Elmer Diktonius - Janne Kuutio (klassikkohaaste)

Elmer Diktonius – Janne Kuutio (Tammi 1946), alkuteos Janne Kubik (Schildt 1932). Suomentanut kirjailija itse.

"Kumma sana tuo 'revolutsija', vallankumous; – ja kummallisin juuri tuo lutsija-häntä; juuri häntä, märkä häntä; juuri märkä, riippuva, kosteine yhteenjuuttuneine karvoineen. Janne näkee koko vallankumouksen edessään märän elukan hahmossa riippuvine, vettä valuvine häntineen; joku on kai yrittänyt hukuttaa elikkoparan, työntänyt sen järveen – mutta se kompuroi takaisin maan kamaralle ja seisoo siinä villipetona harjakset pystyssä kita vihaisesti muristen. Janne tuntee liikutusta, lähestyy villipetoparkaa ja taputtelee hengessään sen päätä: Oo sä rauhas niin kauan kun mä elän!"

Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaani Janne Kuutio julkaistiin ruotsiksi vuonna 1932, keskellä kuohuvaa Suomea, jossa teos on ollut outolintu hyvin monella tapaa. Tekijä on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen painoksen avaavassa "Aluksi peräkaneetti"-osiossa istahtaneensa kirjoittamaan modernin romaanin, mutta hän jysähti sanoista tehtyyn puupiirrokseen ja myöhemmässä painoksessa vuosikymmenten jälkeen totesi: "Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan." Kun miettii ilmestymisajan henkistä ilmastoa tässä maassa, kovakouraisuus lienee johtunut myös muusta kuin romaanin edustamasta modernismista. Sisällissotateeman käsittely hyvin konkreettisesti punaisen näkökulmasta on ollut tuolloin jotakin käsittämätöntä, kun pamflettimaisia valkoisesta näkökulmasta kirjoitettuja romaaneja ylistettiin ns. vapaussotaa ja "oikeanlaista" ajattelumaailmaa välittävinä. Liekö alkuteoksen ruotsinkielisyys ollut syynä, että tällaista on voinut ylipäätään julkaista 30-luvun Suomessa? Toinen huomionarvoinen seikka on se, miten ajaton romaani on kyseessä. Kun alkaa lukea kirjaa, sen kielellinen maailma ei todellakaan tunnu siltä, mitä tulee mieleen 30-luvun kotimaisesta kirjallisuudesta, tai edes 40-luvun, jolloin tekijä on julkaissut "muovailemansa" suomenkielisen painoksen. Diktonius on ollut aikansa uusien virtausten kärkijoukossa, kuten suomenruotsalaiset tekijät ovat usein kirjallisessa elämässämme olleet.

"Sen verran tosin tarvinnee vihjaista, että tallin ilmapiiri ja seurustelu renkien parissa ei vaikutukseltaan ollut yksinomaan niin pyhäkoulumaista laatua kuin hän muisteloissaan yrittää uskotella. Ympäristö kehitti hänet nopsasti varhaiskypsäksi lapsukaiseksi, ja ystävälliset ylijumalat huolehtivat siitä ettei häneltä suinkaan puuttunut hedelmiä hyvän- ja pahantiedon puusta – voi paremminkin sanoa että ne koko topakasti ravistelivat sen käärmeliukasta runkoa, jotta raakileet suorastaan tipahtivat hänen syliinsä."

Romaani kertoo päähenkilönsä Jannen vaiheista lapsuudesta kuolemaan, mutta järjestys ei ole täysin kronologinen, vaan kirjan avaavan, sisällissota-ajan pakkasissa värjöttelevän jakson jälkeen siirrytäänkin auringoista ja oljista haaveilun kautta lapsuuden tallimiljööseen, joissa väreilee eroottinen lataus. Romaanille maineen kokeilevana proosateoksena ovat luoneet tekijän kursiivilla kirjoitetut kommentit, jotka vuorottelevat Jannen vaiheista kuvakielisesti kertovien osuuksien kanssa. Tekijän "kommenttiraidat" selittävät Jannen vaiheita ja tekoja – mikä helpotus voisikaan olla tällainen keino kirjoittajille, jotka usein taipuvat selittämiseen proosassaan! Selitysosuudet voisi siivota omiksi jaksoikseen. Diktonius kertoo kommentoivien osuuksiensa kirjoittamisen syyn: Mutta työlästä on päästä omista ja aikalaistensa piintyneistä pahoista tavoista! Senvuoksi on tekijä lakaissut kokoon kaikki ne päätelmät, aivoitukset ja mietelmät, jotka häntä ahdistivat hänen häärätessään J. K:n kimpussa. työntänyt ne yhteen läjään ja välimerkkien sisäpuolella julkaissut ne joka luvun lopussa. Teosta elävöittävät ajoittain myös Tapio Tapiovaaran mieleenpainuvat ja "puupiirrosta" ilmentävän kirjaesineen tunnelmaan sopivat piirrokset. Varsinaisen tarinaosuuden kieli on tosiaan hyvin kuvallista, mutta samalla niukkaa ja vain välttämättömän näyttävää, tekstiäkin on sivuilla vähän. 190-sivuinen nide on tekstuaaliselta laajuudeltaan lopulta pienoisromaanin luokkaa, mutta samalla teos tuntuu kokoaan suuremmalta; kirjaa lukee mielellään hitaasti, lauseisiin pysähdellen. Myös kommentoivien osioiden kieli on erittäin täsmällistä, tapahtumien selittäminen ei tässä tarkoita huolimattomuutta. Virkkeet venyvät välillä pitkähköiksi, kun lauseita ketjutetaan monipuolisin välimerkein: sekä puolipistettä, kaksoispistettä että ajatusviivaa käytetään usein. Kun verrataan aikakauden toiseen ilmeiseen kotimaiseen modernistiin, 1933 Alastalonsa julkaisseeseen Volter Kilpeen, Diktoniuksen virkkeet pysyvät kuitenkin varsin tiiviinä ja vähemmän kiemuraiseen tapaan ilmaisevina. Murretta Diktonius käyttää säästeliäästi; vain loppupuolella, kun Janne yllättäen on loikannut poliittiselta laidalta toiselle, hänen puheissaan käyttämänsä murre päästetään reippaasti valloilleen. Runoilijana parhaiten tunnettu Diktonius kertoi avoimesti eurooppalaisen modernismin edustajilta omaksumistaan vaikutteista, ja ajoittain varsinaisen kertomuslinjan kielellinen maailma on hyvin runomaista proosaa:

"Hänen silmissään väreilee yhä, väreilee ja huojuu, mutta maisema, joka tähän asti on ollut yhtä ainutta sumuisesti vyöryvää punaista merta, palajaa vähitellen luonnolliseen muotoonsa ja alkuperäisiin väreihinsä – ensin se levenee, sitten kapenee, ja siinä se nyt on kuten sen olla pitää: keinu, puut, pensaat, tie, kaikki tyynni. Janne pitelee keinuntolpasta kiinni ja värisee: äsken niin kuumissaan, niin kylmissään nyt."

Diktonius suhtautuu "kommenttiosioissaan" päähenkilöönsä kuin henkilöön, jolla on jonkinlainen oma tahto. Janne (tai J. K. kuten kirjailija häntä kutsuu) on elänyt tekijän pään sisällä, kunnes hänet on karkotettu siihen aidattuun alaan, jota kirjaksi sanotaan. Janne kuvataan toisaalta ajelehtijaksi, jonka oma tahto ja perimmäiset ajatuksetkin jäävät hieman pimentoon – tai vaatisivat useampia lukukertoja kirkastuakseen? Esimerkiksi päähenkilön pohjimmiltaan vaalimat aatteet tuntuvat jäävän jonnekin kielen kerroksiin. Sisällissotakuvauksestakin jää päällimmäisenä mieleen Jannen ärsyyntynyt värjöttely lapsuuden tallin olkia kaivaten. Sotaan tapahtumana suhtaudutaan myöhemmin halveksien. Diktonius kuvaa Jannen aatteiden vetovoiman helpoksi uhriksi. Toisaalta Janne on syrjässä kulkija, joutuu vankilaan ja työn saaminen on hankalaa, eli kirjailija tuntuu hieman ottavan kantaa myös syrjäytyneen yksilön mahdollisuuksien kapenemiseen. Tekijä vaikuttaa kyllästyneen jyrkkiin aatteisiin, jotka ovat leimanneet Suomen kompuroivaa alkutaivalta. Liekö modernistinen tyylikin ollut hänelle keino paeta vain yhtä ainoaa totuutta julistavia aatteita, sillä moniulotteiset kerrontatavat tuovat kuvatun ajanjakson yhtä aikaa sekä lähelle että kauas, jolloin lukijankin perspektiivi laajenee, mikäli sattuu olemaan sellaiselle avoin.

Tätä suomenruotsalaisen modernismin klassikkoteosta voi suositella proosakokeiluista kiinnostuneille, mutta myös sellaisille lukijoille, joita kuvattu historiallinen aika kiinnostaa ja jotka ovat valmiit tutkailemaan sitä perinteisestä poikkeavan, mutta monipuolisen kuvauksen kautta. Nykylukijalle Janne Kuution lukeminen on modernin lähestymistavan ansiosta ehkä helpompaakin kuin se on aikalaisille ollut. Teoksen rakenteeseen pääsee hyvin mukaan parin ensimmäisen luvun jälkeen, ja sen jälkeen voi keskittyä lukemaan, nauttimaan taidokkaasta kielestä ja huolella laadituista ratkaisuista. Olen tyytyväinen, että olen sattunut hankkimaan kirjan antikvariaatista hyllyyni, sillä se on kirjaesineenäkin kaunis, ja teoksen maailma on ehdottomasti palaamisen arvoinen.

Janne Kuutio blogimaailmassa: Kirjavinkit, Kirjan nurkkaan, Matkalla tuntemattomaan, Evarian kirjahylly, KirjaSiili, Donna Mobilen kirjat, Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -blogi
Muualla verkossa: Wikipedia

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tällä kertaa vetää Unelmien aika -blogi, josta voit käydä katsomassa, mitä muita klassikoita bloggaajat ovat tämän kesän haasteessa lukeneet.