Kirjavuoteni 2018 summaus

Luin vuonna 2018 kokonaan 92 kirjaa. Melkein sama lukema kuin edellisenä vuonna, eli tuohon se tuntuu minulla asettuvan. Liikaa aikaa kului erinäisillä nettisivuilla ja -sovelluksissa, kyllä, sen ajan olisin myös voinut käyttää kirjojen parissa. Tuntuu, että tarvitsisin jonkin päivittäisen rajoitteen esim. puhelimen käytölle. Toisaalta sen pitäisi olla sellainen, että ehtisi käyttää myös hyödyllisiä nettisisältöjä, saanhan valtaosan kirjallisuuteen liittyvistä inspiraatioistani netistä, niin se on aina ollut. Ja entä jos törmään vaikka Jodelissa johonkin asiaan, aiheeseen, josta jää alitajuntaani jotain, minkä pohjalta kirjoitan lopulta parhaan runoni? Niinpä. (Vissiin.) Mutta jokin rajoite olisi paikallaan, ettei puhelinta silmäilisi jatkuvasti, niin että vilkaisuja kertyy satoja päivässä, en halua edes tietää kuinka paljon niitä yhteensä tulee. Nyt olen kuitenkin eksynyt aiheesta, piti puhua luetuista kirjoista.

Luin siis vuoden aikana alusta loppuun 92 kirjaa, joihin voi tutustua Kirjasampoon kokoamassani hyllyssä. Tilastoidaanpa vähän. Kirjallisuuden lajien mukaan teokset jakautuvat näin:

47 romaania
17 runokokoelmaa
9 novellikokoelmaa
8 tietokirjaa
7 esseekokoelmaa
4 sarjakuva-albumia

49 kirjaa oli suomeksi kirjoitettuja, 43 käännöskirjoja tai englanniksi luettuja. Itse olen ilahtunut siitä, että lukemiseni ovat monipuolistuneet, koska aiempina vuosina kotimaisten romaanien osuus on ollut suurempi – tänä vuonna puolestaan monet kovimmista jutuista olivat käännöksiä ja muita kuin romaaneja. Sori kotimaiset romaanikirjailijat, olette yhä kivoja ja hyviä, pus!

Minulle aukesi uusi maailma alkuvuodesta esseekirjojen parissa, sillä aiemmin olin lukenut lajia lähinnä (kulttuuri)lehdistä. Nyt ymmärsin esseekokoelmien hienouden kirjallisena lajina, ja löysin lajin kunnolla. Tietokirjoja haluaisin lukea yhä enemmän, ja siihen aion panostaa jatkossa.

Jopa 51 luetuista oli uutuuksia, siis vuonna 2018 julkaistuja teoksia joko alkukielellä tai käännöksenä. Melkoinen määrä, ja alkuvuodesta tuli luettua monia 2017 julkaistuja teoksia, jotka saapuivat varausjonoista silloin. Vanhojen kirjojen lukemisen lisääminen on siis suuri tavoitteeni myös ensi vuodelle. Olen jopa ajatellut jotakin sen kaltaista rajoitusta itselleni, että saisin lukea vain esim. 20 uutuutta koko ensi vuonna, loppujen pitäisi olla vanhempia kirjoja, mieluiten omasta hyllystä. Olen vain siis pallotellut tätä mielessä, en päättänyt – ei tarvitse tulla vielä linjoja pitkin, kotimaiset kustantajat ja ensi vuonna julkaisevat kirjoittajat! Mutta kun minua harmittaa, että vanhaa tulee luettua niin vähän. Harmittaa todella, ja aion kiinnittää asiaan huomiota tavalla tai toisella.

Jonkinlaisia vuoden parhaimmiston "palkintoja" voisin toki jakaa maailmaani eniten järisyttäneille teoksille. Aloitetaan vuoden kotimaisesta kirjasta 2018, johon voivat osallistua tässä juuri nyt määrittelemieni sääntöjen mukaan kaikki vuonna 2018 suomeksi tai ruotsiksi julkaistut suomalaisen tekijän kirjat tyylistä riippumatta, myös käännökset.

Vuoden 2018 kotimainen kirja:

Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi)

Sivuhenkilö oli yksi vuoden kirjallisisista puheenaiheista, mutta nostin sen ykköseksi nyt siksi, että se on helvetin hyvä romaani. Näin kirjoitin: "Jos pitäisi nimetä yksi kotimainen nykykirjailija, joka kirjoittaa juuri minuun kolahtavia 'sukupolviromaaneja', se olisi Saara Turunen. Vaikka hänen teoksissaan ollaan usein elämäntilanteissa, jollaisista minulla ei ole vastaavia kokemuksia, niissä on myös hämmästyttävän paljon tunnistettavaa ja sellaisia havaintoja ja pohdintoja, jotka tuntuvat läheisiltä. Kuten kirjassa hieman metafiktiivisesti pohdiskellaan, kirjoittamisesta kirjoittaminen nähdään monesti tylsänä, mutta Turuselle sen suo erittäin mielellään. Hän osaa kertoa aiheesta kiinnostavasti, hauskasti ja tuoreista kulmista."

2. sijalle nostan Henriikka Tavin romaanin Tellervo (Teos), jonka olin todella lähellä nostaa myös ykköseksi, ne vaihtelivat Sivuhenkilön kanssa paikkaa monta kertaa, mutta nyt päätin näin. Kirjoitin Tellervosta: "Henriikka Tavin ensimmäinen romaani Tellervo kertoo helsinkiläisnaisten seikkailuista ihmissuhteiden viidakossa, mutta ei todellakaan siihen tapaan kuin hauskaa deittailukirjallisuutta on totuttu kirjoittamaan. Kieleen on saatu erilaisia tasoja ja äkkivääriä yllätyksiä, jotka hykerryttävät yhä uudelleen. Kirjan kerronta lainaa ahkerasti mm. parisuhdeoppaita ja niiden kieltä, ja lopun lähdeluettelosta (joka jo itsessään sai minut lukemisen päätteeksi hihittämään) löytyvät peräkkäin niin Bailamama Squeez 4 Venus -treenipaketti kuin Roland Barthesin Rakastuneen kielellä. Tämä oikeastaan summaa jo kirjan tyyliä."

3. sijalle nostan Eeva Turusen lyhytproosakokoelman Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (Siltala). Olin kovin ilahtunut, kun Turunen sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kirjoitin Neiti U:sta: "Taidan olla lukenut vuoden innoittavimman ja kokeilunsa varmimmin läpi vieneen kotimaisen uutuuskirjan. Eeva Turusen lyhytproosateos Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on tekstin hurmaa. Tämä on proosaa, jonka sähkölataus on niin vahva, että se kipinöi sormissa. Kyseessä on vieläpä esikoisteos. Sivuilla kohdataan hahmoja ihmissuhdetuskailuissaan, tuskailuissaan elämän kanssa ylipäätään, ja kaikkea sävyttää viisto huumori."

(Eli minun kotimaisten uutuuskirjojen vuottani määrittivät vahvasti naiset, nykypäivän maailman tarkka ja rohkea tarkastelu sekä terävä huumori. Erään vaikutusvaltaisen kotimaisen kirjallisuuspalkinnon raati oli siis hyvin eri linjoilla kanssani tänä vuonna... No, joskus menee näin.)


Seuraavaksi vuoden käännöskirja 2018. Siihen voivat osallistua vuonna 2018 julkaistut suomeksi käännetyt teokset.

Vuoden 2018 käännöskirja:

Maggie Nelson: Argonautit (S&S, suom. Kaijamari Sivill)

Tätä ykkössijaa ei tarvinnut kovin pitkään miettiä. Näin kirjoitin Argonauteista: "Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja – – mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä. – – Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat."

2. sijalle nostan Sara Stridsbergin romaanin Unelmien tiedekunta (Tammi, suom. Outi Menna). Olin jo etukäteen innoissani, että kirja saatiin vihdoin suomeksi, ja odotus kannatti. Kirjoitin teoksesta: "Unelmien tiedekunta velloo ja räjähtelee lukijan mielessä, se tarjoaa pääsyn kohteensa lähelle mutta silti tietyn etäisyyden päähän. Lukemisen jälkeen ei voi kun alkaa googlata tietoa Valerie Solanasista ja hakea luettavakseen hänen manifestinsa. Vaikka Andy Warhol on minusta aina ollut kiehtova taiteilija, tällä kertaa hän on vain sivuhenkilö ja objekti, kuten kuuluu. Areena on nyt Valerien, ja hän täyttää sen tavalla joka jää mieleen, uhmaten ja haastaen ja räiskyen."

