Vivian Gornick – The Situation and the Story

Vivian Gornick: The Situation and the Story (Farrar, Straus and Giroux 2001)

Yhdysvaltalainen kirjailija Vivian Gornick tunnetaan erityisesti teoksestaan Toisissamme kiinni, ja hän kirjoittaa edelleen (90-v.!) aktiivisesti esseitä. Gornick on myös opettanut kirjoittamista. The Situation and the Story -kirjassaan hän käsittelee nonfiktion lajeja, erityisesti esseetä ja muistelmaa. Hän ottaa paljon esimerkkejä lajien edustajista ja erittelee, miten tekstin kertova minä rakentuu ja miten "tarina" erottuu "tilanteesta". Erityisesti seuraava kohta jäi myllertämään mielessäni: ”’He and I’ is an essay rather than memoir because the writer is using her persona to explore a subject other than herself: in this case, marriage. If it had been a memoir, the focus would have been reversed.” Kohta avasi näkymän, joka ei ollut ennen kirkastunut. Se sai katsomaan taaksepäin ja ajattelemaan julkaistujen tekstieni sijoittumista lajeihin.

Mietin, onko Ruumiin ylittävä ääni oikeastaan tulkittavissa memoiriksi. Muutama lukija on kommentoinut, että kokonaisuudesta jäi päällimmäiseksi mieleen jonkinlainen ”minän tie äänensä löytämiseen”. Se ei ollut päätarkoitukseni (eikä kirjoittaessaan pidä olla liian tietoinen lajimääritelmistä), mutta tulkinnat eivät tietenkään ole hallittavissani enää sen jälkeen, kun päästin tekstin käsistäni. Toisaalta pari lukijaa on tulkinnut teoksen manifestiksi, mihin ohjaa tietysti sen lopetus. Lajeissa on usein hybridisyyttä, ja se, onko kyseessä minuuden syvyyksiin uppoaminen ja oivalluksen löytäminen tuon ”uppoamisprosessin” kautta, vai kirjoittajan kokemuksen käyttäminen yhteiskunnan käsittelyyn, voi vaihdella saman teoksenkin sisällä. Vaihtelu ei ole ongelma, kunhan se ei tuota liikaa hähmäisyyttä ja fokuksen katoamista niin, että teksti ei lopulta päädy sanomaan maailmasta hirveästi. Tiukasta linjauksestaan huolimatta Gornick antaa kirjansa esseeosion päätteeksi esimerkin teoksesta, jossa essee ja memoir sekoittuvat hänen nähdäkseen onnistuneesti: James Baldwinin Notes of a Native Son.

Gornick tekee mielestäni erikoisen tulkinnan siitä, mikä on saanut aikaan esseen ja muistelman suosion (englanninkielisessä maailmassa vuosituhannen vaiheessa, kirja on tosiaan ilmestynyt paljon ennen someaikaa). Hän moittii modernia ja postmodernia romaania tarinallisuuden unohtamisesta ja uskoo, että ihmiset etsivät nonfiktiolajeista sitä, minkä ovat ennen saaneet ”perinteisemmistä” romaaneista. En usko, että selitys pätee ainakaan tämän hetken maailmassa enää. Niin vähän muotokokeiluja ja tarinan ”hylkäämistä” fiktiivisenkään kaunokirjallisuuden valtavirrassa lopulta on.

The Situation and the Storysta käy selväksi, että Gornickille kirjoittamisen opettaminen on nimenomaan lukemisen opettamista – sekä omien tekstien että muiden. Hän siteeraa eri kirjailijoita laajasti, jopa useiden sivujen mitalta. Erityisesti Marguerite Duras’n Rakastajan luokitteleminen memoiriksi oli minulle yllättävä näkökulma. Olin aina ajatellut sitä autofiktiona, mutta tosiaan, tuskinpa siinä mitään kovin kuviteltua tapahtuu.

