Jatkoin kesäkuun aikana Instagramiin tehtyjä minipostauksia kirjoista, joista en ehtinyt perusteellisemmin kirjoittaa tai ei vain syntynyt pidempää tekstiä. Tällaisia kirjoja kertyi viisi kappaletta. Postaukset ovat hieman editoituja alkuperäisestä, ja kirjat ovat lukemisjärjestyksessä.
Samanta Schweblinin Houreuni (Like 2018, suom. Einari Aaltonen) on piinaavan tehokas pienoisromaani. Silläkin tapaa se on vaarallinen, että kirjan aloitettuaan sitä ei saa helposti lopetettua
– tekstin asettelukaan ei tarjoa sopivia taukoja, joten itse luin tämän yhden illan aikana. Loppupäässä lukeminen meni hieman kirjan suomennoksen nimen mukaiseksi... Kirjalle annettuja nimiä pohdiskeltiin Helsinki Litissä, jossa argentiinalainen Schweblin
oli Hannele Mikaela Taivassalon haastateltavana. Espanjaksi teoksen nimi on
Distancia de rescate, ja tämä pelastusetäisyys toistuukin kirjassa monesti. Se kuvastaa kerronnan jännitteisyyttä, sen kiristymistä. Teos rakentuu käytännössä dialogille, jossa on alusta asti jotakin mystistä. Välillä tarina menee maagisen reslismin puolelle reippaasti. Taivassalo kuvasi haastattelussaan teoksen kieltä kristallinkirkkaaksi, ja enpä keksi parempaa vertausta. Vaikuttava, monella tapaa hyvin tiivis kirja.
Olli Sinivaaran runokokoelma
Purkautuva satama (Teos 2018) sisältää erityisesti luonnosta ammentavia runoja, jotka ovat samaan aikaan tiiviitä ja runsaita. Teoksessa on vain reilut 40 sivua, mutta se vaatii aikaa ja keskittymistä. Sanat painavat. Keskittymistä olisi vaadittu ehkä enemmän kuin minulla oli lukemisen hetkellä antaa. Sinivaaran runoista on löydettävissä myös yhteiskunnallista kommentaaria: mitä maailmastamme jää jälkeemme, ja onko kohta enää samassa muodossa sitä luontoa, joka kirjan runoissa koetaan hyvin vahvasti?
Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017) on omintakeisesti pääosin murteella kirjoitettu "yhden yön monologi" ja elämäkertaromaani, jonka tapahtumat nousevat kirjailija Annikki Kariniemen elämästä. Kantavaksi teemaksi muodostuu fasismin viehätys, ja minäkertoja kokee teoksessa natsismin nousun ja tuhon 20-luvulta 40-luvulle yhdessä miehensä Everstin kanssa. Eversti on kertojaa lähes 30 vuotta vanhempi, ja mies tuntuu hänelle kohtalolta, mutta heidän mentyään lopulta naimisiin avioliitosta muodostuu julman väkivaltainen. Teos näyttää kiehtovalla tavalla, miten seksuaalisuus kietoutuu erilaisille elämänalueille, kuten kertojan luonto- ja fasismisuhteeseen. Lapin luonto on kirjassa rakkaudella kuvattu, elävä miljöö. Minäkerronnan ääni muodostuu hyvin omanlaisekseen, mihin vaikuttaa toki käytetty meänkieli, mutta myös jokin muu, voisi ehkä sanoa "asenne".
Päätin, että tästä tulee yksi hyllynlämmittäjistäni, koska en ole edistynyt haasteessa kovin hyvin. Kuittaan tämän haasteeseen, vaikka kirja ei ollut alkuperäisessä pinossani ja se on lämmittänyt hyllyäni vasta viime lokakuusta.
Markku Pääskysen Vihan päivä (Tammi 2006) on pienoisromaani, jonka aihevalinnan ja päähenkilön sisäisen maailman "kaappaamisen" tosielämän tapauksesta voi nähdä hieman ongelmallisena. Kun pääsee tämän moraalisen pohdinnan yli, kirja on upea. Kertojan sisäisen monologin kuvaamistapa on täyttä proosan taidetta. Välillä runomaista, välillä suoremmin kertovaa, välillä yksityiskohtaisen tarkasti havainnoivaa. Masennuksen kuvauksena kirja vie syvään alkulähteille. Erään kirjabloggauksen kommenteissa oli mielenkiintoista keskustelua siitä, onko tämä masennuksen kuvauksena varsinaisesti uskottava, koska kertoja havainnoi ympäristöään niin tarkalla silmällä ja käyttää niin elävää kieltä. Hankala sanoa. Minua asia ei häirinnyt, tiheä kerronta liimaa lukijan kirjan sivuihin tiukasti. Ja sitten tulevat ne viimeiset sivut. Loppu on niin surullinen, se on hämmentävä, koska Pääskysen lauseet ovat niin kauniita. Hän lopettaa kirjan juuri niin kuin tällainen kertomus pitää lopettaa, jos tällaisen haluaa kertoa, ja samalla siinä on kaikki väärin. Niin paljon koko asiassa on väärin, miten kaikki meni. Teos on kurkistus mustiin syvyyksiin.
Tämä kirja oli hyllynlämmittäjä-haastepinossani. Ehkä on siis jotakin toivoa haasteessa edistymisestä.
Joonas Pörstin tietokirja
Propagandan lumo (Teos 2017) on tarkka ja moniulotteinen katsaus mielenhallinnan mekanismeihin ja erityisesti tunteisiin vetoavaan kielenkäyttöön. Kirja kertoo propagandan historiaa sen keksimisen hetkiltä aina viime vuosien tapausesimerkkeihin asti. Teoksessa ei säästellä valtiomahteja, vaan "totuuden muuntelusta" ja sen nojalla omien tavoitteiden syöttämisestä kansalle jäävät kiinni niin länsimaat kuin esimerkiksi Venäjäkin. Kirjassa kerrotaan mm. miten Yhdysvallat sai kansalaisensa myötämielisiksi Irakin sotaan lähtemiseen, miten ääri-islamilaiset toimijat ovat onnistuneet houkuttelemaan väkeä ympäri maailman pyhään sotaan, ja miten Venäjällä on onnistuttu saamaan lähes koko kansa Putinin aggressiivisen politiikan taakse. Välillä lukiessa suorastaan suututtaa, että senkin lampaat, miten te ette näe valheiden läpi! On pelottavaa huomata, että tuskin kukaan on informaatiovaikuttamiselle täysin immuuni. Kirja on sopivaa luettavaa erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka usein elää vahvasti tunteella, vaikka uskookin ajattelevansa asioita tarpeeksi myös viileällä järjellä. Teoksessa pohditaan mielenkiintoisella tavalla kieltä ja miten se toimii vaikuttamisen välineenä. Näistä asioista on hyvä itse kunkin yhteiskunnassa olla tietoinen.
Instagramiani voi seurata tunnuksella
@tekstiluola.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti