Luetut kirjat 11/2020

Tässä luonnehdinnat marraskuussa lukemistani ja äänikirjoina kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos 2020)

Luen liian harvoin avaruusscifiä, mutta silloin kun luen, ei Emmi Itärannan kirjoittama ole ainakaan huono vaihtoehto. Avaruuden ohella kirjan sivuille levittäytyy rakkaustarina, jossa on suloista herkkyyttä, sormella iholle piirrettyjä kuvioita. Itäranta yhdistää teoksessaan kirjeromaania sekä kuvitteellisen tulevaisuuden tieteellisiä tekstejä ja uutisia. Lumi Salo kirjoittaa muistikirjoja myöhemmin luettavaksi puolisolleen Sol Uriartelle, joka on kadoksissa. Ihmiset liikkuvat ekosysteemiltään pitkälti tuhoutuneen Maan, Marsin siirtokuntien ja kiertoradalla kulkevien sylinterikaupunkien välillä. Lumi on parantaja, jonka sielueläin Ilves voi kantaa hänet selässään toisille todellisuuden tasoille. Vallan ja hyväksikäytön teemat ovat läsnä: kirja näyttää, millaista voisi olla avaruusajan ekofeminismi. Sen visiot ovat tarkemman tutkiskelun arvoisia. Minusta tuntuu, että sienet ovat viime aikoina alkaneet esiintyä kasvavissa määrin erilaisissa esseissä ja artikkeleissa, ja niillä on tärkeä osansa myös Kuunpäivän kirjeissä.

Proosana pidin enemmän Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin virtaavasta ja yhteen kutoutuvasta kielestä, tässä teksti on lyhytlauseista ja suorempaa, joskin ajoittain aforistista. Kirjeosuuksien pohdiskelevassa tyylissä tuntuu parhaimmillaan avaruuden laajuus. Olisin taas tiivistänyt romaanin pituudesta (380 s.) mutta kannatti lukea kokonaan: hienoimmat proosasivut tulevat lähellä loppua.

”– – kirjoitan, sillä jos kynäni lakkaa liikkumasta, joudun kohtaamaan sen, mikä odottaa sanojen ulkopuolella. Jos nämä lauseet aiemmin olivat ainakin osittain sinua varten, sitä tulevaisuuden sinua, jolle ojennan tämän muistikirjan, nyt ei ole epäilystä, että ne ovat ennen kaikkea itseäni varten.” (s. 105)

”Yritin tarttua käteesi, mutta se pakeni minulta. Valo väistyi pimeän tieltä ja mustuus tihkui takaisin. Sinä katosit, Sol.” (s. 292)

13 katseluasentoa (Kosmos 2020)

Antologiat ovat minulle vaikeita, erityisesti tällaisen pienimuotoisen bloggauksen kannalta. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa monen sivun arvostelu sanoen jotain jokaisesta tekstistä, jos haluaa sanoa mitään. 13 katseluasentoa tarjoaa televisioaiheisia esseitä, jollaisista on tuoreeltaan ilmestynyt pari muutakin antologiaa, aihe on siis pinnalla. Tässä kulmana on ”miltä televisio tuntuu”. Tunnepuoleen päästäänkin monissa teksteissä hyvin kiinni. Mieleenpainuneimmiksi esseistä jäivät Marianne Savallammen, Carmen Baltzarin, Tytti Rantasen, Suvi Auvisen, Iida Sofia Hirvosen ja Silvia Hosseinin kirjoittamat. Vastaan ei tullut kuitenkaan mitään jalkojen alta mattoa vetäisevää ja perustuksia järkyttävää. Ei kai aina tarvitse olla. Sarjavinkkejä näistä kyllä saa, ja tärkeää on tietysti ajankuvanakin, että näitä asioita tallentuu muistiin. Kokoelman päättänyt Pontus Purokurun essee tarjosi pohdituttavimman yksittäisen kohdan, josta sitaatti lopussa.

”Tasaisin väliajoin pyöräytän silmät ympäri, huokaan ja sanon voi vittu. Sitten jatkan katsomista.” 

-Carmen Baltzar: Kuolema rakkauden saarella, s. 27

”Seksiltä ja väkivallalta minua suojeltiin: Dallasia en saanut katsoa. Otin vahingon takaisin koukuttumalla kouluikäisenä Kauniisiin ja rohkeisiin - kuka voisi unohtaa Big Bearin vuoristomajan, takkatulen ja taljan sensuellin kutsun!” 

-Tytti Rantanen: Tylsä televisio! s. 67

”Aikaa on vähän, ja elämä on helpompaa, kun sitä elää vakiintuneilla käsitteillä. Ajattelu ei ole helppoa. Siksi ajattelemme tyypillisesti vasta, kun jokin pakottaa meidät siihen yllättämällä, törmäämällä, tuottamalla meille uudenlaisia kokemuksia tai tekemällä käsitteellistä väkivaltaa.” 

-Pontus Purokuru: Lepää rauhassa, televisio!

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (Otava 1956, suom. Kyllikki Hämäläinen, pokkaripainos 2011)

Mrs. Dalloway järjestää kutsuja illaksi, ja vieraileva nuoruudenrakkaus herättää muistot, sen menneen jota ei ollut, valintojen oikeellisuuden, syyt joiden takia rakkaudet voi hylätä; elämänvalhe värjyy taustalla. Mielenterveydeltään järkkyneen veteraani Septimuksen edesottamuksien kuvaus on jonkinlainen peili, joka heijastaa myös Mrs. Dallowayn maailmaa. Vaihdot kerronnan näkökulmien siirtymissä ovat huomaamattomia, kuin viestikapula siirtyisi ohimennen kädestä toiseen ja kertoja uppoaa taas uuteen tajuntaan. Ympäristö näkyy koko ajan taustalla yksityiskohtaisena, Lontoon katujen ja asuntojen maailmat kulkevat käsi kädessä mielenliikkeiden kanssa. Lukija saa käsityksen myös yläluokan sosiaalisista peleistä ja jännitteistä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Synkältä tuntuvia motiiveja kannattaa seurata lukiessa.

Viime aikoina on käännetty joitain brittiklassikoita uudestaan, ja soisin myös arvon rouvalle päivitetyn käännöksen.

"Mutta hän pelkäsi aikaa itseään ja luki Lady Brutonin kasvoista kuin tunteettomaan kiveen kaiverretusta aurinkokellosta ajan hupenemisen; kuinka hänen osansa elämästä kävi vuosi vuodelta yhä kaidemmaksi ja kuinka jäljellä olevaan kaistaleeseen sisältyi yhä vähemmän hurmiota ja lumousta, värejä, sävyvivahduksia, kirpeyttä.” (s. 45)

”Epäilemättä alttius vaikutelmille oli ollut hänen tuhonsa.” (s. 104)

Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso – Totuus ja tunnustus (Johnny Kniga 2020)

Kokoelma tunnustuksellisia pienoisesseitä, jotka kertovat tekijänsä aktivismista, kokemuksista ja maailmankuvasta. Kirja on täynnä omaäänisen iskeviä lauseita, ja ajoittain Roine keikauttaa ajatteluani toiseen asentoon, mihin pystyy harva asiaproosan kirjoittaja nykyään. Opin paljon uutta romanien asioista, heidän kulttuurinsa sisäisistä ongelmista, heidän vaikeuksistaan yhteiskunnassa. Näen, miten räppityöpaja voi pelastaa ihmisen. Vaikeimmin joudun nieleksimään hybristofiliaa käsittelevän tekstin äärellä; ei ole minun asiani tuomita, ja tästäkin opin paljon uutta, kiinnostavaakin, mutta vaikeaa on myös. Tunnustan. (Olen sivunnut aihetta alkuvuodesta blogiesseessäni ”Rakkauskirjeitä maskuliinisille vangeille”.) Kirjan teemoihin kuuluvat myös mm. väkivalta, valehtelu ja ADHD. Feminismi saa kirjoituksissa ympärilleen tilaa, joka muistuttaa jälleen kerran maailman harmaan sävyistä – ja monista muista väreistä. Vuoden tärkeimpiä lukemiani kotimaisia kirjoja.