Tietokirjafestivaalin keskustelussa 6.9. sanoin, että uskon memoir-lajin olevan tulossa Suomeen entistä vahvemmin. Toistaiseksi se näyttäytyy esseissä tai teoksissa, joita kutsutaan markkinoinnillisista syistä (ja Finlandian tavoittelun takia) romaaneiksi. Suomessa nonfiktioksi myönnettyjä (eli kirjastossa 99.1-luokkaan meneviä) memoir-kirjoja kutsutaan katalogeissa ja takakansiteksteissä usein nimityksellä ”omaelämäkerrallinen teos”.

Eräänä iltana kävi niin, että luin The Situation and the Storya liian myöhään, liian lähellä nukkumaanmenoa. Pääni alkoi käydä ylikierroksilla aiheesta ”essee vai memoir, essee vai memoir” ja pyöritteli yöllä tuntikausia puoliunisessa tilassa erilaisia kuvittelemiaan tekstinpätkiä yrittäen vimmatusti sijoittaa niitä jompaan kumpaan lajiin.

Ei enää työkirjoja liian myöhään illalla.

”– – her own mixed feelings. First she sees that she has them. Then she acknowledges them to herself. Then she considers them as a way into the experience. Then she realizes they are the experience. She begins to write.”

“– – fusion of experience, perspective, and personality that is fully present on the page. Because he is so present, we feel that we know who is speaking. The ability to make us believe that we know who is speaking is the trustworthy narrator achieved.”

”From journalism to the essay to the memoir: the trip being taken by a nonfiction persona deepens, and turns ever more inward.”

“– – a rare depth of inquiry into the self suffuses the prose. It’s the depth of inquiry that guides the personal narrative from essay into memoir.”

Tallenne Tietokirjafestivaalin keskustelusta on katsottavissa Areenassa 6.10.2025 asti.

Käsittelin tämän tekstin pyörittelemiä teemoja jo kirjoittaessani Melissa Febosin Body Workista. (Sieltä mm. lisätietoa siitä, miksi käytän englanninkielistä memoir-sanaa edelleen puhuessani tietynlaisista teoksista.) Pelkään toistavani itseäni, mutta tunnen myös, että ajatukseni lajimääritelmistä ovat selkeytyneet ja lauseeni niitä koskien suoristuneet.

Maggie Nelson – Kuin rakkautta

Maggie Nelson: Kuin rakkautta – esseitä ja keskusteluja (S&S 2025, suom. Kaijamari Sivill)

Sanoin muutama päivä sitten keskustelussa, että nautin taidekirjoittamisesta erityisesti silloin, kun siihen yhdistyy arvostamani kirjoittajan tunnistettava ääni. Ei siis tarvinnut kahta kertaa miettiä, tartunko Maggie Nelsonin taide-esseitä, kirjallisuuskritiikkejä ja taiteilijakeskusteluita sisältävään kokoelmaan. Jotkut ovat sanoneet, että Nelsonin ystäviensä kanssa käymät keskustelut, joissa osapuolet kehuvat toisiaan, ovat jotenkin kiusallisia, mutta minusta ystävyyksistä, taiteilijaystävyyksistä ja ajattelijaystävyyksistä ei puhuta maailmassa tarpeeksi, ja virvoituin niistä. Ystävistä ja kiinnostuksenkohteiden ympärille rakentuneista yhteisöistä muodostuvat valitut perheet ovat aina olleet erityisesti sateenkaari-ihmisille elintärkeitä. Monet kirjan dialogit vievät yllättäviin paikkoihin, joihin edes Nelsonin kaltainen ajattelija, tuntija ja kielellistäjä ei varmasti olisi päässyt yksin. 

Tekstejä on koottu valikoimaan parinkymmenen vuoden ajalta. Osa niistä on kirjoitettu näyttelyjulkaisuihin tai esipuheiksi kirjojen uusintapainoksiin, mikä selittää kehuvaa sävyä. Herman Raivion HS-kritiikki esimerkiksi jättää tämän kontekstin kokonaan huomiotta. 

Ruumis, vapaus, halu, rakkaus ja julmuus ovat Nelsonin toistuvia aiheita. Ja toistuvasti huomaan lukevani hänen ajatteluaan niistä mielelläni: innoitun siitä, ponnistelen mieleni rajoja ulospäin, tunnistan jotain mikä on viimein saanut lauseiden muodon, joka loksauttaa ilmiön paikoilleen mutta jättää tilaa myös lukijoiden ajatuksille jatkaa siitä, mihin Nelsonin lauseet jäävät. Niinhän lukijoiden ajatukset aina jatkavat. 

Valikoiman teksteissä esiintyneet taiteilijat tulivat (koko kesän kestäneen) lukemiseni aikaan vastaan eri paikoissa. Tallinnassa kävin taidemuseo Kumussa katsomassa Ragnar Kjartanssonin videoteoksia, joista yksi oli uudelleenversiointi Carolee Schneemannin Meat Joysta. Alkuperäinenkin pyöri näyttelytilassa televisioruudulla – se oli kyllä Kjartanssonin ylelliseksi puettua lihanmussutusta kiinnostavampi. Runokuun päätteeksi järjestetyssä Poetiikkakonferenssissa Taneli Viljanen kertoi runoilija Alice Notleysta, jonka teosta The Descent of Alette myös Nelson käsittelee esseessään. 

Suosikkejani: keskustelut Brian Blanchfieldin, Carolee Schneemannin ja Eileen Mylesin kanssa, puhe Judith Butlerin kunniaksi. Ja Björk! – intoilin aivan fanimeiningeissä heidän keskustelunsa äärellä, mutta niin näytti Nelsonkin tehneen. Lisäksi varasin lukemisen varrella niin Ben Lernerin 10.04:n kuin Herve Guibertin Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni -teoksen. 

Kuin rakkautta -suomennoksen julkaiseminen tuntuu lahjalta, sillä ei ole itsestäänselvää saada maailmalta nykytaidetta käsittelevää esseistiikkaa tuoreeltaan käännettynä. Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Kaijamari Sivillin Nelson-käännökset ovat olleet kautta linjan onnistuneita. Toivon, että Nelsonin aiemmasta tuotannosta ilmestyisi suomeksi vielä The Art of Cruelty. 

”Opin, että saattaa kestää aikansa, ennen kuin tietää, mitä jostakin ajattelee tai tuntee, ja että se aika kannattaa aina käyttää.” 

”Usein käy niin, että monien guruina pitämiensä ihmisten tai sellaisten, joiden kuvittelee ‘saavuttaneen sen mitä itse tavoittelee’ idolisoiminen/idealisoiminen synnyttää tietynlaista surumielisyyttä: alemmuudentunnetta, etäisyyden, kaipuun tai pelätyn mahdottomuuden surua, häpeää siitä, että olet kuka olet juuri nyt. Halu siirtyä nopeasti valaistumiseen, vapauteen, tietoon, raittiuteen, häpeämättömyyteen vapaampaan itseen, onnellisempaan, queerimpaan itseen tai mitä nyt milloinkin – voi olla hurja ja hurjasti eristävä.” 

”Olen huomannut, että feministinä, joka jumaloi rajoja rikkovia pornografisia kirjailijoita, törmää esimerkiksi sellaiseen hankaluuteen, että voi ihastella tekstin raikkautta, vaikka samalla pelkää joutuvansa imaistuksi takaisin sukupuolinormien pyörteeseen, jossa kaikki raikkaus uhkaa tuhoutua.” 

”– – kirjoittajana lukee valikoivan antaumuksellisesti, hakee tarvitsemaansa.” 

”Meille, jotka olemme tottuneet tunteeseen, että muut hajottavat meitä tasaiseen tahtiin, ratkaisevan tärkeä avain vahvemmin elämisen arvoisen elämän kehittämiseen voi olla se, että opimme yksilöllistämisen, erillisyyden ja rajojen vetämisen taidon.” 

”Jos meiltä puuttuu jotakin sekä silloin, kun olemme hajottaneet toinen toisemme että silloin kun emme, eikö meidän olisi parempi hyväksyä tietty huojunta siinä välillä, lepatus, joka luonnehtii sekä rakkautta että suremista?” 

Teoksesta kirjoittaa myös Tommi Melender Suomen Kuvalehdessä. Satun tietämään, että tulevaan Nuoreen Voimaankin on tulossa kirjasta laaja kritiikki.