Luetut kirjat 8/2021

Luonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Chuck Palahniuk: Fight club (Like 2006, suom. Henrik Laine)

Elokuvana Fight club on yksi ikisuosikeistani, mutta romaania en ollut lukenut ennen tätä. Kuten Yle Areenasta kuunneltavan Kirja vs. leffa -ohjelman teosta käsittelevässä jaksossa todetaan, Palahniukin romaani on varsin elokuvakäsikirjoitusmainen. Loikkiva rakenne, hyvin lyhyitä kappaleita, etenee vauhdilla. Tyyli on sivaltavan poeettista lyhytlauseproosaa. Pidän siitä, miten romaani vihjaa toistolla tärkeästä juonellisesta ratkaisustaan. Välillä tuntuu, että olen liian vanha tai seestynyt tähän rankisteluun: “Minut voitaisiin hirttää, pallini voitaisiin repiä irti, minua voitaisiin raahata pitkin katuja, ihoni nylkeä tai minua voitaisiin polttaa lipeällä, mutta Pressman-hotelli tunnettaisiin aina paikkana jossa maailman rikkaimmat ihmiset söivät kusta.” (s. 127) Ei yllätä, että homoeroottisempia viboja on poistettu leffaversiosta, esim. kertojan ensimmäinen kohtaaminen Tyler Durdenin kanssa nudistirannalla. Kapitalismi- ja kulutuskriittisyys tuntui lukiessani lävistävän kertomuksessa aivan kaiken, ja ihmetyttää entistä enemmän ns. miesasiamiesten luku- tai katsomistapa, jossa he määrittelevät Fight clubin kertomukseksi siitä, että tosimiesten täytyy tapella ja kestää mitä vaan. Toistensa murjominen ei varsinaisesti ole kirjan kehyksessäkään tervehenkinen, utopiaan johtava ratkaisu, vaan rakkauden mahdollisuudella on tärkeä osansa. Tämä ei ole kirjallisesti mullistavan laadukas teos, mutta vetävä ja monitasoinen. Leffa taitaa tosiaan tässä tapauksessa olla vahvempi.

“Sitä unettomuus teettää. Kaikki on niin etäistä, kuin kopion kopion kopio. Unettomuus etäännyttää kaikesta, mitään ei voi koskettaa eikä mikään voi koskettaa.” (s. 19)

“Fight clubista tulee syy käydä salilla sekä pitää hiukset ja kynnet lyhyinä. Salit ovat täynnä kundeja jotka yrittävät näyttää miehiltä – ikään kuin miehenä oleminen merkitsisi sitä että näyttää sellaiselta kuin kuvanveistäjät ja mainoskuvaajat toivovat miesten näyttävän.” (s. 55)

Marina Abramović: Walk Through Walls (Fig Tree 2016, ghostwriterina toiminut James Kaplan)

Performanssitaiteilija Marina Abramovićin muistelmateos kietoo yhteen vuosikymmenien uraauurtavan työn ja hurjan elämäntarinan. Teos on hurmaavan omaääninen, ei pelkkää rankkuutta ja rypemistä kuten voisi pelätä, vaan myös taiteilijan slaavilainen huumori on läsnä. Samalla Walk Through Walls on enemmän kuin elämäkerta; se saa ajattelemaan omaa taidekäsitystään, menemään sen ytimeen ja miettimään, mihin itse on taiteilijana valmis, tai miten äärimmilleen haluaa itsensä viedä; miten äärimmilleen täytyy itsensä viedä, jos haluaa tehdä taidetta joka todella vaikuttaa kokijoihinsa?

Abramović kasvoi Belgradissa, silloisessa Jugoslaviassa. Hän oli sotasankarien tytär, ja vanhempien avioliitto oli hyvin onneton. Äiti oli häntä kohtaan väkivaltainen ja kontrolloiva, samalla kuitenkin etäinen. Häpeä painoi ankarasti perheessä. Kuultuaan, että Abramović oli ollut varhaisessa performanssissaan alasti, äiti suuttui niin että huusi tappavansa hänet ja yritti heittää häntä lasilla.

