Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä

Clarice Lispector - Lähellä villiä sydäntä (Teos 2008), alkuteos Perto do coracção selvagem (1943). Suomeksi kääntänyt Tarja Härkönen.

"Hän oli vähän kuumeinen, kyllä. Jos syntiä oli olemassa, hän oli tehnyt syntiä. Koko hänen elämänsä oli ollut erehdystä, hän oli turha. Missä oli äänen nainen? Missä olivat naiset jotka olivat vain sukupuolensa? Ja jatko sille minkä hän oli aloittanut pikkutyttönä? Hän oli kyllä vähän kuumeinen. Seurausta päivistä jolloin hän vaelteli puolelta toiselle inhoten ja rakastaen tuhat kertaa samoja asioita. Päivistä jotka hän vietti pimeydessä ja hiljaisuudessa pienten tähtien loistaessa korkeudessa."

Brasilialainen Clarice Lispector (1920–1977) pomppasi eräässä vaiheessa korkealle lukulistalleni. Portugalinkielistä kirjallisuutta Etelä-Amerikasta ei ole sattunut luettavaksi usein, ja Lispectoria ovat kehuneet tai kuvailleet vaikuttajakseen monet arvostamani nykykirjailijat.  Yhtenä tärkeänä syynä mielenkiinnolle oli se, että Lispectoria on monesti kuvattu esimerkkinä naiskirjoituksesta, josta kiinnostuin tyylilajina kovasti luettuani Nuoresta Voimasta Aura Sevónin artikkelin liittyen Maaria Päivisen teoksiin, joista olen pitänyt valtavan paljon (ks. bloggaukseni Kellarista). Samasta syystä yöpöydälläni on tällä hetkellä myös Marguerite Durasia, jota on myös pitänyt lukea iät ja ajat... (Voisinko vain sulkeutua johonkin mökkiin vaikkapa vuodeksi lukemaan kaikki menneisyydessä ilmestyneet kiinnostavat kirjat?! Okei, siltikään ei ehtisi kaikkea.) Olisin halunnut Lispectorilta luettavaksi Passion, mutta siitä olivat kaikki lähistön kappaleet lainassa, joten päädyin kärsimättömänä hänen esikoisromaaniinsa Lähellä villiä sydäntä.

Naiskirjoitus on määritelmän mukaisesti naisruumiin ja naisen erilaisuuden kirjoittumista kieleen ja tekstiin. Käsitettä ennakoi jo Virginia Woolf, joka kirjoitti muodoltaan elastisemmasta ja äärimmäisyyksiin venymään kykenevästä feminiinisestä lauseesta. Monet feministitutkijat ovat sitä mieltä, että naiskirjoitus voisi mahdollistaa vapautumisen alisteisuudesta ja samalla fantasian ja mielihyvän voiton. Clarice Lispectorin teksti esikoisromaanissaan sopii hyvin näihin määritelmiin. Lauseet eivät ole perinteisiä tai noudata tiukkoja kielioppisääntöjä, vaan ne muodostavat välillä hyvin pitkiksi polveilevia virkkeitä, välillä taas katkeavat erikoisesti ja tavalla, jota ei taatusti voisi kirjoittajakoulutuksissa ensimmäiseksi suositella (ellei ole erittäin johdonmukainen tyylissään ja tiedä tarkkaan mitä on tekemässä). Suomentaja Tarja Härkönen toteaa jälkisanoissaan joutuneensa muokkaamaan kieltä lauseopillisista erikoisuuksista luettavuuden suuntaan voimatta olla uskollinen Lispectorin epätavalliselle syntaksille ja pilkutukselle. Epätavalliset ratkaisut, jotka portugalin kielessä on ollut mahdollista tehdä, eivät Härkösen mukaan toimisi suomeksi vaan vaikuttaisivat kääntäjän kömpelyydeltä. Suomennos on selvästi harkittua työtä ja tuo hienosti esiin Lispectorin kielellisen omaperäisyyden, lyyrisyyden ja vahvat kielikuvat. Naisruumiillisuus ja naiseus eivät ole alleviivattuja, vaan ne näytetään tunteiden, miljöön, esineiden, keskusteluiden ja tekojen kautta. "Näytä, älä kerro"-säännön esimerkkinä teoksen kerrontaa siis voisi kirjoittajakoulutuksissakin ehdottomasti suositella. Teksti on sekä ympäristöä havainnoivan visuaalista että syvälle mieleen katsovaa.

"Tuli yö, ja hän yhä vain hengitti samaa hedelmätöntä rytmiä. Mutta kun aamu lempeästi valaisi huoneen, asiat ilmestyivät raikkaina varjoista, ja maatessaan siinä lakanoiden välissä hän tunsi uuden aamun vihjaavan itsestään ja avasi silmänsä. Hän nousi istumaan sängylle. Hänen sisällään tuntui siltä kuin kuolemaa ei olisikaan, aivan kuin rakkaus voisi sulattaa sen, aivan kuin ikuisuus tarkoittaisi uudistumista."

Kirjan kehitystarinamainen juoni ulkoisine tapahtumineen on kuvailtavissa muutamalla lauseella, minkä suomentaja Härkönen jälkisanoissa tekeekin. Päähenkilö Joanan kasvua seurataan hänen lapsuudestaan lähtien, ja lopulta hän on naimisissa keskellä kolmiodraamaa ja tarinan kulminaatiopisteessä tapaa miehensä rakastajattaren. Jos olet siis juoniromaanin ystävä, kannattanee jättää tämä hyllyyn. Lispector kuvaa kaikkitietävää kertojaa käyttäen päähenkilönsä (välillä myös hänen miehensä Otávion ja tämän entisen kihlatun, sittemmin rakastajattaren Lidian) ajatuksia, tuntemuksia ja liikkeitä. Kerronta on vuolasta ja rikassanastoista. Teoksen sisältämä ajattelu on niin pitkälle kehittynyttä, että on hämmästyttävää, miten kirjailija on ollut teoksen ilmestyessä vasta 23-vuotias (Lispector on väittänyt itseään myös nuoremmaksi kuin oli, mutta ilmeisesti 1920 on hänen oikea syntymävuotensa). Teksti ei ole mitään innostuneen naiivia filosofoinnin yrittämistä, vaan selkeitä ajatusketjuja, joita lukija pyörittelee päässään vaikuttuen.

"Tosin eilen mieleeni tuli yhtäkkiä luokassa kesken tunnin, lähes tyhjästä: liike selittää muodon. Siinä on selvä täydellisen idea, se yhtäkkinen vapaus jota tunsin... Sinä päivänä setäni maatilalla kun putosin jokeen. Sitä ennen olin umpinainen ja läpinäkymätön. Mutta kun nousin pintaan, tuntui kuin olisin syntynyt vedestä."

Clarice Lispectorin esikoisromaani on maailmankirjallisuuden klassikko, jonka runoilija Ledo Ivo sen ilmestyttyä totesi olevan "suurin romaani, jonka nainen on koskaan kirjoittanut portugalin kielellä". Myös nykylukijalle kirja on vahva kokemus kaikessa runollisuudessaan, voimakkaan ruumiillisessa kerronnassaan ja kielen avulla psykologisesti syvältä luotaavassa olemuksessaan, jos sen ajoittain ryöppyävän sanallisen virran viemäksi on valmis tempautumaan. Minä tempauduin mielelläni. Vaikka naiskirjoituksesta ja -ruumiillisuudesta tämän yhteydessä puhutaankin, tekstistä pystyy nauttimaan ja kirjan ajatuksiin uppoutumaan myös miesruumiiseen syntynyt ja siinä viihtyvä.

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta T, Merkintöjä, Klassikko viikossa, Nannan kirjakimara, Päivi Kosonen