Luetut kirjat 4/2021

Luonnehdinnat huhtikuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Ty Tashiro: Awkward – The Science of Why We're Socially Awkward and Why That's Awesome (William Morrow 2017)

Viime vuonna kirjoitin blogiesseen ”Kiusaantuneisuudesta”. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa tekstiä uudelleen kokoelman kasaamista varten, joten hankin Ty Tashiron tietokirjan lähdemateriaaliksi, jotta olisi jotain tieteellisempää mihin tukeutua. Ajattelin poimivani kirjasta pari sitaattia käytettäväksi esseessä. Se ei toiminut niin. Awkward kertoo nimittäin aivan eri asiasta. Kuvasin tekstissäni tilanteita, jotka tuntuvat kiusallisilta, ja etsin tuntemusten lähteitä henkilöhistoriasta. Tashiro kertoo kirjassaan ihmisistä, jotka ovat awkward, niistä, joille sosiaaliset tilanteet ovat kuin vaikea peli jossa joutuu jatkuvasti umpikujaan. Ajatteluni keikahti toiseen suuntaan viimeistään sivulla 35 nähdessäni kaavion. Se esittää ihmisiä, jotka sijoittuivat ”autism quotient score”-janalle. Tiivistettynä: sosiaalisesti ”normaalitkin” ihmiset saivat tutkimuksessa keskimäärin 16 pistettä. Autismidiagnooseja saaneiden keskimääräinen pistemäärä oli 32. Kaiken kaikkiaan 85 % ihmisistä sijoittuu alle 24 pisteen saajien joukkoon. Tuon 24 pisteen paikkeilla ovat ne, joita Tashiro kutsuu kirjassa nimityksellä awkward. Heidän sosiaaliset haasteensa eivät ole niin suuret, että heidät diagnosoitaisiin autismin kirjolle, mutta heillä on sen verran haasteita, että ne eivät jää huomaamatta heiltä itseltään tai muilta. Kaavion nähtyäni totesin, että on todennäköisesti kirjoitettava erillinen essee, jotta saan käsiteltyä myös tämän puolen.

Awkward on esseemäisen omakohtainen tietokirja, jossa on paikoin self-helpin piirteitä. Se on kirkaskielinen ja pysyy tiiviisti aiheessaan. Tashiro kuvaa omia kokemuksiaan awkwardina ihmisenä [jätän sanan tässä kääntämättä tarkoituksella, koska minulle huomatettiin aiemman käännökseni epäsensitiivisyydestä, sanalle ei ole suoraa suomenkielistä käännöstä, enkä ole sopivaa vaihtoehtoa vielä löytänyt], jota vanhemmat joutuivat lapsuudessa opastamaan monta kertaa, jotta hän saisi tilauksen tehtyä ravintolassa tai osaisi keskittyä oikealla tavalla, ettei läikyttäisi maitoa. Awkwardius näyttäytyy synnynnäisenä piirteenä, ja ympäristö voi joko auttaa tällaista ihmistä oppimaan sosiaalisia malleja ja sen avulla pärjäämään uusissa tilanteissa toisten kanssa, tai se voi syrjäyttää awkwardina pitämänsä ihmisen. Awkwardeja määrittää erityisesti se, että he näkevät yksityiskohtia kuin kohdevalon kirkastamina, mutta kokonaiskuva jää heiltä hämärään – monet heistä ovat kuitenkin lahjakkaita asioissa joista ovat kiinnostuneita.

Kirja on varsin amerikkalainen korostaessaan awkwardin yksilön vastuuta elämänsä parantamisessa; on sopeuduttava sosiaalisiin normeihin vaikka sitten pänttäämällä ”oikeat” käytössäännöt päähänsä. Melko vähäiseksi jää minusta sen sanoittaminen, että ihmisten tulisi kasvattaa lapsensa hyväksymään erilaiset ihmiset ja tulemaan toimeen heidän kanssaan – sen sijaan awkwardien ihmisten karttaminen selitetään ihmisen biologisella yhteenkuuluvuuden tarpeella (jo metsästäjä-keräilijät…) ja lyödään siten lukkoon. Normaaliuden airueina esitetään kouluaikojen suositut, jotka hankkivat menestysuran, vilkkaan sosiaalisen elämän ja osaavat hymyillä kuvissa luontevasti.

Mieleeni hiipii pohdinta: onko tästä kirjoitettu suomeksi niin vähän sen takia, että meillä ei ole kunnon käännöstä sanalle awkward? Vai onko kyse samasta asiasta kuin introverttiuden tapauksessa: suomalaisessa yhteiskunnassa on osattu suhtautua ymmärtävämmin sosiaalisissa tilanteissa tuppisuisiksi ja varautuneiksi jääviin ihmisiin – jotka pelkäävät sanovansa jotain hölmöä tai väärää –, koska täällä heitä on aina ollut paljon. Lisäksi kulttuurissamme ei ole yhtä korostunutta tiukkojen näkymättömien sääntöjen small talk -käytäntöä, jossa on osattava sanoa oikealla sävyllä kaikille kohtaamilleen ihmisille ”hello, how are you, fine thanks, have a nice day” ja hymyiltävä säteillen koko ajan. Vai korostanko kulttuurieroja liikaa? Onhan täkäläistenkin kesken puhuttu paljon selän takana ihmisten kummallisesta käytöksestä ja kömmähdyksistä, ja monet tulevat lapsena kiusatuiksi, koska eivät osaa sosiaalista peliä niin hyvin kuin valtaosa. Mutta mittakaava kirjan kuvaamissa asioissa on ehkä jossain määrin eri Atlantin toisella puolen.

Vaikka Tashiro puhuu awkwardeista ihmisistä ryhmänä, hän muistuttaa että moni ”socially fluent” kokee myös kiusaantumisen tunteita. Tämä oli havaittavissa myös aiemman esseeni saamissa kommenteissa. Ihminen ei koskaan ole tiukasti määriteltävissä lokeroon, eikä kukaan sovi sataprosenttisesti otsikon alle.

Ja miten tämä aihe liittyy minuun? Siitä kerron, kun saan joskus kirjoitettua sen esseen.

”Awkward people find themselves at a complicated intersection, caught in the gray area where society tries to draw clear lines between normality and abnormality.” (s. 41)

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (Like 2021, suom. Petri Stenman)

Kun luin etukäteen, että uusin suomennos Linda Boström Knausgårdilta on aiempia selvemmin omaelämäkerrallinen, mietin että mitähän tästä tulee, eivätkä ensimmäiset näkemäni arviot olleet kovin innostuneita. Tartuin kirjaan odottamatta suurempia, mikä sai minut yllättymään siitä, miten vahva ja hieno teos tämäkin on. Lauseiden tiivis ja väreilevä lataus saa ne osumaan kipeästi. Tällä kertaa mukana ei ole myyttistä lisäkerrosta; ei synnytä isän päästä kuin Pallas Athene eikä hanoista valu pimeää surua. On vain kirjailija psykiatrisessa sairaalassa, jossa hänen päänsä läpi johdetaan sähköä monta kertaa, mikä uhkaa kadottaa osan muistoista. Kerronnan aikamuodon vaihtelu luo mielikuvaa muistin katkeilusta ja palailusta. Minäkertoja suree erityisesti sitä, että on hoidossa ollessaan joutunut pois lastensa luota. Puolison kanssa on tullut ero, ja kertoja palaa menneisiin onnen hetkiin – lopulta hän tulee lopputulokseen, ettei rakkautta enää ole. Heidän on parempi erillään. Ja ainakin muistoja yhä on, sähkö ei vienyt niitä lopullisesti.

Vaikka Boström Knausgård kirjoittaa nyt elämästä suoraan vailla surrealistisimpia kuvia, kyllä hänen tyylinsä romaanista tunnistaa. En saa kiinni, mihin Lokakuun lapsessa on niin kovasti petytty. Joissain olo- ja mielentiloissa kirjan kuvausten raskaus on varmasti liikaa, sitä en ihmettele, minäkin luin tätä lyhyissä pätkissä. On myös kirjoitettu, että teos ei olisi edes romaani, sitä kyllä ihmettelen. Miksi olen näin puolustuskannalla? Tunnen sielunsisaruutta, ja nenälläni taitavat olla fanilasit. Nykyään fanitan aika vähän, siinä kun on vaaransa, mutta suon sen itselleni tämän kerran.

