"Sinä iltapäivänä monta käytävässä makaavaa vainajaa tunnistettiin peräjälkeen ja puettiin sitten yhtä aikaa ruumisvaatteisiin. Kansallislaulu kajahti ilmoille kuin kaanon, sen säkeistöt limittyivät säestyksenään taukoamaton itku, ja pidätit henkeä kuunnellessasi äänien hienoisia riitasointuja. Kuin saattaisit ymmärtää niiden avulla vihdoinkin, mikä Etelä-Korean valtio oikeastaan on."Karmea on ihminen tekoineen tässä kirjassa. Eteläkorealainen Han Kang, vaikuttavan ja upean Vegetaristin tekijä, ei todellakaan päästä helpolla kuvatessaan kotimaansa synkkää lähihistoriaa. Han kirjoittaa Ihmisen teot -romaanissaan Gwangjun kansannoususta, jonka ohimennen mainitsemalla hän pääsi jo Vegetaristin (joka ilmestyi alkukielellä 2007) myötä maassaan päättäjien mustalle listalle. Tässä teoksessa hän iskee kirjoittajan kätensä veriseen maahan ja polttamalla tuhottujen ruumiiden hautapaikoille, ja hän kaivaa läpi kaiken, mitä siellä vuonna 1980 tapahtui. Mihin se vaikutti, mitä vangitut ja kidutetut saivat kestää jälkikäteen.
"Olisipa näkösi niin huono, että kaikki olisi läheltäkin katsottuna pelkkää armeliaan epäselvää sumeutta. Joudut kuitenkin kohtaamaan nyt jotakin, missä ei ole mitään epäselvää. Et salli itsellesi sitä helpotusta, että pitäisit silmäsi kiinni siirtäessäsi liinaa. Puristat huulet tiukasti yhteen, puret hammasta ja ajattelet: Olisin juossut pakoon."Katso ihmisen tekoja. Ja minä katsoin, se teki pahaa. Episodi toisensa jälkeen Han kuvaa, miten kansannousun väkivaltainen tukahduttaminen meni kaikin inhimillisin mittarein liian pitkälle. Ystäväänsä etsivä nuori poika ja sen jälkeen ystävä itse, sieluna jo tapahtumia sivusta seuraava, ja myöhemmin kuulustelijansa seitsemän kertaa lyömä kustannustoimittaja sekä kokemiaan kidutuksia muisteleva ja nykyisin puolielämää elävä nainen, ja sitten vielä alussa seuratun Dong-hon äiti. Lopuksi itse kirjailija vuonna 2013. Kaikkea tätä lukiessa ei voi kuin miettiä, mikä joukkopsykoosi sai menemään niin pitkälle. Mieli eksyy Suomeen vuonna 1918, jota tänä vuonna paljon muistellaan. Tammikuussa tutkin työssäni, minkälaista kaunokirjallisuutta Suomen sisällissodasta on kirjoitettu. Muistelin taas omien sukulaisten tunnettuja vaiheita siellä. Miten pienestä kaikki on kiinni. Ihmisen teoissa henkiinjäänyt miettii, miksi jäi henkiin. Sitä on turha miettiä, mutta saman kokeneelle juuri sen miettiminen saattaa tuntua pakottavalta.
"Yhdeltä iltapäivällä kansallislaulun soidessa kaiuttimista hallintorakennuksen edessä sotilaat avasivat tulen. Olin seissyt väkijoukon keskellä, mutta kun luodit alkoivat lentää, käännyin ja pakenin. Minua elähdyttänyt suurenmoinen tunne katosi ja minut hetkeksi sisäänsä sulkenut valtava sydän hajosi kappaleiksi, jotka levisivät ympäriinsä kuin roskat."Kirjan kieli on intensiivistä, rytmi vahva ja vertaukset sopivan yllätyksellisiä. Heti tämän vuoden alussa englanninkielisessä maailmassa keskusteltiin taas Deborah Smithin Han Kang -käännöksistä, ja tällä kertaa asia ei jotenkin voinut olla häiritsemättä minua lukiessani. Sari Karhulahden käännökset Vegetaristista ja Ihmisen teoista on tehty juuri Deborah Smithin englanninnoksista, ja vaikka suomennokset vaikuttavat erinomaisilta, kahden "käännöskierroksen" vaikutuksia tuli tätä kirjaa lukiessa pohdittua. Pari kertaa dialogissa oli selittelevyyttä, jota ei odottaisi Hanin kaltaiselta kirjailijalta ja luovan kirjoittamisen opettajalta (toki tällaisille lipsahduksille hyvin harva ammattilainenkaan tulee immuuniksi, mutta silloin uskoisi kustannustoimittajan puuttuvan asiaan). Näistä ajatuksistani huolimatta kieli ja kerronta ovat pääosin erittäin tyylikästä ja täsmällistä luettavaa. Eivät kuvatut tunteet ja kokemukset tulisi näin ahdistavina iholle, jos haparointia olisi usein.
Han Kangin toinen suomennos Ihmisen teot on armoton kirja. Romaanina se on tiivis ja taidolla koottu. Kirjan kansien mustuus tekee sisällölle oikeutta, koska mustaa Hanin tekstikin on. Helpolla ei pääse, ja "miksi"-kysymykset pulppuavat pintaan karmeuksien noustessa silmien eteen juuri sellaisina kuin ovat. Kirjailija on kokenut varmasti voimakkaana tarpeen nostaa peite myös pahimmin murjottujen ruumiiden päältä, mutta lukijalle ratkaisu on rankka. Takakannessa puhutaan "ihmeellisestä toiveikkuudesta", mutta sitä minä en kirjasta löytänyt, en vaikka miten sitä mietin, kyse lienee pelkästä mainoslauseesta. Pian lähden lukemaan muita blogeja, ehkä siellä toivo on löydetty jostakin. Minun mieleni pinnalle jäi päällimmäiseksi pahuus.
Muissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Tuijata, Kirjojen kauneudesta, Kirjaluotsi, Mustetta paperilla, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Reader, why did I marry him, Kirjamies, Kirjareppu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti