Luetut kirjat 3/2021

Tässä luonnehdinnat maaliskuussa lukemistani ja äänikirjana kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Antti Arnkil: Sunnunutaiesseet (Siltala 2019)

Terävän asiallisia kulttuuriesseitä, joiden aihekirjoon kuuluvat niin kirjallisuus, dokumenttielokuva, lasten animaatiosarja kuin Minecraft-Vantaakin. Tekstejä elävöittävät kirjailijoiden, Jaakko Yli-Juonikkaan ja Petri Tammisen, haastattelut Neuromaania ja Meriromaania lähilukevissa esseissä. Kustannustoimittajan näkökulma antaa mahdollisuuden omanlaiseensa lähestymistapaan ja kulminoituu "re: käsikirjoitus"-esseessä, joka on oikeastaan fiktiivinen sähköposti kuvitellusta käsikirjoituksesta. Kyseinen teksti venyttää esseen määritelmää eniten kokoelmassa ja muodostuu samalla kustannusmaailman tulevaisuutta varsin dystooppisesti hahmottelevaksi analyysiksi, joka tuo epäilemättä näkyviin tosimaailman pelkoja. Ohjaaja Virpi Suutarin tuotantoa käsittelevästä esseestä jäi mieleeni ainakin yksi tärkeä oppi: älä koskaan suostu kuvattavaksi dokumenttiin. Aloin heti nähdä mielessäni painajaismaisia kuvia, millaisena voisin näyttäytyä dokumenttielokuvaan leikattuna… Hieman jäin kaipaamaan kirjaan Arnkilin blogissa aikanaan julkaistua M/S Romantic -esseetä. 

 ”Asiat ja ihmiset voi näyttää melkein missä valossa tahansa. Kun materiaalia on tarpeeksi, siitä voi sommitella haluamansa tarinan.” 

(Huomautuksia Virpi Suutarin elokuvista, s. 59)

”Samoina vuosina Dingo yritti puhaltaa romanttista henkeä ’autiotalon’ ideaan, mutta kun näki murjujen lattioille kertyneet homehtuneet, virtsalta haisevat sanomalehtikasat, jotka kukaties olivat toimittaneet sängyn virkaa, ei halunnut tietää, mitä ’käsi kädessä’ kulkemisen jälkeen tapahtui.” 

(Lapsuuden Tikkurilan kuutioita, s. 160)

Tartunta (Kosmos 2020, toim. Pontus Purokuru)

En edelleenkään ole varma, miten antologioita pitäisi arvioida, enkä tiedä, miksi se on minulle niin suuri ongelma. Tätä olen lukenut puhelimella sellaisina hetkinä kun en ole jaksanut tarttua tai pystynyt tarttumaan painettuihin kirjoihin. Tartunta pitää sisällään monia hyviä tekstejä. Oikeastaan lähes kaikista pidin. Suurin osa kokoelmasta on esseitä, lopussa on myös proosarunomaisten fragmenttien sarja Aino Vähäpesolalta, runot Reetta Pekkaselta ja Harry Salmenniemeltä sekä novelli Suvi Auviselta. Iida Sofia Hirvosen tekstit puolestaan lähestyvät päiväkirjamerkintöjä. Kokoelman aloittavat varmaotteisesti esseet Antti Holmalta ja Antti Nyléniltä. Monet teksteistä resonoivat edelleen vahvasti, vaikka ne on kirjoitettu pääosin viime kesänä, ensimmäisen koronakevään jälkimainingeissa. Monitasoisuutensa ansiosta antologia kestänee aikaa vielä senkin jälkeen, kun tämä kurimus on tavalla tai toisella ohi.

”Itse aloin tupakoida teini-ikäisenä sen takia, että sain hyväksyviä nyökkäyksiä vanhemmilta pojilta, vaikka tiesin, että tupakointi tappaa. Varoitus luki askissakin, mutta yhteisöllisyyden osoitukset jaetun vaaran ympärillä tuntuivat todellisemmilta kuin etäinen veriyskä kuoleman porteilla.”

–Antti Holma: Pöpöjahti

”Kuten niin monessa muussakin tilanteessa, ulkopuolisuuden kokemukseni värittää kokemustani ja tekee yhteiskunnallisen identiteetin muodostamisen mahdottomaksi, mutta sijaintiani, tarkkailuasemaani, se ei muuta. Olen yksi porvareista, vähän omituinen vain.”