“Jotkut pistivät monta kertaa osumatta oikeaan, ja verisuonet väistivät aina. Merkillistä oli, että verisuonet väistivät aina samoja ihmisiä, ja jotkut pistivät varoittamatta etukäteen.” (s. 7)

“Hamlet vainosi minua ja oli nyt ilmentynyt hyppynarussa.” (s. 29)

“Minä sanoin että olen kirjailija ja tarvitsen muistojani.” (s. 37)

“Olen aina ihaillut niitä ystäviäni, jotka tietävät mitä he eri tilanteissa haluavat. Minä en ole koskaan oppinut sitä. Olen joka hetki kuin elämän vasta-alkaja.” (s. 142)

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava 2021)

Kun joku elää elämää kuin romaania, siitä kannattaa kirjoittaa romaani. Sellainen kirja on Joonatan Tolan esikoisteos, joka kertoo hänen isänsä tarinan. Mikko J. Tolan elämä oli yhtä kokonaistaideteosta, ja samalla hän oli itsetuhoinen, riippuvuuksiin taipuvainen ja suuruudenhullu. Mikon lapsuudenperhe oli varsin erityislaatuinen – keskiössä halvaantuneenakin muita dominoinut aivokirurgi-isä – ja hänen saatuaan oman perheen oli meno eri tavalla hurjaa. Taiteilijan neljän lapsen ensimmäiset vuodet ovat olleet ennustettavuuden, johdonmukaisuuden ja rajojen asettamisen vastakohta. Nämä ihmiset elivät vuosia näin päivästä toiseen, tulee lukiessa ajateltua, ja sydäntä kylmää. Punainen planeetta osoittaa, miten ”systeemin ulkopuolinen” boheemielämä voi mennä pahasti yli – varsinkin yhdistettynä hoitamattomiin mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Hämmästystä herättää myös perheen äidin miltei loputtomiin venynyt kestävyys. Teoksen kerronta on värikästä ja paikoin aivan hillitöntä; rypemistä tässä ei teemoista huolimatta ole, ja juuri karnevalistisella otteellaan kirja vie mukanaan.

”Hän katseli poikaansa kuin äidinkielenopettaja huonosti laadittua ainetta.”

”Isän terrorin vuoksi koko sukumme piti meihin liki täydellistä radiohiljaisuutta vielä vuosienkin päästä, silloin kun meistä jo oli tullut täysorpoja. Vaikka tuskin me adoptoimista odotimmekaan. Isältähän opimme että mummoihin ja setiin ollaan yhteydessä, kun on tarpeen nostaa kunnianloukkaussyyte, ja silloinkin yhteydenpito hoituu näppärästi asianajajan välityksellä.”

”Isäni oli niin epäluotettava kertoja, että mistään, mitä hän sanoi kenellekään, ei voida vetää minkäänlaista johtopäätelmää mistään.”

Hanna Syrjämäki: Kaikukatve (Kaarinan kaupunki 2020)

Vuoden 2020 Runo-Kaarinan voittajateos hyödyntää monenlaisia runouden keinoja listoista ja luetteloista säerunoihin ja koko sivun täyttäviin lauseiden ketjuihin. Runot katsovat välillä sisälle minään, välillä etsivät kommunikaatiota ulos ja laajenevat ympäristöön ja dystooppisiin kuviin. Tekstit ovat esteettisesti hiottuja ja asettuvat sujuvasti kotimaisen modernismin perinteen jatkoksi. Kirjoitus tuntuu jatkuvasti tietoiselta kielen keinoista ja sanojen soinnista. Parhaimmillaan syntyy värähdyttäviä kohtia. Esikoisteokselle ominaisesti näyttää, että tekijä on halunnut kokeilla kaikki mahdolliset keinot ja yhdistää ne samaan teokseen; välillä kaipaisin pidempiä muodoltaan yhtenäisiä jaksoja. Kaikki kokeilut eivät löydä minuun perille, eikä näin monimuotoiselta runokokoelmalta voi sellaista odottaakaan. Suosikkikohtia kertyi kyllä monta.

