tiistai 8. lokakuuta 2019

Syyskuun lyhyet: 7 minibloggausta

Lukemiseni alkavat vähitellen vuoden loppua kohti painottua runoihin, koska pidän ensi helmikuussa kirjastotyöntekijöille koulutuksen 2019 ilmestyneistä runokirjoista. En kuitenkaan tuo blogiini kuin vaikuttavimmista runokirjoista kirjoitetut tekstit, koska en tee Instagraminkaan puolelle postauksia kaikista, siitä yksinkertaisesta syystä ettei ole aikaa (tämä syksy on vielä täydempi kuin tavanomaiset syksyni). Olen päättänyt ottaa vuorokausistani lisätunteja esim. nukkumiselle, ja postauskoonnin loppupäässä on syy, miksi olen asiaan erityisesti havahtunut.


Maija Muinonen: Sexdeathbabies (Teos 2019)

Maija Muinosen toinen romaani on alkuun aika tyrmäävä tapaus. Oikeastaan Sexdeathbabies on eräänlainen kieltä vääntelevä, parisataasivuinen runo, jonka ytimessä on kuitenkin kertomus ja henkilöitä. Kun alkusanat ovat säkeiksi asetellut "tooo / tottodooo / dödööö wwtäältä twulaan joo", tipahtavat kokeellisuutta vierastavat lukijat todennäköisesti pois jo lähtöasetelmissa. Sininen fonttikin saattaa oudoksuttaa; ajoittain aukeamien keskellä virtaa suttuista sinistä, kuin muste olisi levinnyt. Teos ottaa käsittelyynsä naisruumiit, jotka ovat kuolemassa, vanhentumassa, toisaalta huokuvat elämänhalua, seksuaalisuutta. He tuntevat alituista syyllisyyttä, mutta kuuluuko se heille, vai pitäisikö syyllisyys siirtää muualle, onko se lopulta poissaolevien miesten syyllisyyttä? Hämmentyneet, surun särkemät mielet ja ruumiit kirjoittuvat tekstiin, sanoisin että hyvin Cixous'laisittain, Medusan hiukset kiemurtavat sivulta toiselle.

Säemuotoon asetellut osuudet tuovat mieleen kokeelliset, puhe- tai pikaviestinkieltä käyttävät nykyrunoilijat – minusta ne ovat kuin Eino Santasen ja Hanna Stormin kaltaisten tekijöiden runoäänien sekoitusta. Ripaus Stina Saaren esikoisteostakin tulee mieleen sanoista jotka ovat pelkkiä äänteitä: mnäääh, tötöödöö. Proosa-asetelluissa osuuksissa kieli on villin assosioivaa, sitä on joissakin arvioissa sanottu hajonneeksi, mutta mitä pidemmälle lukee, alkaa tavoittaa teoksen omintakeista poetiikkaa kokonaisuutena. Tai ainakin kuvittelee tavoittavansa, kunnes se taas räjähtelee käsissä. Romaanin lauseet ja virkkeet keksivät itseään uudestaan koko ajan. Ne ovat Jotain Muuta. Sanoja yhdistellään hersyvään tapaan: "onnikiljuu puhelimeen". Kieli yrittää opetella itseään kuin lapsi. On myös hetkiä jolloin kieli rikotaan, kun naisia nimitellään halventavasti. Näitä sanoja ei lausuta kokonaan, niiden väliin tunkee muita kirjainjonoja, joskus tulee hikka. Kuolemaakaan ei saa sanoa ääneen. Ehkä sitä on ollut jo liikaa. Asiat toistuvat jankkaavina ajatuksina. Kun kerronnan rytmiin pääsee mukaan, havaitsee sen vievän eteenpäin riehakkaana, erityisvellovan upeana.

Muinosen romaani on villi, hillitön, silti hallittu. Jokainen asettelun taso tuntuu rakentuvan tarkaksi kokonaisuudeksi niin kappaleen, sivun, aukeaman kuin luvun tasolla. Sexdeathbabies on kieltä ja kerrontaa uudistavalla luonteellaan vuoden tärkeimpiä proosateoksia.

"Ei minun ole alkujaan tarkoitus polttaa ehkä ihan kaikkea mutta poltan ihan kaiken, minulla taitaa olla sellainen tapa. Biba ei saa superterveyttä ja supertyttäriä, hän ei ota mitään tavaroitani ja elä niiden kanssa. Hän ei ole ja elä ja peri ja ole perijätär terveyden ja vanhojen esineiden parissa. Ja hei mitä kukaan koskaan tekisi esimerkiksi: avioeropapereillani?" (s. 61)

(Postaus on julkaistu myös Päähenkilö-blogissa.)


Riikka Kaihovaara: Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)

Pidän valtavasti kirjoista, jotka ravistavat ajatuksiani ja saavat sen jälkeen hihkumaan "se on muuten noin". Riikka Kaihovaaran Villi ihminen ja muita luontokappaleita on sellainen teos; essee esseeltä olen ravisteltu paikoltani, sitten hihkun. Joskus nousen vastarintaankin, ja tällaisen vahvan argumentaation äärellä myös se tuntuu kiinnostavalta sen sijaan että ärsyyntyisin. "Ruma luonto"-essee sai minut miettimään uudestaan omaa suhdettani estetiikkaan, muutamalla lauseella. Se ei ole vähän. Kirja aiheuttaa myös epämukavia tuntemuksia: tunnen itseni nössöksi, "huoneihmiseksi" joka piiloutuu toiseutetulta luonnolta lämpimiin, hallittuihin sisätiloihin. Osaanko enää olla muunlainen? Olenhan aina ollut varovainen, viihtynyt kaupungissa. Onko villiys kirjoittunut esseekokoelman tekstiinkin, etsinkö tästä sitä luontoa, minkä koen kadottaneeni?

Rakastan monia teoksen lauseita, niiden suoria väitteitä joita en pysty noin vaan kumoamaan; ehkä en pysty lainkaan. Välillä kirja haraa vastaan, aiheuttaa halun väitellä asioista. Esseessä "Pimeän mielen ekologia" koen taas hihkumisen arvoisia oivalluksia, mutta niiden ohella olen varpaillani. En ole aivan varma, suhtaudutaanko tekstissä mielen sairauksiin hieman romantisoiden, kun niistä puhutaan luonnollisena maatumis- ja käymistilana. En ole sitä koulukuntaa, joka osaisi nähdä tällaisen ajatuksen kauniin romanttisena. Armon toki hyväksyn, ja sitä minäkin haluan ajaa; armoa ihmisen virheellisyydelle. Aivan loppumetreillä Kaihovaara heittää ilmoille todellisen haasteen: hän sanoo ettei rakasta kieltä, eikä ole sielultaan kirjailija. Mutta tällaisen tekstin tekeminen vaatii todella paljon lukemista. Tiedän sen, koska olen itse pitkään opetellut lukemaan, kirjoittamaan, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain. Siis hän todella kirjoittaa noin, kyseenalaistaa kielen merkityksen KIRJASSA. Minua naurattaa tämä kehtaamisen suuruus.

Kaihovaaran tyyli on halki teoksen niin aseistariisuvan vakaa, että olen valmis antamaan anteeksi särähdykset asiakysymyksissä. Villiyteen kuuluvat rosot, virheetkin; tekeekö tämä kokonaisuuden oikeastaan täydemmäksi? Sitä voin miettiä – ajatusta soivat myös kirjan päättävän nimiesseen viimeiset virkkeet. Olen tullut ravistelluksi.

"Julmuus ja keskeneräisyys ovat erottamaton osa ihmisluontoa, ja ihmisluonto on osa luontoa. Jos luonto idealisoidaan, ihmisen on vaikea löytää paikkaansa siinä. Idealisoitu, moraalisesti puhdas luonto pakottaa ihmisen kätkemään virheensä. Virheetön ihminen on epätäydellinen, vajavainen, irti kokonaisuudesta." (s. 47)


Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Luin tämän romaanin jo kolme päivää sitten, ja nyt päätin viimein kirjoittaa siitä, enkä vieläkään tiedä mitä. Ehkä se kirkastuu tehdessä. En saanut tehtyä lukiessani yhtään muistiinpanoja, otin kyllä ylös useita upeita sitaatteja. Pajtim Statovcin Bolla on loistavasti kirjoitettu ja sisältää monta "sitaattikohtaa". Teoksessa on monia vaikuttavia ihmisten välisten suhteiden kohtauksia. Ne ovat välillä kauniita, kuten: "Hän hymyilee ja minäkin hymyilen, miltä sillä hetkellä mahdamme näyttää ulospäin ei pelota minua eikä häntäkään, koska meidän oli määrä tavata, ajattelen – –" (s. 19) Välillä ne ovat julmia, kuten: "– – ja sitten tartun hänen hiuksiinsa ja heitän hänet toiselle puolelle huonetta, isken häntä nyrkillä vatsaan ja potkaisen kylkiin ja selkään." (s. 80) Sellaisia ovat ihmiset ja heidän väliset suhteensa: kauniita, julmankauniita, joskus vain julmia. Sota luo lisää julmuutta.

Jos minun on johonkin tässä mahdollista tarttua niin että saan kirjoitettua jotakin mitä voisi pitää "kirja-arviona", se on romaanin ytimessä tapahtuva kahden miehen rakkaustarina. Koska kertomus sijoittuu kauas, Pristinaan ja Kosovon sodan varjoon, pystyn antamaan anteeksi traagiset käänteet paremmin kuin jos tämä olisi taas kerran Suomessa tapahtuva tarina, jossa mieheen rakastunut mies jatkaakin onnettomassa avioliitossa naisen kanssa. Nyt kehykset ja kerronnan tyyli saavat antamaan paljon anteeksi. Myös siitä pidin, että kirjassa on miestenvälistä seksiä, jota ei kierrellä. Se on edelleen mullistavaa. Että kuvataan seksiä sellaisenaan, eikä peitetä sitä, ei käännetä kameroita pihalle ja yötaivaalle kuten Call Me By Your Name -leffassa. Kuvaukset ovat kaiken lisäksi hyviä, oikeasti aistillisia, mitä harvoin voi sanoa miesnäkökulmasta kuvatusta seksistä kaunokirjallisuudessa. "Minä päätän hänestä nyt ja hän haluaa niin." (s. 29) Ehkä voin nyt rytätä paperikoriin mielessäni pyörineen esseeaiheen kotimaisen homoteemaisen proosan seksikielteisyydestä. Toisaalta, poikkeukset vahvistavat säännön? Pidin ruumiillisuuden käsittelystä Bollassa muutenkin paljon.

Romaanien loput ovat hankalia. "Sulkeutumisesta oireilevaa kohtaa kutsun romaanin saturaatiopisteeksi", kirjoittaa Sinikka Vuola esseekokoelmassa Maailmojen loput. Minulle Bolla tuntui saavuttaneen saturaatiopisteensä kohdassa, jossa Arsim alkaa ajaa bussia palattuaan Kosovoon; kiinnostukseni ei pysynyt yllä. Tämä on tietysti henkilökohtainen kokemus, ja tuonkin jälkeen kirjassa on hienoja kohtia. Mutta merkitsemäni sivut vähenivät loppupuolella.

Bolla on joka tapauksessa vaikuttava romaani. Pajtim Statovci pitää otteensa yhtenä kotimaisen proosan kärkitekijöistä omissa kirjoissani. Hänen kielenkäyttönsä saa aikaan vavahduksia ja laajentaa maailmoja.

"Pelolla kasvatettu ei koskaan opi elämään ilman pelkoa. Kun tällaiselta ihmiseltä viedään pelon syy, pelko muuttuu seurauksikseen - talttumattomaksi epäluuloisuudeksi, valveuniksi ja hallusinaatioiksi." (s. 99)


Pirkko Saisio: Epäröintejä (Siltala 2019)

Pirkko Saision uusin kirja on harvinaisen hybridi, jos ajattelee teoksen lajityyppiä. Lyhytproosakokoelman ympärillä on kehyskertomus, jossa tekijä tuo itsensä näkyviin, kommentoi tekstiään, sekaantuu siihen alituiseen, kirjoittaa oikeastaan kirjoittamisesta eikä henkilöhahmoistaan joita pyörittelee miten sattuu, avuttomia. Saision teksti on taas ilmaisultaan terävää. Jonkinlainen varmuus hehkuu kirjan fragmenteista tavalla, joka tekee kirjoituksen lukemiselle hyvää. Tunnen itseni näytelmän katsojaksi samalla kun meneillään ovat harjoitukset, tai ehkä vasta suunnittelu, käsikirjoituksen kehittely, ja sepä onkin kiinnostavaa. Toisaalta Saisio kommentoi erilaista elämänmenoa – suosikkini olivat Pussy Riotin jäsenen kummat kuviot vankilakeikan jälkeen.

Kuten totesin, kyseessä on paljolti kirja kirjoittamisesta, ja sellaisena siitä saa tietysti kirjoittajana paljon. Saisio näyttää henkilöiden toiminnan motiivien pohdintaa, dialogin viemistä (hän on dialogin mestari, joten luin näitä kohtia tarkasti koska itse en ymmärrä asiasta oikein mitään vaikka yritän) ja sitä, miten fiktion mieli on kuriton ja kiskoo kirjoittajankin odottamattomaan suuntaan kuin innostunut koira. Pidin erityisesti siitä, miten Saisio käy läpi ja pohtii kirjoittamisensa suuria teemoja: rakkaus, petos, kuolema… Autofiktiollakin Saisio leikkii teoksessa, kuten tunnetussa trilogiassaan, mutta nyt hieman eri tavoin. Epäröintejä on moniaineksinen teos, jossa riittää tutkittavaa. On mahtavaa, että kirjailijan ja kustantajan rohkeus on riittänyt loppuun asti näin omintakeisen kokonaisuuden toteuttamisessa.

"Kohteeksi päätyminen ei ole kohteeksi joutujan asia, siitä päättävät ne, joilla on taipumusta etsiä harhaileville tunteilleen kohteita, minulla on." (s. 15)


Ossi Nyman: Patriarkaatti (Teos 2019)

Lähden taas liikkeelle tuskaillen kirjasta kirjoittamisen vaikeutta. Kyllä vain, sen teen. Ossi Nymanin Patriarkaatti on romaani jonka päällä pitäisi istua viikkoja ennen kuin kirjoittaa, ja kun on lainannut kirjaston kirjan, siihen ei ole mahdollisuutta. Teoksen tasoissa riittää tutkittavaa ja tulkinnan kuoppaisia maastoja. Siksi pitää kai jo alussa tunnustaa, että tämän parissa voi lyhyt arvioteksti vain epäonnistua. Lähden liikkeelle tästä.

Puhun ensin tyylistä ja poeettisista vaikutelmista, sillä ne jäivät kokonaan pois esim. HS:n kritiikistä (joka oli omassa kritiikkilajissaan silti onnistunut). Patriarkaatti jatkaa tyylillään Nymanin esikoisteos Röyhkeyden linjaa, jossa kertoja selostaa kokemuksiaan "minusta tuntui" ja "minulle tuli sellainen olo että"-rakentein. Se tuntuu vilpittömältä ja saa kertojaäänen vaikuttamaan maailmaa ihmettelevältä, lapsekkaan hämmästelyn taidon säilyttäneeltä. Edelleen pidän tällaisen kirjoitustavan toteutusta rohkeana. Jos ei olisi tiennyt sarjamurhaajakuvauksesta jo etukäteen, olisi varmasti tullut järkytyksenä, kun tapahtuu ensimmäinen surmatyö ruumiin paloitteluineen.

Kirjan aloittaessaan törmää sitaattiin Laura Huhtasaarelta, ja ensimmäinen reaktioni oli epäuskoinen nauru, että "laitoit sitten oikeasti tämän tähän". Tulkintojen horisonttia tämä rajaa tietyllä tavalla kirjassa itsessään ilmenevän lisäksi: käsitellään sitä, miten jotkut (erityisesti konservatiiviset ja "perinteisiin arvoihin" nojaavat) naisetkin pitävät pystyssä patriarkaattia ja haitallista, kapeaa miehisyyskäsitystä; vastuussa eivät tällöin ole vain miehet itse.

En tiedä, mitä väkivaltakuvauksesta, naisiin kohdistuvasta murhasarjasta pitäisi sanoa. Mitä se itse sanoo? Kirjassa esitetään jonkinlainen selitys, kun Nyman pelaa taas metafiktiivisiä pelejä. Lukeminen alkaa ajoittain muistuttaa seikkailua peilisaleissa, ja samanlaiset kohdat toistuvat uusissa kehyksissä. Tekijä on selittänyt kommenteissaan blogimaailmassa halunneensa rikkoa sääntöjä teoksen kirjoittamisessa. Pelkästä provokaatiosta ei ole kuulemma kyse. En tiedä, mitä uskoa. Mietin myös, missä roolissa ovat piilotellut, peitellyt ja pelätyt homoseksuaaliset tuntemukset, joita kerronnassa ajoittain ilmenee. Tuodaanko tässä esiin niihin kohdistuvaa stigmaa, erityisesti miehillä? Viittaukset esim. Che Guevaran lausahdukseen korostavat kulttuuriin juurtunutta naisvihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa paljon elementtejä, jotka tekevät siitä ns. kirjakauden puheenaiheen. Jokainen voi muodostaa käsityksensä siitä, "mistä on kyse" todella. Se on ovelaa. Oli tarkoituksellisuuden aste mikä vaan.

"Tapaisin sinä iltana Tanjan, joka oli ensin nöyryyttänyt minua ja sitten minut hylännyt. Me halaisimme ja nauraisimme yhdessä minulle ja minun huonoudelleni. Olisimme yhtä mieltä siitä, että minun itsemurhani olisi varmasti paras ratkaisu kaikkien kannalta." (s. 105)


Tõnu Õnnepalu: Mitta (Parkko 2019, suom. Katja Meriluoto)

Kun luin teoksen ensimmäiset runot, koin vahvoja fyysisiä reaktioita. Aloin kiemurrella, melkein tärisin, itketti. Virolaisen Tõnu Õnnepalun Mitta-kokoelma (suom. Katja Meriluoto) erottuu viime aikoina lukemistani runokokoelmista jo aikaansaamiensa affektien voimakkuudella. Tämä on runoa joka menee suoraan ruumiiseen ja laittaa mielenkin kierroksille. Tyyliltään jopa varsin perinteistä, silti hätkähdyttävää. Teksteissä ja poljennossa näkyy ajoittain raamatullinenkin maailma, joka ei kuitenkaan ole ulossulkeva, kuten minulle uskontoaiheisen runouden kanssa yleensä käy. Sen sijaan teos avaa uusia tiloja.

Mitta alkaa eläin-ihmisestä ja syyllisyydestä. "En tiedä, onko se kärsinyt, / ja onko sillä mitään merkitystä, / onko raadolla mitään merkitystä / ja onko minussa mitään syyllisyyttä." (s. 11) Suomentaja on tavoittanut vakuuttavasti runojen rytmit, jotka polveilevat välillä rohkean paljon, mutta vakaina; ratkaisut ovat runojen sisässä perusteltuja. Toinen runo kertoo sanasta ja lihasta, tulkitsen että kirjoittamisesta, ja tunnistan paljon. "Ehkä tämä on työni, ehkä se onkin / Nimettömän pakottava ääni, joka puhuu minussa: / päästää irti sanasta, poistaa se mielestä – –" (s. 13) Nimettömän olemusta saa miettiä pitkin kokoelmaa. Onko se jumala, rakkaus? Mikä sitten on Tuntematon? Runot liikkuvat korkealta, suurten asioiden ja ideoiden tasolta pieneen ja konkreettiseen, kuten ympäröivän luonnon yksityiskohtiin tai eläimiin. Välillä tehdään loikkaus teoriaan: David Bohmin universumiparadigmaan. Runot venyvät kokoelmassa monisivuisiksi, mutta Õnnepalu hallitsee pitkät kokonaisuutensa hyvin.

