tiistai 8. marraskuuta 2016

Jyri Vartiainen - Aurinko

Jyri Vartiainen  Aurinko (Poesia 2016)

"Tytti huomasi että Kämäräinen oli asetellut kuistille kolme kuivattua angervohopeatäplää. Ne olivat hänelle juhannuksen perhosia. "Ihan kiehuvat auringossa", Kämäräinen sanoi, kertoi kuinka niitä liiteli takuulla nytkin jonkin rannalle kyhätyn kokon ympärillä. Tytti ei ymmärtänyt miksi Kämäräinen ei tyytynyt pelkästään neulaamaan hyönteisiään. Mies oli niin kömpelö käsistään että siipisuomut irtosivat levitysvaiheessa. Perhosista tuli kuluneen ja nuhjuisen näköisiä."
Jyri Vartiaisen Aurinko hyppäsi silmiini ensin siitä erikoisena, että se on Poesian julkaisema romaani. Yleensähän kyseinen osuuskunta julkaisee lähinnä runoteoksia, jotka saavat usein myös palkintoja ja tunnustusta. Arvelin alle satasivuisen pienoisromaanin olevan tutustumisen arvoinen, sillä Poesian kustantamaksi päästäkseen kirjan kieli todennäköisesti olisi hyvin vahvaa ja omaperäistä. Lainasin kirjan, mutta se hautautui kuitenkin lukupinoon syksyn vahvojen uutuuksien jyrätessä. Uusin kirjastolainaa kerta toisensa jälkeen, kunnes kiinnostuin Auringosta uudelleen Helsingin Kirjamessuilla kuunnellessani esikoiskirjapaneelia, johon Vartiainen osallistui.

Kirjan henkilöt, pariskunta Tytti ja Kämäräinen, asuvat jälkimmäisen isältä perityillä rahoilla hankitulla maatilalla. Kämäräisellä on ollut ennen antikvariaatti, joka on mennyt konkurssiin, ja nyt hän vain keräilee perhosia. Kuten alun lainauksesta käy ilmi, sekään ei suju kovin mallikkaasti. Lisäksi Kämäräinen kirjoittelee vihkoihin jonkinlaisia runoja ja muistiinpanoja. Tytti on kuvataiteilija, joka on aiheenaan erityisesti keskittynyt aurinkoon. Hän maalaa aurinkoja pihalla oleviin kiviin. Vaikka Tytti on saanut palautetta, että hänen työnsä muistuttavat alakoululaisen tuherruksia, hän on varsin varma taiteilijaidentiteetistään ja olemisestaan muutenkin. Toisin on Kämäräisellä, joka on jatkuvasti epävarma, ahdistunut ja kärsii unettomuudesta.

Teoksen maailma on erikoinen ja siinä on oma viehättävyytensä. Pariskunnan osapuolet puuhastelevat omiaan, hoitavat tilan töitä jotenkuten, juovat välillä liikaa viiniä ja vaeltelevat metsässä. Tytti keskittyy analysoimaan aurinkojensa olemusta ja Kämäräinen muistelee vanhoja, kuten antikvariaattinsa pitämistä, vanhempiaan ja suurta ahdistusta aiheuttanutta asiointia esimerkiksi pankissa. Luonnon eri ilmiöt ja yksityiskohdat ovat jatkuvasti mukana kerronnassa, usein elollistetuiksi kuvattuina. Pariskunnan luontosuhde on muutenkin... läheinen. He siis harrastavat seksiä usein niin, että mukana on kiveä, kantoa, puuta, marjoja... Näistä varsin hämmentävistä kohtauksista tulee mieleen lähinnä se ruotsalaismedian viime kesänä uutisoima juttu miehestä, joka harrastaa seksiä luonnon kanssa. Muistaakseni tämä kirja tosin ilmestyi jo ennen sitä.

Kirjan kieli on, kuten odotin, hyvin omanlaistaan. Lauseet on ladattu täyteen vertauksia ja merkityksiä niin, että se jo hengästyttää, ja kirjan lukeminen on huomattavasti hitaampi prosessi kuin kuvittelisi. Kieli on erittäin runollista ja monessa kohtaa tyyliä voisi mielestäni kuvata runoproosaksi. Aurinko on kokonaisuutena oikea sanataideromaani. Merkityksin latautuneet lauseet muistuttivat ajoittain mm. Raija Siekkisen novelleista. Kerronnassa on myös jotain sympaattisen kömpelöä, mutta tyyli jatkuu sellaisena kautta linjan tuntuen harkitulta ja luoden teokseen omaleimaisen tunnelman.
     "Jäljessä unisena kulkeva Kämäräinen ihmetteli, kuinka Tytti oli saanut maalitahran mekonrievunsa selukseen. Naisen niska näytti oranssilta. Sääriin oli ilmestynyt lisää ruhjeita. 
     Tässä se viimeksikin tuli, Kämäräinen tajusi. 
     Pellonlaita, lähestyvä metsä ja Tytin selkä. Vierauden tunne niin kuin pankissa. Punainen teroitin ja lyijyn jätteet sen sisällä. Kiharalla, toisiinsa kietoutuneina. Lyijy pahempi kuin veitsi." 
Aurinko on hieno, erikoinen, pieni teos, jossa on paljon syvyyttä. Sen voisi kuvitella lukevansa uudelleenkin, sillä paljon huomaamatta jäänyttä tuntui tulevan esiin palattuani selailemaan eri kohtia yhden lukukerran jälkeen. Vartiainen on kertonut haastattelussa kirjoittavansa jo kahta uuttakin pienoisromaania, odotan mielenkiinnolla.

Muissa blogeissa: Tuijata

2 kommenttia:

  1. Luin itse Auringon kahdesti peräjälkeen, ja olen edelleen sitä mieltä, että siinä vasta mystinen pieni opus! Onneksi satuin lukemaan rinnalla myös Vesa Haapalan kritiikkiä Olli-Pekka Tennilän uusimmasta runokokoelmasta. Ei ollut vaikea huomata yhtäläisyyksiä Auringon ja muiden Poesian julkaisujen välillä. Poesialla tuntuu paikoin olevan kovin yhtenäinen linja julkaisujen suhteen... Oli hienoa lukea, kuinka selkeästi olit onnistunut avaamaan kirjan tarinaa, sillä nimenomaan tarinan pääpiirteet tuntuivat minusta hankalasti määriteltäviltä. Jään myös odottamaan mielenkiinnolla Vartiaisen tulevia teoksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poesialla on ymmärtääkseni aika tiivis porukka, joka toiminnasta vastaa, joten tietynlainen linja on ehkä päässyt muodostumaan vuosien varrella. Olen lukenut taannoin myös Kristian Blombergin hienon runokokoelman Valokaaria, ja siinäkin havaintojen ihmeellinen maailma on vahvasti läsnä. Auringon yksityiskohtien runsaus pakahduttaa ajoittain niin, että suurempien linjojen näkeminen on hankalaa, kiva kuulla että onnistuin siinä. :)

      Poista