“tulee erehtymätön algoritmi, hiljainen aalto hukkumisen edellä / paljaaksi nyrhitty pallonpinta tulee, tulee ja menee, tulee ja menee” (s. 13)

“et ole tässä, olet tiukassa otteessa itsesi sisällä / olet sinussa, jokaista hehkuvaa luutasi myöten” (s. 59)

“elän niin hiljaa kuin osaan sillä jokin tässä / on miltei särkyä, on kuin metsässä äkkiä / keksisi käärmeenpelon” (s. 73)

José Saramago: Oikukas kuolema (Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen)

Uudenvuodenpäivänä nimettömän kuningaskunnan asukkaat lakkaavat kuolemasta, vaikka olisivat kuinka heikossa kunnossa, ja asiaa taivastellaan niin valtionjohdon, kirkon kuin kyökkifilosofien keskuudessa. Myös ”maphia” keksii keinon sekaantua soppaan, kun ihmiset eivät tohdi enää katsoa kuolemansairaiden tuskaa ja alkavat kuljettaa heitä maan rajan yli. Hyvin saramagolaista katastrofikuvausta siis. Mutta miksi tämä ei kolahtanut minulle niin kuin Kertomus sokeudesta & Kertomus näkevistä? Ei siis lähellekään. Tekijälle tunnusomainen rytmikäs pitkävirkkeinen kerronta ja sen sisään upotetut dialogit soljuvat ja rönsyävät kuten aiemmin, mutta se mitä sanotaan, ei tällä kertaa oikein iskenyt. Romaani paranee hieman loppupuoliskollaan, kun tuoni rakastuu sellistiin joka ei kuollutkaan ajallaan, ja ottaa ihmishahmon. Silti tämä jää dramatiikaltaan ja ”sitaattimateriaaliltaan” vaisuksi. Yhteiskunnallinen huumorikin jää puolitiehen esim. Kertomus näkevistä -teokseen verrattuna. Tuntuu, että nobelisti on Oikukkassa kuolemassa fiilistellyt tuotantonsa perusteemoja, mutta ei hän niihin mitään erityistä uutta tässä saa. Terve muistutus, että joskus suosikkienkin kanssa käy näin.

”– – joka askeleella hän joutui ankarasti taistelemaan luontoonsa kuuluvaa kaikkialle laajenemisen pyrkimystä vastaan, sillä jos se olisi saanut vaikuttaa vapaasti, se olisi heti räjäyttänyt ja hajottanut pitkin kaikkea tilaa hänen epävakaan ja hauraan eheytensä, jonka hän niin vaivoin oli saanut kootuksi yhteen.” (s. 173)

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (S&S 2021)

Pauliina Vanhatalo käsittelee omaelämäkerrallisen teossarjansa kolmannessa kirjassa tunteiden vaikutusta elämässään. Tuntemani maailma on tyyliltään esseistinen, analyyttinen mutta myös kaunokirjallisesti muotoiltu teos. Vanhatalo on tutkinut psykopaattien maailmaa, joka kiehtoo häntä koska eroaa niin paljon siitä emotionaalisesta kuormituksesta, jota hän jatkuvasti kokee asioiden äärellä. Milloin ajattelutyöläinen todella lomailee? Mindfulnesskin voi tuntua ärsyttävältä, jos tahtoisi kehitellä kävelylenkeillä lauseita (tunnistan). Lopulta luonnon äärellä oleminen ja ruumiiseen palautuminen tuovat kuitenkin läsnäolon kokemuksia. En usko, että tässä asiassa on “pakettiratkaisua”, eikä sellaista tarjoa Vanhatalokaan. Myös rajojen piirtäminen nousee esille; sitä on käsitelty monissa paikoissa viime aikoina, tai sitten huomaan sen koska asia on pohdituttanut minua. Tuntemani maailma on tiivis teos, joka ei pyri kertomaan aiheesta kaikkea, vaan keskittyy oman väylän etsimiseen tunneaallokossa.

”Se nykyhetkeen kiinnittyminen, joka käy psykopaateilta automaattisesti, on minulle loputon ja jokseenkin epäkiinnostava työsarka. Kun voin hyvin, täytän tajuntani mieluummin kuvitelmilla, suunnitelmilla, haaveilla ja työllä kuin raivaan tilaa hetkellisten aistimusten ja ohimenevien vaikutelmien tiedostamiselle. Usein tuntuu tuhlaukselta haaskata vaikkapa kävelyretket epämääräiseen läsnäoloon, kun niiden aikana ehtii rakentaa monta hyvää lausetta. Sitä paitsi en tahdo ajatusten olevan taivaalla leijailevia pilviä.”