”Olen allerginen ajatukselle, että itsensä seksualisoinnissa olisi jotakin vikaa, koska olen elänyt yhteisössä, jossa seksuaalisuus on ollut tabu ja jossa oma seksuaalisuuteni ei ole ollut omissa käsissäni.”

”Luokan merkitys unohtuu usein akateemisilta feministeiltä, vaikka he itse korostavat intersektionaalisuutta. He saattavat silti vaatia termien tarkkaa osaamista ja kehottavat ottamaan niiden merkityksestä itse selvää, vaikka tämä olisi neuroepätyypilliselle silkka mahdottomuus.”

”Koska koko identiteettini on aina ollut pirstaleinen, muiden sanat tuntuvat totuudelta, jos ne sanoo tarpeeksi suurella auktoriteetilla.”

”Kymmenenvuotiaana sain ensimmäiset luotettavat ystäväni lampaista. Ne olivat ensimmäisiä minun kokoisiani olentoja, jotka hyväksyivät minut juuri sellaisena kuin olin ja jotka eivät välittäneet siitä, että olin erilainen.”

J. S. Meresmaa: Dodo (Myllylahti 2020)

Sympaattinen nuorten säeromaani, jonka henkilöistä välittyy kaikessa kipuilussaankin suloinen kuva. Iina koettaa pitää huolta villistä Dodosta (joka ei ole sukupuuttoon kuollut eläin mutta jotain maagista kuitenkin) ja masentuneesta poikaystävästään Tuukasta. Äkkiä hänet lähetetään maalle etäiseksi jääneen isän luokse, koska koulu on alkanut kaiken huolehtimisen myötä mennä miten sattuu. Tuukka ja Iinan ystävä Sara katsovat Dodon perään sillä aikaa, eivätkä Iinan tunteet olekaan niin yksinkertaisia kuin aluksi vaikuttaa. Mukavaa, sujuvaa luettavaa, ja säemuotoinen kerronta toimii kirjassa varsin hyvin. Otsikoiduista episodeista muodostuu omia kokonaisuuksiaan samaan tapaan kuin Acevedon Runoilija X -teoksessa.

”Sen leikkisyys oli musta hauskaa, / kunnes sen voimat kasvoi / ja se oppi lentämään.” (s. 13)

”Viha vaatii voimia. Se on aktiivista tekemistä. / Mut on vaan suljettu tähän tilaan.” (s. 22)

”Uutta valokaarta sydämeen / mä en nyt kaipaa.” (s. 87)

Toni Morrison: Toiseuden synty (Tammi 2020, suom. Koko Hubara ja Astrid Swan)

Teräviä, kirkaskielisiä esseitä, joissa Morrison tarkastelee rotua ja toiseutta. Erityisesti hän etsii esimerkkejä kirjallisuudesta, kertoo omasta tuotannostaan ja lukee mm. Hemingwayta, Faulkneria ja Beecher Stowea. Beloved-romaanin taustalla ollut järkyttävä tositarina painuu mieleen, ja Morrison kertoo myös muiden kirjojensa syntyyn vaikuttaneista kysymyksistä. Esseistä välittyy se, miten kaunokirjallisuus on ihmisyyden säröjen, murtumien ja vaivaavien seikkojen tutkimista, ja Morrison käytti tässä välineenään perinteistä kuvittelua, asettumista toisen mieleen. Hän kuvaa myös työtään kustannusvirkailijana, mustien kirjailijoiden äänen tuomista kuuluviin, ja pohtii muuttoliikkeitä, rajoja. Kuuntelin äänikirjana; Toiseuden syntyyn pitää palata vielä tekstimuodossa.

