"– Aikomuksenani on hankkia kuolleita, jotka kuitenkin henkikirjotusluettelon mukaan ovat elossa, sanoi Tšitšikov.Kiistattomasta klassikosta kirjoittamisen aloittaminen tuntuu erilaiselta kuin uutuusteoksen tai lähimenneisyydessä ilmestyneen kanssa. Uuden teoksen laatua pitää avata monipuolisesti, sijoittaa se kirjallisuuden maailmaan ja perustella huolellisesti sen tärkeyttä silloin, kun sen itse selkeästi tuntee. Suuren klassikon kohdalla perustelut on jo tehty moneen kertaan merkittävän aseman saavuttamisen ohessa. Nikolai Gogolin (1809–1953) Kuolleet sielut on venäläisen kirjallisuuden tunnetuimpia teoksia. Kansiliepeessä kerrotaan, että Gogol suunnitteli kolmiosaista venäläistä vastinetta Danten Jumalaiselle näytelmälle, mutta lopulta kokonaisena säilyi vain tämä teos, ensimmäinen osa, joka vastaa Danten Helvettiä.
Silloin Manilovilta putosi piippu lattialle, ja suu, joka oli auennut selälleen, jäi auki muutamaksi minuutiksi."
Kollegineuvos Tšitšikov siis saapuu nimeltä mainitsemattoman kaupungin matkustajakodin portista sisään vaunuilla, "jollaisissa tavallisesti matkustavat naimattomat miehet", ja hän valloittaa kaupungin väen miellyttävällä olemuksellaan. Kaupunkilaiset ovat hänestä suorastaan ylitsevuotavan hurmaantuneita, ja eräänä päivänä Tšitšikov lähtee tapaamaan tilanomistaja Manilovia. Tällöin selviää tämän mystisen virkamiehen merkillinen suunnitelma: ostaa tilanomistajilta näiden "kuolleita sieluja", jotka ovat siis kuolleita talonpoikia eli todellisuudessa maaorjia. Tšitšikov kiertelee tilalliselta toiselle ja onnistuu kaupoissaan vaihtelevasti. Toiset epäilevät hänen tarkoitusperiään suuresti, ja toiset ovat varsin tyytyväisiä päästessään eroon henkikirjoitusluettelossa näkyvistä "sieluista", joista joutuu kuitenkin maksamaan, vaikka ne ovat kuolleita. Lopulta epäilykset kaupungissa kasvavat...
"Toiseen aikaan ja toisenlaisissa olosuhteissa tällaiset huhut eivät olisi kenties herättäneet minkäänlaista huomiota, mutta N:n kaupunki ei ollut saanut pitkään aikaan mitään uutisia. Kokonaista kolmeen kuukauteen ei ollut tapahtunut mitään sellaista, mitä pääkaupungeissa sanotaan commérageiksi eli juorujutuiksi ja mikä on, kuten tunnettua, kaupungille yhtä tärkeää kuin ruokatavarain tuonti oikeana aikana."Gogolin romaania on pidetty onnistuneena venäläisen realismin perustan luojana, joka pyrkii tavoittamaan jotakin olennaista venäläisestä kansanluonteesta, siitä paljon puhutusta venäläisestä sielusta. Olin kuuntelemassa, kun Rosa Liksom puhui kirjasta viime syksynä Helsingin Kirjamessuilla. Hän kiinnitti huomiota siihen, että Venäjä etsi kirjan kirjoittamisen aikaan suuntaa samalla tavoin kuin nyt. Teoksen todettiin sisältävän paljon mustaa huumoria ja sen kuvaaman todellisuuden olevan arvaamatonta. Liksom myös vertasi haastattelussa Tšitšikovia nykypäivän sijoitusneuvojiin! Mainittu haastattelu on muuten edelleen katsottavissa Ylen sivuilta, ja siinä puhutaan muistakin venäläisistä klassikkoteoksista.
Lukukokemuksena kirja oli 2010-luvulla elävälle nuorelle aikuisellekin hyvin mielenkiintoinen, teos sai pohtimaan asioita laajemmin monesti ja lukeminen oli varsin nautittavaakin. Ajoittaista puuduttavuutta kyllä ilmeni, mikä on venäläisille klassikoille tietääkseni tyypillistä (tällainen kokemus nimittäin sai aikaan, että jätin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen kesken muistaakseni noin puolivälissä, kyllä, ottakaa vaan kivet valmiiksi ja soihdut ja talikot esiin). Teoksen kertojaääni on kiinnostava – se ottaa mukaan myös kirjailijan, josta puhutaan monessa kohtaa kolmannessa persoonassa "tekijänä". Kuitenkin välillä ääni puhuttelee lukijaa tavalla, josta saa vaikutelman, että kertoja olisi yksiselitteisesti kirjailija itse. Kerrontaratkaisut ovat jännällä tavalla kiehtovia, ja erityisesti viehätyin kohdasta, jossa yllytään paasaamaan kirjailijuudesta, kirjallisuudesta ja sen arvostuksesta.
"Aikakauden arvostelu ei näet myönnä, että linssit, joilla nähdään uusia aurinkoja, ja linssit, jotka tuovat esiin näkymättömien hyönteisten liikkeet, ovat yhtä ihmeellisiä; nykyajan arvostelu ei myönnä, että tarvitaan suurta sielun syvyyttä, kun on valaistava halveksitusta elämästä otettua kuvaa ja tehtävä se henkisesti helmeksi; ajan arvostelu ei myönnä, että suuri innoittunut nauru ansaitsee päästä suuren lyyrillisen liikutuksen rinnalle ja että sen ja markkinailveilijän kujeiden välillä on pohjaton kuilu."Näyttäisi, että 1800-luvun alkupuolen Venäjällä on siis keskusteltu kiihkeästi siitä, onko viihdekirjallisuus kirjallisessa maailmassa samalla viivalla vakavammaksi mielletyn kanssa! Pahinta on kuitenkin markkinailveily.
Kuolleiden sielujen kertoja pahoittelee myös lähellä kirjan loppua, että kirjassa esiintyvät hahmot ovat Tšitšikovin pyrkimysten takia niin epämiellyttäviä. Eipä heitä kovin mairittelevalla tavalla kuvatakaan, vaan varsin ankeina niin henkisiltä kuin fyysisiltä ominaisuuksiltaan, joista jälkimmäisiä on esitelty kirjassa myös sivun kokoisina kuvina aina kunkin hahmon tullessa mukaan tarinaan. Kuvitukset on kirjan mukaan tehnyt P. Boklevski.
Kirja on mielenkiintoinen kurkistus oman aikansa Venäjään Nikolai Gogolin silmien kautta. Monille kohdille sai naurahdella ja Gogolin satiiri ei säästele eikä kumartele, minkä hän epäili kirjansa kertojan suulla ärsyttävän maanmiehiään: "[v]ielä saa tekijä osakseen syytöksiä niin sanottujen patrioottien eli isänmaanystävien taholta – –". Monet ovat kuitenkin myöhemmin pitäneet Gogolia henkilökohtaisilta näkemyksiltään varsin konservatiivisena ja hän itsekin piti suhtautumistaan Venäjään sentimentaalisena. Kirjan viimeisen sivun visio nopean, saavuttamattoman troikan lailla kiitävästä Venäjästä toi mieleen edellä mainitun Liksomin Hytti nro 6 -romaanin. Vaikutteita on hyödynnetty hienosti. Gogolin perintö elää vahvasti myös tämän päivän kirjallisuudessa, ja siksi tämän tuotanto on tärkeää luettavaa kirjallisuuden rakastajille myös nykymaailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti