Kirjoittaminen ja tilan ottaminen kirjallisuuden kentällä

Sain juuri lähetettyä proosakäsikirjoituksen uusimman version maailmalle, eli kirjoituskurssikavereille ja luottolukijalle. Nyt on hyvä hetki tyhjentää päänsä hetkeksi siitä ja pohdiskella taas kirjoittamista itseään. Olen nimittäin miettinyt sitä, millä perustein olen pyrkimässä kirjalliselle kentälle kaunokirjallisten tekstien kirjoittajana (ehkä joskus jopa kirjailijana). Erityisesti Twitterissä seuratessani monia kirjailijoita olen usein törmännyt näkemykseen siitä, että Suomessa julkaistaan enemmän kirjoja kuin mitä lukijoiden määrään nähden kannattaisi julkaista. Tilaa ja näkyvyyttä kirjallisuudessamme ei siis tunnu riittävän niin paljon kuin hyvät ja taitavien tekijöiden työn tuloksena syntyvät teokset ansaitsisivat. Toisaalta kentällä on paljon uusia toimijoita, erityisesti pienkustantajien lisääntyvässä joukossa, ja heistä moni tekee käytännössä vapaaehtoisvoimin paljon työtä sellaisten teosten julkaisemiseksi, jotka näiden toimijoiden mielestä ansaitsevat tulla julki, vaikka muut kustantajat eivät kenties haluaisi niitä listoilleen. Itse näen päivätyössäni sen, miten paljon kotimaista kaunokirjallisuutta julkaistaan, vaikka sen myynti on vähentynyt viime vuosina tasaiseen tahtiin. Lukijana ja kirjabloggaajana puolestaan tiedän, miten moninaista ja laadukasta kotimainen kaunokirjallisuus tällä hetkellä on - sisällön taso tuntuu ainakin omasta näkökulmastani kasvavan koko ajan, vaikka myynti olisikin vähenemässä. Lukemisen kriisistä puhutaan koko ajan. Senkin ajan, jonka joku nyt käyttää tämän tekstini lukemiseen netistä, voisi käyttää itse lukemiseen! Toisaalta netti on ainakin minulle se tapa, jolla löydän useimmiten uutta lukemista. Niin hieno juttu kuin paperisten kulttuurilehtien ilmestyminen onkin, poimin sieltä lukuvinkkejä vain murto-osan siitä määrästä, mitä kirjablogien ja kirjallisuusverkkopalveluiden kautta löydän.

Miksi siis haluan kirjallisuuden tekijänä esille, vaikka se on nykymaailmassa vaikea rooli ja tekijöitä on jo yli tarpeen? Enkö olisi vain voinut pysyä lukijana, kirjoista kirjoittavana ja kirjastotyön tekijänä, kun nekin kerran ovat minulle mieluisia rooleja? Mitäpä tähän voi kukaan julkaiseva kirjoittaja vastata. Kun kerran aloittaa kirjoittamisen ja tulee se olo, että voisi olla valmis näyttämään näitä tekstejä muillekin, saattamaan ne luettaviksi ja laittaa sisäisen maailmansa kiertoon, siitä ei helposti enää pääse yli. Voi toki päästä - monet lopettavat kirjoittamisen eri syistä. Jotkut hyytyvät jo pöytälaatikkovaiheessa, itsekritiikki on kenties hyvin suurta. Halusihan Kafkakin jäädä historiaan pöytälaatikkokirjoittajana ilman tekstiensä levittämistä maailmalle. Jotkut puolestaan ovat jo päässeet kirjailijan rooliin ja julkaisseet useita teoksia, sitten lopettavat. Kaikki on ehkä tullut sanottua, niinkin voi käydä. Kirjailijuus voi käydä myös henkisesti liian raskaaksi, ymmärrän sen jo tässä harrastajavaiheessani täysin. Minulle on pelkkä utopia vielä, että joskus heräisin aamulla kirjoittamaan kaunokirjallista tekstiä ja se olisi työpäiväni sisältö, eikä vapaa-aikaa, kuten viikonloppu tai loma tai palkaton vapaa, kuten tämä päivä on ollut, koska minulle ei uudessa työorganisaatiossani juuri ole ehtinyt kertyä vuosilomaa. Apurahoja voi saada ehkä joskus, mutta se kyllä vaatii pitkän matkan siitä, missä nyt ollaan. Toistaiseksi olen kuitenkin kokenut saavani kirjoittamisesta paljon. Se on alun alkaen ollut minulle itsetutkiskelun väline, ja proosan hiominen sekä palautteen saanti siitä hyödyttää paljon myös työkirjoittamistani tai näitä blogitekstejä. Epätoivon hetkiäkin on toki, sillä kirjoittaminen on vaikeaa. Varsinkin silloin, kun tekstin tuottaminen muuttuu tavoitteelliseksi ja se olisi tarkoitus saada joskus kansien väliin, hiomisesta ja tuskailusta oikealta tuntuvan ilmaisun löytämiseksi ei tunnu tulevan loppua. Mutta ne parhaat hetket, on se sen arvoista.

Tila on kirjallisuuden kentällä siis lopussa, tuntuu joidenkin mielipide olevan. Millä perustein voisin sitä siis ottaa ja sinne tunkea? Tässä kohtaa voin paljastaa tekeillä olevan lyhytproosakokoelman aiheesta sen verran, että kyseessä on seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten elämä nykypäivän maailmassa. Olen kuullut kommentointia, että se alkaa olla aiheena viime aikoina kyllä jo paljon käsitelty. Tässä kohtaa tekee mieli huutonauraa, mutta pyrin olemaan kohtelias ihminen, joten yleensä alan vaan rauhallisesti ladella faktoja. Kun todella tiedän ilmestyvien kaunokirjallisten nimekkeiden määrän ja seuraan tarkasti myös sitä, missä niistä on päähenkilöinä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, väite siitä että aihe olisi yliedustettu ei vain yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Aihe on hädin tuskin edustettuna kirjallisuudessamme sen verran, mikä on näihin vähemmistöihin kuuluvien osuus väestöstä. HLBTIQ-ryhmään kuuluvat sivuhenkilöt toki ovat yleistyneet nykypäivänä, mutta heidän osansa on usein olla statisteja, joiden ominaisuus on vain pieni kuriositeetti, mikä sinänsä on erittäin tervetullut asia yhteiskunnassa, mutta sellainen esilläolo ei juuri tuo esiin näiden ryhmien näkökulmaa kirjallisuudessa. Esimerkiksi jonkin kirjan keskushahmon ystävänä voi olla homoseksuaali, koska se lisää päähenkilön cooliutta, jolloin hahmosta usein tulee karikatyyri ja kävelevä stereotyyppi. Kotimaisessa kirjallisuudessa on myös melko paljon katsottu historiaan seksuaalivähemmistöjä käsiteltäessä, mikä on tärkeää, koska aihetta ei vuosikymmeniä sitten ole voinut aikalaiskirjallisuudessa juuri edes käsitellä puhuttaessa tuolloin rikollisesta ja vahvasti stigmatisoidusta toiminnasta. Jos palataan omaan käsikirjoitukseeni, niin tietenkään en oleta, että vähän käsitelty aihe tai näkökulma oikeuttaisi itsessään kustannussopimukseen. Nykyään kaikkien kustannettavien kirjojen täytyy olla erittäin laadukkaasti kirjoitettuja, viimeisteltyjä ja toimitettuja. Jo se, että olen tekemässä novellikokoelmaa, on kynnyskysymys monille. Kirjallisuuden lukijana ja siihen vakavasti ja rakkaudella suhtautuvana en pystyisi elämään itseni kanssa, jos päätyisin saattamaan julkaistavaksi kömpelöä ja keskeneräistä tavaraa. Lisäksi minun tulisi löytää käsittelytapaani jotakin kirjallisesti uutta, ja se juuri on äärimmäisen hankalaa, mutta mielestäni välttämätöntä. Ensimmäiset kustantajille lähettämäni versiot olivat todella raakileita, se jopa hieman hävettää, koska tiedän muuta kautta kirja-alan ihmisiä, jotka ovat noita silloisia tekstejä lukeneet. Olen kypsynyt kirjoittajana valtavasti tarkkojen esilukijoiden ja kirjoituskurssin käymisen myötä, ja kehitystä on tietenkin tapahduttava tulevaisuudessakin. Koko ajan huomaan oppivani lisää ja saavani ahaa-elämyksiä, kun törmään uusiin tekstin elävöittämisen ja kirjallisten kokeilujen keinoihin. Aina oman kirjoittamiseni tavoitteita pohtiessani mielessä käy myös, että mitä jos kurssin loputtua, kun lähettelen tekstejäni eteenpäin, saan vastaukseksi sarjan hylsyjä? Onneksi olen alkanut kirjoittaa runojakin, joten voin keskittyä siihen maailmaan silloin kun odottelen vastauksia... Myös sitä vaihtoehtoa pohdin, että omakustantaisin kokoelman mikäli kustantamot sanovat ei, mutta tarvitsisin siihen hyvin paljon vahvistusta ja luotettavia näkemyksiä siitä, että teksti kannattaa saattaa maailmalle.