3. sijalle nostan George Saundersin romaanin Lincoln bardossa (Siltala, suom. Kaijamari Sivill). Amerikkalaiskirjailijan Booker-palkitun ensimmäisen romaanin suomennos on ollut vaativa työ, josta kääntäjä on selvinnyt hienosti. Näin kirjoitin teoksesta: "Kirjan erikoisten kerrontatapojen kirjo ei mene liialliseksi kakofoniaksi, vaan se on risteävien äänten matto, joka on kudottu huolella ja tyylikkäästi. Kuolemanjälkeisen välitilan maailma tarjoaa kirjailijan mielikuvitukselle paljon mahdollisuuksia, ja välittää lukijalle monenlaisia tasoja. Willien vanhempien suunnattoman surun ja toiselle puolelle siirtyneiden hahmojen toilailujen välillä tasapainottelun lisäksi mukana on jopa teologis-filosofisia pohdintoja, kun selviää, miksi pastori on jäänyt roikkumaan bardoon (joka muuten on buddhalaisesta ajattelusta tullut käsite). Myös Yhdysvaltain sisällissodan myötä tapahtunutta merkittävää yhteiskunnallista käännettä ennakoidaan."


Koska mm. esseet ja runous jäivät edellisistä huippukohdista nyt kokonaan pois, jaan palkinnon vielä "pienten lajien" osalta, eli lyhytproosan eri kategorioiden ja runouden edustajat voivat osallistua (tosin Neiti U:n pudotan tässä kohtaa pois, koska se jo sattui tulemaan mainituksi yhdessä kategoriassa, ja on tulkittavissa myös episodiromaaniksi, ja koska raati on mielivaltainen ja vähän krapulassa). Eli näin.

Vuoden 2018 pienten lajien edustaja:

Pontus Purokuru: Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos)

Ykköseksi valitsemani esseekokoelma sai minut unelmoimaan uudenlaisesta yhteiskunnasta tavalla, jolla en ole osannut unelmoida aikoihin. Se ei ole vähän se. Kirjoitin teoksesta: "Purokurun tekstit herättävät minussa pitkästä aikaa uskon siihen, että jonkinlainen toivo yhteiskunnan paremmasta suunnasta voi vielä olla kuviteltavissa. Kuten kirjassa todetaan, siitä juuri on kyse – mielikuvituksessa tapahtuvasta vallasta. Onko edes kuviteltavissa vaihtoehto maailman luonnonvarat loppuun kuluttavalle elämäntavallemme? Kirjallisen ilmaisunsa puolesta vaikuttavin, ja myös teoksen henkilökohtaisin, on viimeinen essee, jossa kuvataan mielialalääkkeiden käyttöä ja yritystä lopettaa se. Jos aiemmatkin tekstit vaikuttavat, päätösessee tekee sen vielä moninkertaisesti."

2. sijalle nostan Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseekokoelman Maailmojen loput (WSOY). Sekin olisi voinut olla yhtä hyvin ykköspaikalla, "kisa" päässäni oli tiukka. Kirjoitin Maailmojen lopuista: "Teos sai aikaan oivalluksia, 'juuri näin'-huudahduksia ja intoa sekä mainitsemiensa teosten lukemiseen että omaan kirjoitustyöhön. Esseistien kirjoittajaäänet ovat tunnistettavat läpi teoksen ja ilmaisu on täsmällisen hiottua, kuten tekijöiltä saattoi odottaa. Sekä Vuola että Melender keskittyvät kirjallisuudessa eniten kieleen ja tyyliin, kuten minäkin, mikä ehkä vaikutti siihen, miten koin kirjan kuvaamat ajatukset – juonivetoinen ja henkilöhahmokeskeinen lukija voi lukea tämänkin teoksen eri tavoin. Uskon silti, että kaikki romaaneja lukevat ja fiktion kirjoittajat saavat Maailmojen lopuista paljon irti ja oppivat kirjan parissa uutta. Palaan varmasti tähän vielä monenlaisissa tilanteissa."

3. sijalle nostan Kaija Rantakarin runokokoelman Koko meren laajuus (Poesia). Teos velloi ja hiveli itsensä lopulta vuoden vahvimmaksi lukemistani runokirjoista. Kirjoitin kokoelmasta: "Säkeet saavat melkein haukkomaan henkeään; miten paljon voi tekstillä todella saada aikaan, muutamalla sanalla. Teos tuntuu ainakin minulla kohoavan rationaalisen kuvauksen ulkopuolelle. Merestä noustaan, taivas avataan, on iltaan kaatuva aurinko. Tämä kirjoitus on yhtä lailla ruumiillista kuin kiinni konkreettisessa meressä, sen liikkeessä. Merinäkymien keskeltä pulpahtelee esiin runojen 'sinä', jolle puhutaan. Kuka onkaan, on siinä, kurottamatta lähellä. Mahdollisuuksia on monia, usein liikutaan abstrakteilla tasoilla, suurissa käsitteissä. Mieli saa tarkentaa, miten haluaa."


Koska päätin nostaa vanhojen teosten lukemista esiin blogissa, jaan nyt myös vuoden vanhan kirjan palkinnon! Rajataan vaikka niin, että kyseessä pitää olla vähintään kaksi vuotta vanha kirja, joko alkukielellä tai käännöksenä, eli sen verran vanha, että kirjaa ei löydy enää kirjakaupoista paitsi maksimissaan punaisella lapulla varustettuna poistolaareista...

Vuoden 2018 vanha kirja:

Clarice Lispector: Passio (Teos 2014, suom. Tarja Härkönen)

Olen hullaantunut Lispectoriin, ja tämä romaani kohosi heti luettuani yhdeksi kaikkien aikojen kirjoistani. Tiedän jo nyt, että se tulee säilymään. Kirjoitin teoksesta: "Mikä on se kertojan kokemus, joka häneen torakkaa katsoessa iskeytyy? Onko se ydinminän kohtaaminen, vai kohtaaminen sen kanssa, mitä hän on yrittänyt peittää, kasata kerroksia päälle, kunnes sipulin ydin paljastuu, ja tämä paljastuminen on liikaa mielelle, sen kokonaisuudelle tai sille, mitä kutsutaan "mieleksi". Se voi olla jokin näistä, tai näitä kaikkia. Lopulta Lispector on tietenkin kaunokirjailija, joka esittää kysymyksiä, purkaa osiin, mutta ei kokoa rakennelmaa valmiiksi lukijan puolesta. Tämä mielenjäristys on kunkin itse luettava läpi, koettava jos on kokeakseen."

2. sijalle nostan Mariaana Jäntin romaanin Amorfiaana (Gummerus 1986). Kotimaisen kokeilevan proosan mestariteos oli maineensa veroinen. Näin heittäydyin teokseen: "Pohdin, että sen lisäksi että tämä lienee kiinnostavinta, vaikuttavinta ja vavisuttavinta tänä vuonna lukemaani proosaa (anteeksi, sorruin superlatiiveihin vaikka niistä oli tarkoitus tässä tekstissä pysyä erossa), tässä on materiaalia monen kirjan verran. Surrealismikin kuvataan pikkutarkasti; miten käsitteet ja olemukset liudentuvat. Talo huoneineen on ihmistä, ihmiset taloa, ihmiset eläimiä, vai eläin (kissa) kuin ihminen?"

3. sijalle nostan Linda Boström Knausgårdin romaanin Helioskatastrofi. Luin sen edellä mainitun Maailmojen loput -teoksen kirittämänä, koska kirjassa on Helioskatastrofia käsittelevä essee ja halusin saada romaanin viimein luettua ennen esseen lukemista. Se kannatti mitä suurimmin. Kirjoitin teoksesta: "Poeettisesti hienovireisillä taajuuksilla värähtelevä pienoisromaani pitää lukijaansa kädestä tiukasti, välillä ote tekee jopa kipeää – lauseet ovat silti nautittavia, jännitteisiä, tarkkaan luettavia. Kerronta tuntuu jotenkin irtautuvan todellisuudesta, konkreettisesta maailmasta, joka on nähtävissä ja kosketeltavissa. Onko se sitten surrealismia? Ehkä sitä voi kutsua siksi, mutta sillä käsitteellä ei pysty ilmaisemaan koko totuutta, minusta tuntuu. Teoksen kieli hämärtää rajaa aistitun ja kuvitellun maailman välillä. Ladatut lauseet ilmaisevat jotakin, mikä on vielä saavuttamattomissa, mutta tulossa."


Vietämme uuden vuoden ensimmäistä päivää, joten kirjavuosi 2019 – olen valmis. Näytä, mistä sinut on tehty.