torstai 1. maaliskuuta 2018

Antti Nylén - Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén  Vihan ja katkeruuden esseet (Savukeidas 2007)

"Aloin suunnitella teesejä. Aloin ajatella, että tuli ja sanat muistuttavat toisiaan. Molemmat tarttuvat. Molempia on vapaasti saatavilla. Tulitikut ja sanat ovat helppokäyttöisiä. Mutta silti ison rakennuksen polttaminen tai kokonaisen sanataideteoksen rakentaminen vaatii monia hyveitä, kärsivällisyyttä, uhrautuvuutta, harjaannusta, mutta myös paljon onnea. Tulta tai sanoja voi käyttää minkä tahansa päämäärän ajamiseen. Hullut, epänormaalit tarttuvat niihin erityisen mielellään.   Petyin, kun molemmat tulipalot olivatkin merkityksettömiä, naurettavia sattumuksia ja jouduin luopumaan kaavailemistani teeseistä. Ne  sekä tulipalot että teesini  näyttivät hyviltä mutta olivatkin täyttä sontaa."
Antti Nylénin esikoisteos Vihan ja katkeruuden esseet on kirja, jonka "kaikki muut" vaikuttavat lukeneen jo kymmenisen vuotta sitten. Kirjaa voi kutsua kotimaisen nykyesseistiikan klassikoksi, jos nyt klassikoksi voi kutsua noin vähän aikaa sitten ilmestynyttä teosta, mutta toisaalta, jatkuvastihan sitä tehdään, on käsite "nykyklassikko", joka googlauksen perusteella voi tarkoittaa niin taideteoksia kuin ruokiakin. Hakutulossivulle nousee mm. juttu kinkkupöytään sopivista viineistä, mistä päästäänkin aasinsillan kautta esseekokoelmassa laajimmin esiintyvään aiheeseen, lihansyöntiin, johon Nylénin kirjoituksissa lievästi sanoen suhtaudutaan negatiivisesti. Huomasin sattumalta bloggauksen kirjoittamista aloittaessani, että tästä teoksesta on tehty gradukin, Lihan teema ja esseistiminän rakentuminen Antti Nylénin esseekokoelmassa Vihan ja katkeruuden esseet. Kun kirjassa on gradun verran läpikäytävää, tuntuu sen teemojen ja tyylin tiivistäminen blogitekstiksi hankalalta. Minun ei kannata lähteä käymään läpi kaikkea, mikä minulle tästä mieleen heräsi. Pyrin olemaan tiivis.
"Olen ajatellut, että paljossa kaunokirjallisuudessa, lähinnä hyvässä, on kysymys kostosta. Kirjallisuus syntyy halusta ilmaista sanoin jotakin niin hallitusti, niin hyvin, että ylivoimaisenkin vihollisen on pakko vaieta ja ainakin salaa myöntää huonommuutensa. Pidätelty, tyylitelty aggressio on aina murhaavinta."
Nylénin kirjoitustyyli on erittäin vakuuttava, hiottu ja kirjallinen. Teos toimii todisteena siitä, miten esseekin on kaunokirjallista tekstiä, jos asia on vielä ollut jollekin epäselvä. Voin tässä kohtaa myöntää, että tämä on ensimmäinen kirjamuodossa lukemani esseeteos varmasti vuosiin. Päätin tänä vuonna ryhdistäytyä asian suhteen. Sinänsä tyylilaji ei ole minulle vieras, koska luen paljon lehtiä, erityisesti sellaisia jotka käsittelevät kirjallisuutta, ja ne sisältävät jonkin verran yksittäisiä esseitä eri kirjoittajilta. Monissa seuraamissani verkkojulkaisuissakin on tekstejä, jotka laskettaneen esseiksi. Kun lukee kirjaksi painetun kokoelman yhden kirjoittajan esseitä, se saa toki eri tavalla kiinnittämään huomion esseiden poetiikkaan, kirjoittajan ääneen. Nylénin ääni on terävä, sivalteleva, poleeminen, mutta hän ei jää pinnalliseksi räksyttäjäksi vaan käsittelee monia aiheitaan tietynlaisella herkkyydellä; tyyli toki pysyy sivulta toiselle, siitä ei livetä. Hänen aiheisiinsa lukeutuvat niin liha ja siihen liittyvä sukupuolipolitiikka kuin dandyismi, taide ja kulttuuri (esimerkiksi Morrissey, Luukas Moodysson, Islaja, Leena Krohn) ja tietysti hieman on käsitelty kirjoittamista ja kääntämistäkin. Nylénin katolilaisuus on nostettu julkisuudessa esille niin usein, että yllätyin miten vähän kirjassa suoraan käsitellään kristinuskoa, siitä huolimatta että jumalasta olomuotoineen puhutaan monesti. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu tapaan, joka tuntuu ymmärrettävältä ja ns. helposti lähestyttävältä tällaiselle uskonnottomallekin. Ateismin Nylén muuten kirjoittaa olevan "kosmista rasismia", hillitöntä, vaikka en perusteluista huolimatta osta hänen väitettään.
"Teiniangsti on samantyyppinen sana kuin runotyttö: käsitteet otetaan esille, kun halutaan väheksyä jotakin ilman aiettakaan ilmoittaa, mitä."
Nylén heittelee teräviä piikkejä eri suuntiin, ja erityisesti osansa saavat tietyt kotimaiset taiteilijat ja kriitikot, kuten Teemu Mäki ja Putte Wilhelmsson. Lukemisen ohella olikin kiinnostavaa tutkia, miten kohteet ovat mahdollisesti ottaneet Nylénin heidän sanomisiinsa kohdistamat ryöpytykset. Ainakin Putte Wilhelmssonin kanssa nokittelu oli jossakin määrin jatkunut netin puolella ja esimerkiksi kirjamessuesiintymisessä, mutta löytämissäni teksteissä heidän sananvaihtonsa liittyi enimmäkseen Nylénin Wilhelmssonin kirjasta Hesariin kirjoittamaan kirjallisuuskritiikkiin. Mäki ei ilmeisesti ole noteerannut asiaa millään tavalla. Lopussa olevaa henkilöhakemistoa selatessa oli ironisen huvittavaa huomata, että Nylén on maininnut näitä kriittisesti sivaltamiansa henkilöitä lähes yhtä monilla sivuilla kuin ihailemiaan Morrisseytä, Moodyssonia tai Charles Baudelairea.

Antti Nylénin palkittu ja edelleen kulttuurikeskusteluissa usein (viimeksi tänään Ylellä kahden esseekirjailijan haastattelussa) mainittu teos ei tuottanut minulle lukijana pettymystä. Se on vahvalla äänellä ja tyylillä kirjoitettu esseekokoelma. Vaikka en ollut joistakin asioista samaa mieltä ja vaikka maailmankatsomukseni on joissakin kohdin eri, myös vastaan haraavia näkemyksiä luki mielellään. Usein teos sai jopa naurahtamaan heitoillaan, lauseilla joissa vihaisuus tiivistyi ryöpsähdyksiksi, joita ei enää voinut lukea täysin vakavissaan, vaikka kirjoittamisen taustalla olevaa vakavuutta ei toki ollutkaan syytä epäillä. Olen nyt selvästi kiinnostunut esseistä enemmänkin, sillä eilen illalla aloin lukea (pitkään jo kirjastosta jonottamaani) Roxane Gayn teosta Hunger : a Memoir of (My) Body, joka sattuu sopimaan hyvin luettavaksi Nylénin feminististen ja ruumiillisuutta käsittelevien tekstien perään [Edit. Lukiessani Gayn teosta lisää totesin, ettei se itse asiassa ole esseekokoelma vaan nimensä mukaisesti yhtenäinen muistelmateos]. Olen laittanut varaukseen myös Antti Hurskaisen ja Silvia Hosseinin tuoreet teokset. Ehkä tämä on se vuosi, jolloin tutustun kunnolla esseeseen kirjallisuuden lajina.

Muualla blogeissa: mm. Kirjavinkit, Kaiken voi lukeaNipvet

2 kommenttia:

  1. Täällä vielä yksi, jolla tämä on lukematta! Pitkään se on pitänyt kyllä saada vuoroon, mutta aina joku muu kiilaa edelle. Roxane Gay & Koko Hubara kuitenkin viime vuonna viitoittivat minua esseiden tielle, joten ehkä olisi aika jo tämän lähes modernin klassikonkin pariin hypätä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kuulla, että on muitakin, joilta tämän lukeminen oli jäänyt. :D Hubaran kirjan kanssa olen myös varausjonossa. Tuo nyt lukemani Gayn kirja ei sitten oikeastaan ollutkaan esseekokoelma vaan muistelmateos, vaikka Bad Feminist taitaakin olla esseitä. Kiinnostavia joka tapauksessa, selkeästi löytyy tarpeellista tutustuttavaa tästä genrestä!

      Poista