”Tunneaallokko sylkee minut rannalle kuin saaliin, josta se on saanut tarpeekseen. Ehkä olet nyt oppinut läksysi, se vaikuttaa sanovan. Mutta enhän minä koskaan opi.”

”Kun ajattelee ammatikseen, työskentelyä on mahdotonta lopettaa täysin, koska ajatteleminen ei ole tahdonalaista toimintaa, mutta juuri nyt työn taajuus on vaimeampi.”

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 (WSOY 1976, suom. Elvi Sinervo)

Henrik Tikkasen osoitesarjan aloittavassa pienoisromaanissa autofiktio on ironista, sarkastista ja selvästi nimenomaan fiktiota kulkiessaan iskevien juttujen kertominen edellä. Tikkanen on piinallisen teräväkielinen kiteyttäjä, jonka lauseista aukeaa aforistisia tasoja, ja hän kirjoittikin uransa aikana paljon aforismeja sanomalehtiin.

Joudun yleensä vaikeuksiin kun kirjoitan ironiasta, mutta never stop the madness ja taas vedetään. Kun Henrikiä ja Märtaa usein vertaillaan omituisin tavoin, ja edgyt kulttuurijäbät näyttävät yleensä pitävän Henrikiä parempana, sanoisin itse että näiden kahden kirjailijan lähestymistapa teksteihinsä on keskenään niin erilainen, että paremmuusvertailut ovat outoja. Henrikin kerronta on todella ironista, mikä ehkä antaa lisää jäbäpisteitä kun liian tosissaanhan ei kannata mitään ottaa, mutta on Märtakin käyttänyt ironiaa häneltä lukemissani teoksissa – se on vain paljon hienovaraisempaa. Henrik sen sijaan on sukeltanut kirjoituksessaan ironiasammioon, josta kirjan sivut ovat tulleet yhtä humalaan kuin niillä kuvatuista henkilöistä suurin osa on alkoholin takia. Viihdyttäväähän Henrikin tekstejä on lukea, lauseissa on ytimekästä voimaa ja teoksen sisäistekijä tuntuu varmaotteiselta ja näkemyksissään jämäkältä.

Suvun kipupisteitä esiin tuova, ajoittain karnevalistinen kerronta on varmasti vaikuttanut myöhempään kotimaiseen “tunnustuskirjallisuuteen”; esimerkiksi juuri lukemassani Joonatan Tolan Punaisessa planeetassa näkisin olevan jotain samaa kuin Tikkasella. Traumaattisten kokemusten kipu on kääntynyt nauruksi, välillä kyynelten läpi. Tikkasen kirjoituksessa on tiettyä äijämäisyyttä, mutta tunteita se ei väistele; kertoja kuvaa miten lähti pyöräilemään itkien kuollutta koiraansa, josta oli saanut enemmän turvaa kuin aikuisista perheessään. Sotakokemuksissa korostuvat nuoren miehen hölmöys ja turhamaisuus, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi sotaan käytännössä sellaisen ajattelun pohjalta, jota kutsutaan nykypäivänä FOMOksi. Naisjuttuja kirjassa kerrotaan jonkin verran enkä niitä jaksa erityisesti moralisoida, mutta sitä kyllä ihmettelen, että välillä ne eivät motivoidu suhteessa muuhun kerrontaan oikeastaan lainkaan; kunhan nyt on pitänyt päästä mainitsemaan. Kaikesta huolimatta aion kyllä varata niteen uudestaan ja lukea sarjan loputkin osat. Jotain tenhoa tässä on.

“Mutta paheeni oli sittenkin koitunut sielulleni vahingoksi. Olin menettänyt uskon tahdonvoimaani, olin tosissani yrittänyt lopettaa, mutta en pystynyt. Sitä paitsi oli ilmeistä että äitini vanhemmat kaikessa viisaudessaan pitivät moraalia arvokkaampana kuin totuutta, ja se sai minut kahden vaiheille kummassa minun tulisi pitäytyä.” (s. 46)

“Kun isä seuraavana aamuna heräsi, suuta kuivi ja kädet vapisivat. Hän ei ollut kuuluisa, rikas eikä onnellinen. Sängyssä hänen vieressään makasi nainen joka ei varmastikaan pettäisi häntä. Ajatus oli ällöttävä, isä hyväksyi vain intohimoisen uskollisuuden.” (s. 60)

“Sota on kuin viina, se ei paljasta totuutta, mutta päästää paholaisen ystävät irralleen.” (s. 116)

Mitä essee tarkoittaa? (Savukeidas 2012, toim. Johanna Venho)

Koin tekstieni saamien kommenttien myötä jonkinlaisen (osittain yhä jatkuvan) kriisin siitä, millainen on esseeminäni. Tarkemmaksi kysymykseksi muotoutui: jos esseeminä on konstruktio, miten se rakennetaan? Lainasin tämän esseetä käsittelevän esseeantologian etsiäkseni vastausta siihen. En löytänyt sitä. Paljon kaikenlaista muuta kyllä, ja näistä helmistä otteita alla. No, viimeinen sitaatti hieman vastaa myös kysymykseeni, mutta konkretiaa kaipaan yhä lisää.

”On esseen lähtökohtana sitten viha tai suru, tai kenties riemu ja ihmetys, on pohjalla paitsi ajatuksia myös tunnetta, lihan tunkeutumista kirjoitukseen. Ilman ruumista ei kirjoiteta esseetä.” 

(Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista, s. 31)

”Ruumis ei valehtele, me vain sekoitamme asioita kielen avulla ja teemme välillä parhaamme peittääksemme erään perusteellisen seikan, sen mikä on kielen takana, ruumiin, tunteen, sanattoman.” 

(Bodil Lindfors: Tie vailla nimeä, s. 72)

”Hienoin mahdollinen rakenne, jonka saatan kuvitella, muistuttaisi kiasmaa: lopuksi palattaisiin alkuun, mutta jotenkin vinksahtaneesti, kierteellä nurinpäin.” 

(Olli Löytty: Välimuodon estetiikkaa, s. 88)

”Essee taas esittää minut kirjoituksena tästä maailmasta. Voin asettua taka-alalle, mutta koska essee ei ole fiktiota tai kielentutkimusta, on se minuus välttämätön. Jotta minä voisin olla kirjoitusta, täytyy minun vetää perässäni elinmaailmaani.” 

(Maaria Pääjärvi: Kaupunki pahvissa, s. 121-122)

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020)

Kuuntelin ”kirjan, jota koko kaupunki lukee”, kuten Eeva Kolun esikoisteosta viime syksynä luonnehdittiin. Minullekin suositeltiin silloin tätä Twitterissä puuskahdettuani, miten uuvuksissa olin. Ja löysin varsin paljon samastuttavaa. Kolun tavoin olen kokenut työpaineita, väsymystä, someahdistusta, saavutusten metsästystä, konfliktien pelkoa ja vaikeuksia rajojen vetämisessä. Kaikkea en tunnistanut. Vaikka käytän Instagramia, en ole kokenut tänne postaamieni kuvien estetiikasta painetta, mikä voi olla osittain sukupuolittunut asia. Olen toistaiseksi myös pystynyt hidastamaan ennen burnoutin kokemista. Aivan ytimeen asti kirja ei päästä, ja kysymykseksi jää, mitä teos tässä muodossa oikeastaan tavoittelee – Vesa Rantama on kirjoittanut tästä genrehybridinä, joka sekoittaa self-helpiä, autofiktiota ja asiapitoisempaa tietokirjallisuutta. Kolu kirjoittaa tarkasti ja osaa kiteyttää ajatuksiaan ytimekkäiksi lauseiksi. Olen samaa mieltä monien arvioijien kanssa, että tiivistämisen varaa olisi silti ollut paljon; painettuna kirjassa on lähes 400 sivua. Armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan teos toistaa usein, ja niistä onkin tärkeää puhua. Kunhan ei ala suorittaa niitäkin, ettei pian väsytä uusista syistä.

”Kaikki näyttää kirkkaammalta, kun asioilla on terävät rajat.”