Voi psykologisoida loputtomiin, miten äidin ankaruus sekä itseään että muita kohtaan siirtyi myös Marinaan kun tämä alkoi tehdä performanssitaidetta. Jo varhain Abramović ymmärsi, että kaksiulotteisuus ei riitä, vaan hän haluaa taiteen tapahtuvan tilassa ja oman ruumiinsa olevan keskiössä. Muu kuin äärirajoille meneminen ei riitä; Thomas Lips -teoksessa hän viilsi vatsaansa vertavuotavan tähden, ruoski itseään niin pitkään kuin pystyi ja asettui makaamaan jääpalojen päälle. Rhythm 0 -teoksessa hän seisoi kuusi tuntia galleriatilassa, pöydällä oli 72 tavaraa. ”During this period I take full responsibility”, luki ohjeistuksessa, jotka ovat tärkeä osa performanssia ja omanlaistaan runoutta; lopulta Rhythm 0:n yleisö riisui häntä, yksi ihminen viilsi häntä kaulaan ja joi hänen vertaan, toinen miltei ampui häntä pistoolilla.

Mystiset kokemukset kulkevat vahvasti mukana taiteilijan elämässä. Abramović antaa sattumuksille suuren merkityksen, ja joskus ne kieltämättä ovat uskomattoman tuntuisia. Esimerkkinä se, että Abramovićilla on sama syntymäpäivä kuin hänen taiteilijarakastetullaan Ulaylla (myös äitini muuten jakaa heidän kanssaan syntymäpäivän), ja heidän ensikohtaamisellaan selvisi, että molemmilla oli tapana repiä kalenterinsa tuon päivän kohdalta. Ulayn kanssa Abramović oli yhdessä 12 vuotta, ja yhteistyö päättyi 1988 (parisuhteen käytännössä jo päätyttyä) heidän kävelyllään Kiinan muuria pitkin niin, että he aloittivat vastakkaisista päistä, kohtasivat keskellä, ja lähtivät lopullisesti eri suuntiin elämässä. Sitä ennen kaksikko oli mm. elänyt vuosia autossa ja käynyt asumassa keskellä Australiaa alkuperäiskansan keskuudessa. Aboriginaaleilta Abramović ja Ulay oppivat hiljaisuuden ja paikallaan pysymisen, joista tuli myös tärkeitä taiteen elementtejä.

Abramovićin työtä ja persoonaa sekä vihataan että rakastetaan. Minä liityin jälkimmäiseen joukkoon viimeistään tämän kirjan myötä. Hänen taiteellisessa työssään on aina takana ajatus. Siitä huolimatta olisi väärin sanoa, että hän on ”poliittinen taiteilija” tai ”yhteiskunnallinen taiteilija”. Se latistaisi paljon sitä, mistä on kyse. Abramovićin filosofiassa taide on elämää ja kuuluu kaikille. Hänen henkilökohtainen elämänsä vuotaa usein hänen taiteeseensa, mutta ei ilmeisellä tavalla. Ihailen häntä, ja samalla hän on äärimmäisyydessään vähän pelottavakin. Huomaan myös, etten ole varma mitä ajattelisin kaikesta mystisestä puheesta liittyen energioihin ja puhdistautumiseen, jota taiteilija kävi usein harjoittamassa erilaisten shamaanien luona esimerkiksi petyttyään rakkauselämässään. Toisaalta olen nyt paljon avoimempi tällaiselle kuin olisin ollut vaikkapa vielä pari vuotta sitten, eikä asia lukiessa hirveästi häirinnyt.

Viimeisinä vuosina ennen viisi vuotta sitten julkaistua kirjaa Abramovićista on tullut supertähti, ja hän on vihdoin alkanut tienata kunnolla rahaa (performansseja ei voi myydä kuin tauluja). Tähän vaikuttivat erityisesti New Yorkiin muuttamisen jälkeen syntyneet performanssit The House With the Ocean View ja The Artist Is Present. Ensin mainittuun viitattiin Sinkkuelämää -sarjassa (jossa Abramović ei halunnut esiintyä itse, koska ei ole näyttelijä), mikä ensin nauratti minua koska muistin kyseisen jakson, mutta tulin surulliseksi kun Abramović kertoi, että koki itsensä ja performanssinsa lopulta pilkatuiksi kun niitä käsiteltiin populaarikulttuurissa. Artist Is Present oli suurmenestys, ja Abramovićin esiintymistä (hän istui kolmen kuukauden ajan 8 tuntia päivässä liikkumatta MoMassa, ja ihmiset saivat vuorotellen istua häntä vastapäätä) kävi katsomassa mm. Lagy Gaga. Kiinnostava fakta oli myös, että Gaga on ollut sen jälkeen Abramovićin oppilaana, sitä en tiennyt. Hänen antamansa näkyvyys toi Abramovićille paljon uusia nuoria seuraajia, jotka kiinnostuivat performanssitaiteesta, mistä tämä oli hyvin kiitollinen. Iloinen yllätys minulle oli, että Abramovićin ystäviin kuuluu muusikko Anohni, jota arvostan erittäin paljon.