bell hooks: Mies tahtoo muuttua (niin & näin 2019, suom. Tapani Kilpeläinen & Eurooppalaisen filosofian seura ry)

Vuonna 2004 alkukielellä ilmestynyt tunnetun amerikkalaisen feministikirjoittajan teos katsoo tarkkaan erilaisia tapoja, joilla patriarkaatti vahingoittaa miehiä. Kirjassa on paljon lämmintä ymmärrystä: hooks ymmärtää, miksi miehillä on maailmassa haastavaa ja miksi monet feministinaiset ovat päätyneet miesvihan polulle. Ymmärrys tarttuu myös lukijaan. Teos antaa vastauksia suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten siihen, minkä takia monet korkeassakin asemassa olevat valkoiset miehet raivoavat naama punaisena, jos heidän tekemisiään kyseenalaistaa hiukankin. Patriarkaatti on vanginnut nämä miehet, jotka ymmärtävät jollain tasolla elävänsä valheessa, mikä purkautuu raivona, koska muuta yhteyttä omiin tunteisiin ei ole. Teksti on vaikuttavaa ja tarjoaa työkaluja ihmissuhteisiin ja yhteiskunnalliseen toimintaan; epämukavia tunteita herättivät lähinnä yksinhuoltajaäiteihin kohdistuvat ankarat syytökset (vaikka nämäkin naiset nähdään patriarkaatin uhreina sen lisäksi että he tukevat sitä) ja tiukka binäärisyys, joka ottaa huomioon seksuaalivähemmistöt, mutta tuntuu sukupuolen ilmaisun osalta välillä normatiiviselta.

Teoksen suomennos saapuu nyt keskusteluympäristöön, joka on huomattavasti vastaanottavaisempi kuin alkuteoksen ilmestymisen aikaan – siinä ympäristössä missä itse kasvoin 16-vuotiaana, olisi ollut maailmaa myllertävää tietää, että tällaista ajattelua on jossain olemassa ja se on kirjaankin painettu. Mikäli ymmärsin käännöskreditit oikein, suomennosta on paikoin ollut tekemässä useampi kääntäjä, ja ajoittain on kömpelöitä virkerakenteita, joita olisin hionut vielä, joskus myös selkeitä virheitä ja outoja sanavalintoja. Teoksen asiasisältö välittyy pääosin, mutta kaunokirjallisempi ulottuvuus (kyseessä on pamfletti/esseekokoelma, mukana omakohtaisuutta, kärjistämistä ja paljon sitaatteja) ei oikein ilmene sillä tavalla kuin pitäisi, jos vertaa suomennosta englanninkielisiin otteisiin.

Mies tahtoo muuttua esittelee patriarkaatin vaikutuksia ymmärrettävästi, ja hooks määrittelee ihmisen eheyden ja eri puolien sopusoinnun tavalla, joka avaa minulle jotain uutta.

”Kerran ajattelin, että miesten pelkääminen on naisten juttu. Mutta kun aloin puhua rakkaudesta miesten kanssa, kuulin yhä uudelleen tarinoita miesten pelosta toisia miehiä kohtaan. Tosiaan: miehet, jotka tuntevat, rakastavat, usein piilottavat tunnetietoisuutensa muilta miehiltä pelosta, että heidän kimppuunsa käydään ja heidät häpäistään.” (s. 23)

”Todellisen maailman, jossa miehet elävät, muuttaminen vaatii kollektiivista tahtoamme uneksia uusiksi miesruumis ja miehen olemus kauneuden, nautinnon, halun ja inhimillisten mahdollisuuksien paikaksi.” (s. 166)