lauantai 18. helmikuuta 2017

Anneli Kanto - Lahtarit

Anneli Kanto  Lahtarit (Gummerus 2017)

"Sitäkin enemmän ryssille jäi aikaa keittää limpuistansa viinaa ja sitä juopotella sekä viekoitella siveettömyyteen ja velttoon elämään nuoria naisia, jotka olivat riittävän ymmärtämättömiä tajuamaan, mihin sellainen meno johtaisi. Myös seudun vähälukuiset punaiset veljeilivät häpeämättömästi näiden sortovallan edustajien kanssa, jotka auliisti osoittivat "solirariteettia" aseveljilleen."
Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit ilmestyi 27.1.2017, Suomen sisällissodan alkamisen 99. vuosipäivänä. Romaani on ollut minulle yksi alkuvuoden odotetuimpia. Vakuutuin kovasti Kannon edellisestä historiallisesta romaanista Pyöveli. Se oli verevä (monella tapaa!) ja vetävä, selvästi perusteellisen taustatyön pohjalta syntynyt teos. Lahtarit kiinnosti erityisesti myös sisällissotateemansa takia. Aihe on alkanut herättää minussa mielenkiintoa vuosi vuodelta enemmän, tyypillisestä syystä eli sukuhistorian vuoksi: isäni mummu on ollut sairaanhoitajana punaisten puolella sisällissodassa. Hän oli silloin 17-vuotias.

Lahtarit-romaanin näkökulma selviää jo nimestä  kirja kerrotaan valkoisen puolen edustajien kautta. Tämä on viime vuosina ollut harvinaista. Vielä 1930-luvulla ilmestyi useita "vapaussotureiden sankaruutta" kuvaavia teoksia, joita kehotettiin hankkimaan kirjastoihinkin aatteellisen "puhtauden" vuoksi, vaikka olisivat olleet kehnommanpuoleisesti kirjoitettuja. Kannon romaani puolestaan on ansiokas ja koskettava juuri siinä, että se riisuu päälleliimatun sankarinviitan ja esittää sotaan osallistuneiden ihmisyyden. Kirjan hahmot ovat pääosin maatalojen nuoria miehiä Etelä-Pohjanmaan Ilmajoelta. Heidät kutsuttiin ajamaan maasta väkivalloin pois niin "ryssää" kuin "punaryssää". Ensin riisutaan aseista ja lähetetään tiehensä vasta itsenäistyneessä maassa oleskelleet venäläiset, ja sen jälkeen lähdetään kohti etelää valtaamaan takaisin punaisten vallankumouksessa haltuunsa ottamat alueet.

Romaani etenee episodimaisesti, lyhyin luvuin ja jatkuvasti vaihtuvin kertojin. Ratkaisu on sujuvan luettavuuden kannalta aina uskalias, mutta Lahtareissa tämä toimii: sodan kaoottisuuteen poukkoileva näkökulmakerronta sopii. On muutama ns. vakikertoja, kuten pari suojeluskuntalaista, jääkäri, ambulanssilääkäri, muonittajasta arkuttajaksi päätyvä nuori nainen sekä konekiväärimasinisti. Sen lisäksi on satunnaisempi joukko hyvin moninaisista eri rooleista  mukana on jopa suomenhevonen, jonka osuus kerrotaan kauniin koskettavasti. Tarinan kuljetusta täydentävät myös ylipäällikön päiväkäskyt, kirjeet ja lehtiartikkelit. Kirjan kieli on joidenkin minäkertojien kohdalla kirjakieltä, joidenkin kohdalla murretta (lähinnä Pohjanmaan, mutta myös Porin, Tampereen ja pääkaupungin murteita kuullaan). Kirjakielinen kerronta sujuu kokeneen kirjailijan horjumattomalla vahvuudella, kuten Pyövelissäkin. Myös murteen osalta selvitään suht puhtain paperein siihen nähden, miten usein murretta käyttämällä voisi lipsahtaa tahattoman komiikan puolelle. Tässä toki jo aihepiiri on täysin erihenkinen kuin jossakin "pin koorin" muistamisessa. Huumoria Kanto ei ole silti vältellyt, vaan hän on ripotellut ympäri kirjaa hyvin mustaa tilannekomiikkaa, mikä on kuitenkin ehdottomasti tehty tyylillä. Karmeat ja surulliset kohdat ovat teoksessa juuri sellaisia, ovat ne sitten kirjoitettu murteella tai kirjakielellä. Kerronta on kaunistelematonta, asiat sanotaan juuri niin kuin ne nähdään ja yhteiskunnan eri kerroksista tulevien ihmisten kieli on uskottavaa.
"Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan."
Puolenvälin jälkeen meno alkaa mennä varsin "sakeaksi" ja jouduin pitämään lukemisessa välillä taukoja. Sen verran rankaksi sotatapahtumat yltyvät Tampereen valtauksen yhteydessä ja siitä eteenpäin. Valkoisia sotilaita kutsuttiin lahtareiksi jo sodan alkuhetkiltä lähtien, mikä tuntui minulle yllättävältä, sillä olin muistanut, että he ovat saaneet nimityksen vasta sisällissodan kauheiden loppuvaiheiden ja jälkinäytösten seurauksena. Tampere tuhotaan suurelta osin maan tasalle ja molemmin puolin kuolee valtava määrä ihmisiä, ja kirjassa tuodaan esille näkemys, että taistelun rajuus oli pelkkää sodanjohdon turhamaisuutta.
"Sitten korvani erottivat rätinän keskeltä ihmisäänen. Ulina kantautui tähystyspaikalleni. Alkukantainen, raivokas hyökkäyshuuto kaikui yössä, ja sen voima kasvoi, kun siihen yhtyi yhä uusia ihmiskurkkuja. Samalla tavalla kuin punaiset karistivat pelkonsa rätisyttämällä konekivääreitään, meidän joukkomme huusivat kauhunsa pois, muuttivat pelon raivoksi."
Voittava osapuoli päätti kostaa sodan alussa ja vallankumouksen aikana vallinneen punaisen terrorin, ja kostotoimenpiteet tehtiin perusteellisesti. Oli antautuneiden ampumista riveittäin seinää vasten. Vankien ampumista pienimmästäkin tekosyystä. Naisvankien raiskauksia. Pahin kohta on muutama kymmenen sivua ennen loppua alkava osuus Hennalan vankileiriltä. Vaikka olen lukenut ennenkin vankileirikuvauksia, sotakuvauksia, silti tämä tuntui olevan liikaa ja jouduin pyyhkimään silmiä sekä vetämään henkeä lukiessani tätä osuutta, ja ajattelin välillä etten ehkä pysty jatkamaan. Epäinhimillisyys kasvaa niin suureksi, ja kun tietää, että isomummuni on ollut siellä, 17-vuotiaana, sukulaismies on käynyt hakemassa pois, kun on mietitty että ammutaanko vai ei. Mitä kaikkea tuolla aikansa keskikokoiseksi kaupungiksi muuttuneessa maanpäällisessä helvetissä on voinut joutua näkemään. Riipaisevin oli ehkä lopulta kohtaus, jossa hulluuteen vajonnut sotilas saa viimein matkustaa alueella työskennelleen tutun naisen kanssa takaisin kotipaikkakunnalle.
"Niiton siellä kauhia määrä. Sinne niitä retuutetaan ja ammutaan yhteen kasahan. Kärpäset vaan pörrää ympärillä. Aiva kuollehina ne siellä makaa. Raakasti ketarat levällään. Verta on vaattehis ja kärpäsiä. Taikka ovat aivan alasti, kauhiaa kattella. Herrat niitä ampuu. Ei niitä saa ampua, ne on flikkoja vain."
Anneli Kannon Lahtarit on koskettava kirja suomalaisia jo melkein sadan vuoden ajan kalvaneesta, useimmissa suvuissa erittäin vaietusta aiheesta ja siihen otetusta varsin harvinaisesta näkökulmasta. Se kertoo tarinansa osoittelematta ketään tai mitään muuta kuin tappamista, ihmisen pitelemättömäksi hulluudeksi yltyvää vihaa ja kaiken tämän järjettömiä seurauksia. Tänä vuonna juhlitaan satavuotista itsenäisyyttä, mutta kirja saa miettimään laajemmin tilannetta jossa itsenäistymisen aikaan ja heti sen jälkeen on eletty. Mitä lopulta oikein juhlimme? Kanto on kirjoittanut sisällissodasta myös vuonna 2008 ilmestyneen romaanin Veriruusut, joka käsittelee sodan punaisia naiskaarteja. Sekin on luettava vielä joskus.

Muissa blogeissa: Katja, Tuija

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

2 kommenttia:

  1. Hurja tarina isomummustasi. Lahtareiden kaltainen tarina tulee varmasti tosi liki, kun tietää vastaavanlaisen kuin isomummusi vaiheen omasta suvustaan. Omista isoisovanhemmistani en tiedä oikeastaan mitään, olisi kyllä mielenkiintoista tietää, millaista elämää he elivät sisällissodan aikaan.

    Lahtarit on hieno ja koskettava kirja. Ihailen suuresti, miten Kanto voikaan saada historian niin hyvin eloon (myös Pyövelissä) ja millaisen taustatyön hän on joutunut tekemään. Ihan parasta suomalaista historiallista fiktiota (ja faktaakin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse tiedän isänpuoleisten isoisovanhempien vaiheista aika paljon, koska tämä isomummuni eli lopulta 97-vuotiaaksi ja ehdin hänet useita kertoja lapsena tavatakin. Hän oli isälleni hyvin tärkeä.

      Historia todella elää, uskottavasti ja silmien eteen piirtyvänä näissä Kannon kirjoissa. On huippua todella kotimaisten historiallisten romaanien saralla.

      Poista