–Antti Nylén: Huokoisuudesta

Essi Kummu: Loiste (Tammi 2020)

Romaani alkaa kodinkoneosastolta: pesukoneen poistoletkun etsintä, mitä arkisinta, paitsi että kertojalle tilanne tuntuu erikoiselta, koska hän on nainen ja hänen rakastettunsa on nainen ja kuvio on hänelle vielä uudehko. Loisteessa yhdistyvät alusta loppuun arkinen ja kirjallinen, konkreettinen ja pohdiskeleva. Kertojaratkaisu vaihtelee. Välillä minäkerronnasta siirrytään kuvaamaan Helena-nimisen naisen elämää, joka näyttää kuitenkin olevan sama kuin kertojan; en täysin sisäistänyt tätä muutosta, mutta se oli kiinnostava ja tykkäsin. Luonnehdinta sopii moneen muuhunkin asiaan kirjassa, en aivan sisäistä, mutta on kiinnostavaa ja tykkään.

Teos tarjoaa monia kolahtavia lauseita. Kirjallisuuden lukeminen ja kirjoittamispuhe tuovat mukaan myös esseistisiä sävyjä. Ytimessä on rakkaus, kaikki mitä syntyy siitä, kun kaksi naista, jotka ennen ovat eläneet heterosuhteissa, alkavat toistensa rakastajiksi. Joissakin asioissa voi yllättyä iloisesti, ja pidin siitä että mukana ei juuri ollut syrjintäkuvausta. Virkistävää oli myös uskontokuvaus ja se, että pääkaupunkiseudulla ei käydä kuin kiusaantumassa kustantamon syntymäpäivätapahtumassa ja kirjailijajärjestön juhlissa, jossa ihmetellään mm. ”missiriviä”. Myös Virginia Woolf oli Voguen kannessa, muistutetaan. Mitä päähenkilö lopulta haluaa? Kirjassa on paljon mielenkiintoisia aineksia.

”On mahdollista, että he ovat jo toistensa omat siitä huolimatta, ettei sille ole tapaa eikä aikaa eikä paikkaa eikä varsinkaan syytä tässä maailmassa.” (s. 24)

”Lauseet eivät sovi minuun, joten pilkon niitä osiin, jotta ne mahtuisivat sisälleni paremmin, edes sanapari tai tavu kerrallaan.” (s. 50)

”Vasta myöhemmin hän tulee huomaamaan, että näkymättömyys ja mykkyyteen pakottaminen ovat satuttaneet häntä enemmän kuin mikään muu ja vienyt kaikelta muulta arvon.” (s. 123)

Harry Salmenniemi: Asiakaskoralli ja muita novelleja (Siltala 2021)

Salmenniemen uusimman novellikokoelman aloittaviin teksteihin sisälle pääseminen otti tällä kertaa aikansa, mikä saattoi johtua omasta lukuolotilasta. Sitten alkoi kolista. ”Avokadoseksiä” sekoittaa työpaikoilla vallitsevaa suoriutumispuhetta ja konsulttikieltä orgioihin. Lopputulos on hyvin salmenniemeläinen novelli, sekoitus kauhua ja naurua. ”Yritys” puolestaan kiihdyttää yritysmaailman arvo- ja strategiakielen äärirajojen yli tarkastellessaan maailmaa, jossa ihmiskauppa on sallittua ja hyväksyttyä. ”Maalauksia” sisältää kirjan tematiikkaan kytkeytyviä ”taideanalyyseja”. Ironinen huumori tuntuu jotenkin vielä mustemmalta kuin Salmenniemen aiemmissa kokoelmissa; se on venytetty rajoille, joilla syntyy vaikeita tunteita ja lukija saa niitä itsessään tarkastella, samalla kuin teksti vain on. Kokoelmassa työ, kapitalismi ja rakkaus lomittuvat ja limittyvät seurauksin, jotka vaihtelevat hirveistä hillittömiin. Myös terapia ja self help -puhe käännetään teksteissä ympäri. ”Hakemuksia” sai kunnanjohtajan pestiä varten laadittuine työhakemuksineen nauramaan ääneen, mitä ei ollutkaan lukiessani tapahtunut hetkeen. Hämmennyksen hetkiä riitti sopivasti.