Julkaistavien kirjojen paljoudesta puhuttaessa on noussut näkyviin sellainenkin ajatus, että markkinoille tulee paljon kirjoja, joiden ei olisi pitänyt tulla julkaistuiksi. Tekstien olisi pitänyt siis jäädä pöytälaatikkoon kirjamaailmasta tilaa viemästä. Olen hieman ihmetellyt sitä, koska asemansa vakiinnuttaneilla kirjailijoillakin on välillä ollut näitä näkemyksiä. Viime aikoina julkaisemisen määrä on kasvanut erityisesti omakustantamisen helpottumisen, halpenemisen ja sen myötä yleistymisen kautta. En ymmärrä, miksi omakustantajien suuri määrä veisi jotenkin tilaa niiltä kirjailijoilta, jotka julkaisevat suurelta kustantajalta ja saavat kirjansa valtaosaan kotimaisista kirjakaupoista. Joskus omakustantajista on ehkä juttua pienissä paikallislehdissä, koska heidän tarinansa usein kiinnostavat paikallisesta näkökulmasta - ajatellaanko, että tämä näkyvyys on pois ammattikirjailijalta, jonka kirjasta ehkä muuten olisi ollut juttu samassa lehdessä, mutta nyt se eläkkeelle jäätyään runojaan kirjan muotoon omakustanteisesti saattanut vei sen tilan? Tai jos sama omakustantaja antaa kirjojaan sukulaisille ja ystäville, tai nämä puhtaasta mielenkiinnosta ostavat tuttunsa kirjoittaman teoksen, onko se pois pitkän linjan kirjailijalta, että nyt ne ihmiset ehkä jättävät ostamatta hänen teoksensa isänpäivänä tai jouluna? Monet omakustantajat kirjoittavat lähinnä pieni rajattu yleisö kohderyhmänään eivätkä oleta tulevansa valtakunnalliseksi puheenaiheeksi tai myyvänsä valtavaa määrää. Ne omakustanteiden julkaisijat, jotka puolestaan pyrkivät saamaan paljon lukijoita, ovat taitavia kirjoittajia ja markkinoijia ja saavat arvioita teksteistään lehtiin ja blogeihin, ovat näkyvyytensä minusta todella ansainneet. En siis itse olisi huolissani tästä ryhmästä kirjallisen tilan viejänä, vaan lukemisen väheneminen on se suuri asia, jonka suhteen kaikkien olisi hyvä tehdä työtä ja etsiä keinoja tuoda ihmisten ulottuville kiinnostavia kirjoja (mikä nyt varmaan on ilmiselvää, mutta sanoinpa taas).

Tiedän, että kirjallisuutemme parissa toimii myös ihmisiä, jotka eivät ymmärrä monienkaan pohdiskelujen tarpeellisuutta tässä tekstissä, vaan toivottavat kaikki uudet tekijät tervetulleiksi, jos lahjakkuutta ja intoa on. Se on hienoa. Kotimainen kirjallisuus tulee sen rikkaammaksi, mitä enemmän tekijöitä toivotetaan tervetulleiksi. Se, miten paljon kustantajat pystyvät julkaisemaan, on sitten heidän asiansa, mutta ilman suurta kirjoittajien joukkoa ei pääse syntymään niitä kirkkaimpia helmiä, hienoja kirjoja, joista lukijat saavat nauttia, kiihtyä, innostua ja joiden äärellä kokea ajatusten vavahduksia. Jos jollakulla on suuri palo saattaa tekstinsä julkaistavaksi tavalla tai toisella ja vaikkapa itsenäisesti omin resurssein, miksi sitäkään estämään? Toivoisin kuitenkin kaikkien omakustantamista harkitsevienkin käyttävän esilukijoita (ja jos rahallinen tilanne sallii, kustannustoimittajan palveluita) ja miettimään, voisiko tekstin jättää hetkeksi lepäämään ja palata siihen myöhemmin tehden viilauksia. Olen pannut joillakin merkille sellaista julkaisutahtia, josta ei oman kokemukseni mukaan kertakaikkiaan voi syntyä huoliteltua jälkeä ja sujuvaa luettavaa.