Teoksen herättämistä ajatuksista voisi kirjoittaa pitkän esseen verran, mutta tällä kertaa lopetan tähän. Taidekäsityksessäni on liikahtanut jotain, enkä ole varma mitä. Lisäksi minusta on pitkästä aikaa tainnut tulla jonkun fani. 

 ”My parents’ marriage was like war – I never saw them hug or kiss or express any kind of affection toward each other. Maybe it was just an old habit from partisan days, but they both slept with loaded pistols on their bedside tables!” (s. 9)

”You must really be exhausted, to the point where there’s nothing left: when you’re so tired that you can’t take it anymore. When your brain is so tired of working that it can no longer think – that’s the moment when liquid knowledge can enter.” (s. 138)

”You’ve met the warrior and the spiritual ones. The bullshit one is the one I try to keep hidden. This is the poor little Marina who thinks everything she does is wrong, the Marina who’s fat, ugly and unwanted.” (s. 338)

Maisku Myllymäki: Holly (WSOY 2021)

Muistiinpanoja luettuani Hollyn:

a) kaksi erilaista naista: toisen puhe pulppuaa arvaamattomana ja hillittömänä, toisen taas kulkee sisäisenä virtana, josta ulos pääsee vain harvoja, arkoja sanoja 

b) kerronnan rytmitys henkilöhahmon rytmin mukaan, Hollyn pulppuava, hengästyttävä rytmi tuntuu tekstissä (tulee mieleen Marjo Heiskasen Mustat koskettimet), samoin Evan neuroottisuus; myös hahmojen rytmit suhteessa toisiinsa 

c) ulkopuolisen kertojan käyttö, se on tässä hyvin kiinnostavaa 

d) ruumiillisuuteen syvälle pureutuvat ajatusryöpyt, joita tulee melko tiheään tahtiin ja jotka kiehtovat ja pohdituttavat 

e) kieli, joka soljuu, aaltoilee, murtuu ja hypähtelee 

f) jännite, joka lävistää kaiken 

g) meren olemus, jonka voi tuntea kunnolla vain sisään kävelemällä (mieleen tulee Gaston Bachelardin essee Vesi ja unet) ja joka ilmentää henkilöiden tiedostamattomia puolia 

h) saarella vieraileva mies, jonka astuessa kuvaan koin pienen järkytyksen, koska olin niin viehättynyt Evan ja Hollyn keskinäisestä energiasta 

i) viini; kirjoitan tätä juotuani vähän viiniä, mutta se sopii romaanin yhteyteen hyvin, Hollylla riittää viiniä tarjottavaksi 

j) linnut, ja miten lintujen nimet muodostavat suuren osan poetiikasta tavalla joka inspiroi valtavasti 

k) kuvallisuus; teksti tuo lukijan eteen tarkkana saarimiljöön taloineen, kallioineen, aaltoineen 

(Lisämerkintöjä: Maisku on kollegani, istumme samassa työryhmässä ja tunnemme toisemme myös kirjablogipiirien kautta. Olen kovin iloinen siitä, että hänen esikoisromaaninsa on nyt julkaistu ja Holly liehuu maailmalla kaftaani hulmuten.)

Kirja saatu kustantajalta, kiitokset.

”Ehkä joku on joskus kutsunut häntä tai hänen ruumiinsa osia persikaksi.” (s. 22)

”Joskus ihmisille eivät riitä jo olemassa olevat linnut, vaan heidän on pakko luoda lisää.” (s. 27)

”Joten voit arvata, että kuuntelin itseäni kauhun vallassa, en ymmärtänyt, miten suustani tuli sellaisia lauseita, olin suunniltani, päästäni sekaisin. Tiedätkö, mitä se oli? Se oli halua miellyttää, pitää kiinni.” (s. 187)

Gaston Bachelard: Vesi ja unet – essee materiaalisesta mielikuvituksesta (ntamo 2015, suom. Jan Blomstedt)

Ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardilla (1884–1962) oli myös luonnontieteellinen koulutus, ja hän halusi ajattelussaan yhdistää tieteen ja runouden mahdollisuudet. Vesi ja unet -essee käsittelee veden ilmenemistä poetiikassa, unimaailmassa ja mielikuvituksessa. Luin teosta hyvin hitaasti ja pitkään, ja tuntuu että ymmärsin tästä ehkä noin 10 %, mutta ei se mitään. Bachelardin teksti on myös itsessään hyvin kaunokirjallista ja siinä tapahtuu kiinnostavia värähdyksiä. Olen kyllä viime viikkoina huomannut, että jotain olen lukemastani sisäistänytkin, koska parin arvioimani kirjan, joissa vesielementti on ollut vahvasti läsnä, yhteydessä olen miettinyt Bachelardin materiaalista mielikuvitusta. Lyhykäisyydessään, niin kuin minä sen ymmärsin: veden kuvaamisen kaunokirjallisessa tekstissä ei pitäisi jäädä vain pinnan eli silmällä näkyvän tasolle, vaan pitäisi pyrkiä tavoittamaan veden olemus ja hakea kielikuvat syvemmältä. Bachelardin esimerkit ulottuvat Shakespearen Ofeliasta Edgar Allan Poehen, ja lisäksi siteerattuna on monia itselleni aiemmin tuntemattomia ranskalaisia runoilijoita. Kiehtova ja haastava essee. Ystäväni kertoi, että oli toisella lukukerralla oivaltanut teoksen sisällöstä paljon enemmän, ja minäkin ajattelin tarttua tähän joskus uudelleen. Kirjassa esitetyt ajatukset myrskystä ja raivoavasta merestä kaunokirjallisina ilmiöinä täytyy kyllä käydä läpi tarkasti erään oman tekstini kannalta, ennen kuin vien tämän takaisin kirjastoon.

“Lyhyesti: näemme että materia on muodon tiedostamaton tausta. Ei vain veden pinta; vesi itsessään, koko massallaan, lähettää meille noiden heijastustensa herkeämättömän viestin. Vain materia voi ottaa kantaakseen tunteiden ja vaikutelmien moninaisuuden. Se on tunteiden varanto.” (s. 56)

“Minusta pitäisi huomata myös uneksinnan ilmaisemattomat arvot ja arvostukset, niiden ihmisten uneksinnat, jotka pakenevat yhteiskuntaa ja haluavat ottaa maailman mukaansa ainoana kumppaninaan. Täydellistä yksinäisyyttä ei tietenkään ole. Eristäytyvä uneksija säilyttää varsinkin yhteytensä kieleen ja kielen uneksittuihin arvoihin; hän säilyttää kieliperheensä runouden.” (s. 132)

“Täytyykö lisätä, että epätavallinen myrsky on myrsky, jota tässä tulkitsee joku epätavallisessa mielentilassa oleva? Silloin universumin ja ihmisen välille aukeaa epätavallinen yhteys, sisäinen, läheinen, substantiaalinen kommunikaatio.” (s. 165)

Antti Rönkä: Nocturno 21:07 (Gummerus 2021)

Intensiivisen romaanin päähenkilö häpeää seksuaalisuuden ilmenemistä omassa ruumiissaan ja mielessään. Kertomus jakautuu kahteen aikatasoon, kuten myös kertojaratkaisu, joka liikkuu minän ja hänen, preesensin ja imperfektin välillä. Tavallaan ratkaisu ilmentää myös persoonan eri puolia, joista toinen yrittää ottaa haltuun toisen, häpeävän. Kyvyttömyys paeta synkeyttä tuottavalta mielensä osalta tulee näkyviin, kuten Röngän esikoisessakin. Hienosti hän on tämänkin romaaninsa kirjoittanut. Rikas kuvakieli tekee kohtauksista – usein piinaavinakin – tietyllä tapaa nautittavia lukea. Tekstistä välittyvä olotila on usein ristiriitainen, kahtaalle repeävä, jännitteinen. Pienoisromaanin laajuinen Nocturno 21:07 on myös vetävä; pitkästä aikaa luin kirjaa pari tuntia yhteen putkeen. Teos sisältää kiehtovan, autofiktion olemusta koskevan pohdinnan, joka on upotettuna kirjastovierailun kuvaukseen – kirjastonhoitaja kuvataan hyväntahtoisesti pihalla olevana, mikä on stereotyyppistä, mutta en jaksanut loukkaantua. Ehkä tilanne on “tosielämästä”.

Vastikään lukemani Marina Abramovicin elämäkerran alussa on kertomus siitä, miten pelko rakennetaan meihin lapsena, ja Röngän romaania lukiessani aloin miettiä, miten syyllisyys rakennetaan. Kuka tai mikä sen tekee ja miksi? Toiset pelkäävät enemmän kuin toiset ja toiset syyllistyvät enemmän kuin toiset; mistä tällaiset erot syntyvät? Tällä kertaa päädyin lukemaan Goodreadsin arvioita teoksesta ennen siihen tarttumista, ja eräs käyttäjä piti romaania “avoimena paapatuksena elämän tuskasta” samastuen kirjassa kuvattuun kirjastovierailun mieheen, joka kysyi, miksi häntä pitäisi kiinnostaa jonkun elämästä lukeminen. Itse taas kiinnityin teoksen maailmaan monissa kohdin, vaikka kokemuksissani on paljon eroavaisuuksiakin päähenkilöön verrattuna. Onko sitten oikein (heh, tätä kysymystä viljellään paljon kirjassakin) kirjoittaa sellaisia romaaneja, joista toiset löytävät omat tunteensa ja kokevat tulevansa nähdyiksi, mutta joista toiset taas jäävät etäälle, koska ovat eläneet hyvin eri tavalla? Tietenkin on. Sitä paitsi romaanin lukemisesta saa irti paljon enemmän, kun ei aseta sille lähtökohtaisesti vaatimuksia. En väitä, että itsekään aina onnistuisin siinä, mutta tällaista avoimuutta kohti pyrin.

“– – kyllähän sen jokainen näki kun Anttia katsoi, ettei siinä seissyt mikään kunnon poika, tervemielinen poika, joka pelasi kuulasotaa ja jääkiekkoa ja tarvittaessa huusi ja tappeli.” (s. 10)

“Jos hän olisi etsinyt kuvia netistä, hän olisi itse ollut vastuussa ja ällöttävien himojensa vanki, joka varta vasten etsii tyydytystä netistä, kirjoittaa hakusanat tieten tahtoen. Mutta kun hän katsoi televisiota, hän saattoi vain ajatella että mitäs tekevät tällaisia videoita, en minä ole niitä valinnut – –” (s. 20)

“Kaikki keskustelumme ovat ironiaa. Sen on ilmeisesti tarkoitus tehdä asioista helpompia, vaikka oikeasti se tekee niistä vaikeampia.” (s. 40)

Suvi Valli: Hallittua kaatumista – ja muita ruumiin kielen asentoja (Poesia 2021)

Esseekokoelma ruumiillisuudesta ottaa lähtökohdakseen asennot, ja niistä rönsytään lajityypin mukaisesti monenlaiseen. Teos on hyvin kirjoitettu, tekijän tausta runoilijana näkyy kielellisissä värähdyksissä ja esseeproosan tarkassa muotoilussa. Esseekirjaksi teos on pitkähkö, yli 220 sivua, ja lukemiseni tapahtui hitaasti, mutta se oli ihan mielekäs tapa tämäntyyppisen esseistiikan parissa. Kirjoittajan lukeneisuus on hyvin laajaa, ja viittauskohteita löytyy niin kotimaisesta nykyrunoudesta kuin 1800-luvun matkakirjallisuudestakin. Mieleenpainuvinta olivat pohdinnat kielestä aistina, tarkkailemisen ja tarkkailtavana olemisen vertailu, kuljeskelu kädet selän takana ja pornonovellin oulipolainen muuntuminen teehetkeksi. 

 ”Ruumis tuntuu todemmalta kuin keho. Se ilmentää, kuinka tulemme olleiksi joka hetki, ja kuinka meissä on jo nyt jotakin meille vierasta, joka jää jäljelle kun henki lähtee.” (s. 43)

”Sairaus ja seksuaalivietti ovat vahvoja voimia, koska niiden vallassa ihmisen uskotaan herkemmin kääntävän selkänsä yhteiskunnan velvollisuuksille ja säännöille, keskittyvän sänkyyn ja siinä piehtaroivaan ruumiiseen.” (s. 83)

”Silti usein tuntuu siltä, etten ehdi ahmia ympäristöä silmilläni, koska minut syödään.” (s. 181)