kun kokoelma tuntui muuttuvan omaäänisemmäksi. Alkupuolen viittaukset lukemattomia kertoja ennenkin viitattuihin myyttisiin kertomuksiin sen sijaan uuvuttivat. Minä en löytänyt kaikesta siitä enää pointtia, ehkä muut ovat löytäneet. Vaikka poimin esim. Virginia Woolfia käsitelleestä runosta hyvääkin, on kivitaskuinen Woolf populaarikulttuurissa jo niin monta kertaa versioitu hahmo, hän on hukkunut ja hukkunut ja hukkunut kirjoissa ja valkokankaalla ja popkappaleissa. Miten monta kertaa vielä pitää alleviivata tätä traagisuutta? Kokonaisuus sisältää myös todella hienoja tekstejä. Pidin erityisesti "Palopuhe"-runosta, siinä tunsin sekä alkutekstin että suomennoksen värähtelyn. Monet kohdat painuivat tunnemuistiin. Kiehtovaa oli myös autotallissa kirjoittamisen toistuminen kuvana. Teksteissä on tiivistynyt moniin yksittäisiin, lyhyisiinkin säkeisiin laajoja näkymiä.

"Sen jälkeen meitä ei voi toistaa. Tämä on viimeinen sanelumme. Sanelu puretaan. Sanot tule. Vai tavaanko minä sen? Kutsun sinua. Vai toistanko minua? Minun piti pelastaa meidät. Mutta kielessä oli roso johon neula juuttui." (s. 87)