”Yritys ottaa kaikessa toiminnassaan lähtökohdaksi ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Yritys puolustaa vähemmistöjen oikeuksia silloin, kun se on liiketoiminnan kannalta järkevää.” (s. 47)

”Ylhäällä uusliberalismia symboloiva mies nousee taivaaseen yhdessä ystäviensä talouskasvun ja sananvapauden kanssa. Talouskasvu on heistä vasemmalla, hänet tunnistaa dynaamisesta, kiertyvästä asennosta. Oikealla sananvapaus pitää sylissään kirjaa, jonka paksu koko viittaa Ayn Randin pääteokseen Atlas Shrugged.” (s. 79)

”Jos emme koskaan tapaisi, emme myöskään koskaan sairastuisi flunssaan. Myös depressio tarttuu ihmisestä toiseen, ei yhtä yksiselitteisesti, mutta salakavalammin.” (s. 91)

”Syvyydellä haetaan suojaa aikaa vastaan.” (s. 102)

Marguerite Duras: Varakonsuli (Otava 1988, suom. Mirja Bolgár)

Varakonsuli on fiktiivisin tähän mennessä lukemistani Durasin kirjoista – aiemmin olen lukenut teokset Rakastaja ja Kirjoitan. Olen tarkastellut romaania erityisesti oman kirjoittamisen tukena, koska teoksessa on omintakeinen hän-preesensissä etenevä kertojaratkaisu. Henkilöhahmot ovat pääosin aika rasittavia, Kalkutassa eläviä yläluokkaisia brittejä ja ranskalaisia jotka puivat humalapäissään ihmissuhdekuvioitaan hienoissa juhlissa, kun ulkopuolella kuolee ihmisiä nälkään, ja lepraan sairastuneet nukkuvat rykelmissä puistoissa ja joen varsilla. Keskiössä on Ranskan Lahoren varakonsuli, johon suhtaudutaan yhteisössä epäillen ja kummeksuen, hänen menneisyydestään tihkuu huolestuttavia tietoja. Varakonsuli on kehittänyt pakkomielteen suurlähettilään vaimoon Anne-Marie Stretteriin, jonka kaunis, sulkeutunut hahmo ei oikein päästä lähelle, tästä välittyy ulospäin lopulta hiljainen itku. Mukana on myös Peter Morgan -nimisen miehen kirjoittama tarina kerjäläisnaisesta, joka vaeltaa kohti Kalkuttaa ja tulee laulavaksi hulluksi menetyksiensä takia. Sitä tekee mieli lukea rinnakkaiskertomuksena ja peilinä varakkaan, hienostuneen ja etuoikeutetun Anne-Marie Stretterin hahmolle.

Täsmällisiä avaimia en löytänyt Durasin mystisen ja tiheän proosan joukosta tällä lukukerralla. Julia Kristevalla on tulkintansa teoksessaan Musta aurinko: ”Kaksi muusikkoa, pianisti ja hourupää laulaja, ovat kumpikin maanpakolaisia, toinen Euroopasta, toinen Aasiasta. Kaksi haavoittunutta naista: toisen haava on näkymätön, toinen on kylmänvihojen ja yhteiskunnan, perheen ja ihmisten väkivallan uhri… Heidän duonsa muuttuu trioksi, kun mukaan tulee vielä yksi – tällä kertaa miehinen – kopio: Lahoren varakonsuli. Hän on omituinen henkilöhahmo, jonka arvellaan olevan muinaisen ja tunnistamatta jääneen ahdistavan kokemuksen rasittama.” Kristeva epäilee, että varakonsulin hahmo saattaisi olla homoseksuaali, mutta itse en tullut ajatelleeksi sitä, tämä vain tuntuu jääneen ihmissuhde-elämästä syrjään. Kristeva on kiinnittänyt huomionsa outoon kolmikkoon, mutta itseäni kiinnostaisi tarkastella lähemmin sitä kiertelevän juoruilevaa puhetapaa, jolla kartetusta varakonsulista kerrotaan, ja miten tämä toiseutetaan yhteisössä sekä menneisyytensä että jonkin olemuksessaan ilmenevän kiusallisuuden takia. Uudelleenluettavaksi siis.

”Varakonsuli on hetkittäin hyvin onnellisen näköinen. Aivan kuin hän olisi hetkittäin hulluna onnesta. Tänä iltana hänen seuraltaan ei voi välttyä; siitäkö se johtuu?” (s. 71)

”Ikävystyminen on täällä valtava hyljätyksi tulemisen tunne, itse Intian mittainen, maa antaa sävelen.” (s. 84)

Ahmed Zaidan: Kotimaa / Homeland (Kita 2020, suom. Kalle Niinikangas)

Ahmed Zaidan on kotoisin Mosulista, Irakista, ja nykyisin hän asuu Turussa. Zaidanin runoteos on kotimaan etsimistä, käsitteen tutkiskelua ja pysähdyksiä jonkin tärkeän äärelle. Runot muodostavat laajoja kaaria, ne kertovat merkittävistä kokemuksista ja matkoista. Tuntemuksia herättävät erityisesti paikat, kuten taakse jäänyt kotikaupunki Mosul ja uusi kotimaa Suomi ominaispiirteineen. Kirjan teksteissä sisältö, se mitä puhuja haluaa ilmaista ja kertoa, kiinnittää huomion vahvasti, mutta tietenkään se ei eroa muodosta, jonka tajua Zaidanilla kyllä on. Hän käyttää kokoelmassa niin säettä kuin proosamuotoakin, ja toisto on olennaisessa roolissa, monet runot rakentuvat toistuvien puhuttelujen, kysymysten ja huudahdusten ympärille. Myös välimatkat ovat kokoelmassa pitkiä, mihin vaikuttaa teoksessa käsitelty pakolaisuus ja pitkä kulku läpi Euroopan; runoissa ollaan niin Turussa kuin Mosulissa, Toimisto-baarin karaokessa ja tähtien hymyä ihmettelemässä.

Kokoelma tarjoaa pysäyttäviä ajatuksia ja kauniita poeettisia kuvia. Välillä kieli muuttuu omaan makuuni hieman liian yleväksi, juhlallisen tuntuiseksi. Säkeet venyvät ajoittain niin pitkiksi että kadotan rytmin, liekö kyse käännösongelmasta. Juuri aloittaneelta turkulaiselta Kita-kustantamolta on merkittävä teko julkaista kokoelmallinen Zaidanin runoja käännöksinä – runot ovat teoksessa myös englanniksi ymmärtääkseni tekijän itsensä kääntäminä, alun perin hän kirjoittaa arabiaksi. Tällaisia käännöstekoja myös muilla kielillä kuin suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavien kotimaisten kirjailijoiden teksteistä soisin tulevan vielä paljon lisää.

”– – missä rajavyöhyke metsän ja kirjaston välillä katoaa…” (s. 82)

”Olet puut jotka pudottivat lehtensä, / alaston, totuutta muistuttava” (s. 116)

”Minun maailmani on kuuhun kirjoitettu runo.” (s. 142)

Leena Malkki: Mitä tiedämme terrorismista (Otava 2020)

Pitkästä aikaa äänikirja, jonka kuunteluun olen pystynyt keskittymään sen verran, että siitä jäi mieleen tarpeeksi asioita, ja kirjasta pystyy sanomaankin jotakin. Jykevästi terrorismin tutkimukseen pohjaava teos tarjoaa faktoja ja numeroita myyttien ja turhien kärjistysten sijaan. Terroristiseen toimintaan mukaan lähtevät eivät esimerkiksi kuulu yleensä kotimaassaan köyhimpiin, eikä suurin osa heistä ole mielenterveysongelmaisia – myös terrorismi vaatii taitoja ja resursseja. Siksi se on onnistuessaan niin tuhoisaa.

Mila Teräs: Amiraali (Otava 2020)

Vahvasta kielenkäytöstä energiansa saava nuortenromaani kertoo lukioikäisestä Niilosta, joka alkaa nähdä itsensä ja ympäristönsä toisin silmin. Ilahduttavaa lukea tällaista sukupuolibinäärin ulkopuolelle kurottelevaa kertomusta, joka on sujuvalukuinen mutta myös muodolla leikittelevä. Teoksessa proosatekstiin nivoutuu päähenkilön kirjoittamia runoja, tärkeiden kokemusten kuvausta säemuodossa ja puhelinviestittelyä ystävän kanssa (viimeksi mainittu toki on nykynuortenkirjojen peruskauraa). Teräs on hienosti sulauttanut eri elementit sydämelliseen tarinaan, joka ydinrakenteeltaan on perinteinen coming-of-age, mutta temaattiset ja tekstuaaliset variaatiot tekevät siitä tärkeän ja kiinnostavan. Amiraali nimenä viittaa perhoseen, ja ympäristönäkökulma tuodaan myös nuorten huolena esille. Loppusivuilla itketti vähän. Teräs tavoittaa romaanissaan nuoruudesta jotain todella haikeansuloista.

”Jokin puristus mun vatsanpohjassani alkaa hellittää, kaikki mussa pehmenee, ikään kuin laajenee ja mä kasvan, saan lisää pituutta. Hetkittäin musta tuntuu siltä kuin pystyisin lentämään vaikka kattojen ylle vain kohottautumalla varpailleni.” (s. 67)

”Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma olisi helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin. Monet sanat ovat lasihelmiä, joita mulle on jaettu, mutta joista en löydä itselleni oikeaa väriä.” (s. 119)

”– – jäseniini leviää painottomuuden tunne, sydämeni jättää lyönnin välistä ja mä ajattelen, että olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon.” (s. 159)