Jälkipuoliskolla teosta alkaa tuntua rakkauden vaikutus: puhutellaan rakasta, sinää. Tunnetaan halua, himoa. Konflikti on kuitenkin läsnä, joltakin on paettava ensin. "– – ihmisten ääni, joka latelee kieltoja, / joka vakuuttaa, että meitä ei ole eikä saa olla olemassa." (s. 43) Liha kuvataan pedon tanssilattiaksi. Lopulta vapaudutaan syyllisyydestä ja muusta painavasta, seistään Loputtoman edessä. Mitta on todella hieno suomennosjulkaisu. Vaikuttava, komea teos, johon tulen palaamaan.

"Illalla olen väsynyt liikkeestä, / eikä siitä ole mitään jäljellä: kun suljen silmäni, / siellä ei ole mitään, olen matkustaja, / joka on tuijottanut koko matkan junan ikkunasta / ja jonka mielessä on illalla vain suunnaton väsymys." (s. 52)


Matthew Walker: Miksi nukumme – unen voima (Tammi 2019, suom. Heikki Eskelinen)

Tämä on hyvä tietokirja. Perusteellinen, vakaaseen faktaan pohjautuva. Tämä on kauhistuttava, ahdistava kirja. Viime viikot teosta kuunneltuani odottelen nyt, mikä minuun iskee ensin, syöpä vai alzheimer vai sydän-verisuonitauti. Olen nukkunut elämässäni huonosti, ja sillä on oleva seurauksensa, kertoo Matthew Walker tietokirjassaan Miksi nukumme – unen voima (suom. Heikki Eskelinen, äänikirjan lukija Timo Välisaari). Ehkä toivoa on vielä, ehkei kannata vetäytyä maakuoppaan odottamaan kuolemaa, jos parannan tapani, yritän ajatella. Tekee mieli selittää kirjaa kuunnellessa Walkerille, että minä olen kärsinyt ahdistuksesta ja peloista ja liian kiihtyneestä mielestä, ja siksi tämä on aina ollut vaikeaa, ei tämä ole minun syytäni. Tosin ei sekään taida auttaa, että teen tiliä unihistoriastani brittiläiselle professori-tietokirjailijalle, joka on todennäköisesti kiertämässä ympäri maailmaa pelott… luennoimassa, arvostettu asiantuntija kun on. Uraauurtavilta hänen tutkimuksensa kirjankin perusteella vaikuttavat. Ai niin, asia, kirjan varsinainen sisältö, pitäisikö mennä myös siihen.

Walker onnistuu kirjassaan kuvaamaan nukkumisen kiehtovana, monisyisenä asiana, eikä hän tarvitse siihen mystiikkaa tai unien tulkinnan symboleja, fysiologinen tieto riittää. Kirjailija itse asiassa riisuu unesta sen vertauskuvalliset tulkinnat melko brutaalisti. Nukkumisella on kuitenkin konkreettisia tehtäviä, jotka vaikuttavat koko kehoon. Erityisesti aivoja se puhdistaa ja auttaa järjestelemään niiden sisältämää muistitietoa. Monet sairaudet pysyvät pitempään poissa nukkumisella. Ylivoimainen valtaosa ihmisistä tarvitsee unta 7–9 tuntia, ja jos kuvittelet selviäväsi vähemmällä, olet erittäin todennäköisesti väärässä, Walker teroittaa moneen kertaan. Kirjassa on jonkin verran toistuvia teemoja ja saarnaamisen makua. 400 sivun mittaan painettuna laajeneva kokonaisuus olisi minusta hyötynyt pienestä tiivistämisestä (ei ihan Jungner-tyyliin kuitenkaan).

Jos jotakin positiivista kirjan vaikutuksesta omaan elämääni voin sanoa, se ainakin havahdutti tarkastelemaan unisuhdettani, kuinka paljon annan oikeasti aikaa sille vuorokaudessa, ja miten uneen voisi suhtautua arvostavammin kuin olen ehkä tähän asti tehnyt.

"Kun näemme unia, niissä aika ei ole reaaliaikaa. Useimmiten aika tuntuu venyvän todellista pitemmäksi."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti