Luetut kirjat 2/2021

Tässä luonnehdinnat helmikuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Rebecca Solnit: Eksymisen kenttäopas (S&S 2020, suom. Pauliina Vanhatalo)

Rebecca Solnitin esseekokoelman väliin kertyi lukiessani paljon merkintälappuja. Hyviä, miettimisen arvoisia kohtia on paljon; Solnitin esseeproosa on kaunista, ja kirjan tekstejä tekee mieli lähestyä ensisijaisesti kaunokirjallisina, esteettisistä lähtökohdista käsin. Pauliina Vanhatalo on välittänyt tekstin kauneuden hienosti suomennokseen. Mutta kaipaisin myös rakennetta, eteenpäin vievää voimaa ja jännitettä. Sivulla 173 Solnit on sijoittanut sulkeisiin hyvin tärkeän pointin: ”Esseissä päähenkilöitä ovat ideat, ja ne kehittyvät usein kuin henkilöt aina lopun yllätyksellistä paljastumista myöten.” Tätä periaatetta Solnit ei tunnu noudattaneen teoksessaan, tai sitten minulta vaan menivät ohi sekä yllätykset, paljastumiset että ideat. Lopputuloksena on, että halusin kirjan olevan vahvempi kokemus kuin se minulle oli. Välillä kirjoitus tuntuu hapuilevan tiensä itsetarkoitukselliseen hämärään, ja aihepiiristä huolimatta näen sen heikkoutena. En tiedä, minkä verran harhailua esseissä voi perustella kirjan eksymisteemalla – tai itse en ainakaan ollut valmis heittäytymään siihen juuri nyt. Ehkä en pystynyt siihen, mitä Solnit kuvaa sivulla 11: ”Eksymisessä on kyse itsensä menettämisestä, vapaaehtoisesta antautumisesta – syleilylle, maailmalle –, niin täydestä uppoutumisesta hetkelliseen kokemukseen, että ympäröivä maailma väistyy taka-alalle.” Voi olla kiinni lukemisajankohdasta, etten päässyt sisälle kirjaan toivomallani tavalla. Monista yksittäisistä kohdista pidin, ja siteerattavaksi sopivaa materiaalia kokoelma tarjosi paljon.

”Etäisyyksien sininen syntyy ajan myötä, kun ihminen löytää melankolian, kohtaa menetyksiä, tutustuu kaipaukseen lähietäisyydeltä ja ymmärtää kulkemamme maaston monimutkaisuuden.” (s. 51)

”Nonfiktio muistuttaa minusta valokuvausta; molemmat haastavat löytämään muodon ja mallin siitä, mikä on jo olemassa, ja edellyttävät aiheen käsittelyssä samankaltaista eettistä harkintaa.” (s. 173)

Johanna Holmström: Märta Tikkanen – tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi 2020, suom. Maija Kauhanen)

Mikä on elämäkerta? Mitkä ovat elämäkerran genrepiirteet, joiden on toteuduttava? Miten saa kirjoittaa kirjan toisen elämästä? Kysymykset risteilevät mielessä, kun lukee Johanna Holmströmin kirjaa Märta Tikkasesta – ja sen vastaanottoa. Holmström on pitkillä, rytmikkäillä virkkeillään tehnyt teoksestaan kaunokirjallisen ja tuonut myös itsensä elämäkerturina näkyviin mielipiteineen, kokemuksineen ja peilaten Tikkasen tuotantoa omaan elämäänsä. Ratkaisu on rohkea, välillä jopa uhkarohkean tuntuinen. Onneksi se toimii. Kirjaa lukee mielenkiinnolla eteenpäin, ja siitä löytää paljon uusia näkökulmia – jopa kaltaiseni lukija, joka on viimeisen vuoden sisään lukenut Tikkasen Kaksi-muistelmateoksen ja kirjekokoelman Pakko yrittää kir-. Tässä elämäkerrassa päästään kurkistamaan myös Tikkasen ystävien Åsa Mobergin ja Birgitta Stenbergin kirjeisiin, jotka nekin ovat teräviä, hauskoja ja älykkäitä; ei ihme, että he kolme aikanaan ystävystyivät.

Holmström pui paljon Tikkasten perhe-elämää, joka oli feministille varsin ristiriitaista, ja nostaa konkreettisesti esiin sen, miten lapset kokivat kodin tilanteen 70- ja 80-luvuilla. Erityisesti Robert Tikkasen haastattelussa tulee esiin varsin karuja seikkoja. Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat Holmströmin perusteelliset teosanalyysit, jotka valottavat Tikkasen teosten merkitystä näkemyksellä, jota aikalaiskriitikoilla ei oikein voinutkaan olla. (Genremääritelmät Tikkasen kirjoille ovat kyllä välillä mitä sattuu, proosarunosta autofiktioon niitä on käytetty erikoisin tavoin.) 70-luvun pohjoismainen feministinen kirjallisuus tulee myös mielenkiintoisesti laajemmin esitellyksi. Holmströmin tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta itse mietin että tämä teos kannatti kirjoittaa juuri näin. Kuka olisi edes kaivannut kuivakkaa pönötyselämäkertaa Tikkasesta, joka on avannut elämänsä kirjoihin, ollut teksteissään paljas ja keskusteluja aloittanut tienraivaaja? Etukäteen kohuttuja poistoja ei lukijana huomannut, yksi selvittämättä jäänyt 80-luvun lopun rakastajan nimi jäi kyllä pohdituttamaan...

”Kun ensimmäisen kerran tapasin Märtan Sanitäärinkadulla, valehtelin hänelle. – – Joskus käy niin, että jokin alkaa totuutena, aikeena, mutta joutuu sitten väistymään toisen totuuden tieltä, todemman totuuden, joka on ollut alusta asti olemassa pinnan alla ja joka sitten, vähä vähältä, hankautuu esiin ja paljastuu.” (s. 21)

”En silti vihaa Henrik Tikkasta henkilökohtaisesti, häntä en ole koskaan tavannut. Vihaan hänen kaltaisiaan miehiä sen vuoksi, mitä he edustavat, ja vihani auttaa minua haluamaan muutosta. Silloin, kun Märta kirjoittaa Vuosisadan rakkaustarinaa, hän tietenkin tuntee tuota samaa vihaa.” (s. 191)

”Lukiessani mietin kysymystä: mitä terapiakirjoittaminen on? Miksi juuri naisia syytetään enemmän terapiakirjoittamisesta? – – Kun ajatellaan taidetta, esimerkiksi kuvataidetta, tällä tavoin syntyneitä maalauksia ei ole tapana pitää luonteeltaan terapeuttisina.” (s. 283)

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (Tammi 1994, suom. Seppo Loponen)

Toni Morrisonin esikoisromaani vuodelta 1970 on kirja itseinhosta, kauneuden käsitteestä ja rakkauden vaikeudesta. Olin yllättynyt siitä, miten järkyttäviä tapahtumia romaani kuvaa; keskiverto nykydekkari sisältää vähemmän raakuuksia kuin tämä teos. Tiesin etukäteen kirjan ytimen, sen että musta tyttö toivoo itselleen sinisiä silmiä, mutta minut yllättivät myös kerronnan ja näkökulmien tiheä vaihtelu sekä kertomuksen sirpaleisuus. Itsensä rumaksi kokevan Pecolan vaiheita katsotaan monesta suunnasta, hänen vanhempiensa menneisyys käydään läpi molempien osalta; taakkoja siirtyy sukupolvien takaa. Pysäyttävää on myös, miten muut rodullistetut suhtautuvat muualta muuttaneeseen perheeseen – oli voimassa jako ”värillisiin” ja niihin, joita kutsuttiin n-sanalla. Erityisesti romaanissa on kyse rodullisen itseinhon purkamisesta, ja teosta valottaa kiinnostavasti Morrisonin vuoden 1993 jälkipuhe, jossa hän kertoo mihin seikkoihin kirjassa ei enää tuolloin ollut tyytyväinen – kertomuksen hajottaminen osiin oli yksi näistä, ja minäkin mietin, että teoksen rakentumisen dynamiikkaa ja dramaturgiaa olisi vielä voinut kehittää. Sinisimmät silmät on tapahtumiensa kauheudessakin hienosti kirjoitettu romaani, joka antoi Morrisonin uralle aikanaan komean lähdön (ymmärtämättömästä aikalaiskritiikistä huolimatta) kohti myöhempiä suuria tunnustuksia.

”Koska tiesimme, että oli sellainen seikka kuin taivasalle joutuminen, meille kehittyi omaisuuden, omistamisen nälkä. Pihan, kuistin, viinitarhan vankan omistuksen. Omistavat mustat kohdistivat kaiken tarmonsa, kaiken rakkautensa pesiinsä.” (s. 21)

”Päädyttyään tähän velvoittavaan vakaumukseen, että vain ihme voisi päästää hänet pälkähästä, hän ei ollut koskaan tietävä kauneuttaan. Hän näkisi vain sen mikä nähtävissä oli: toisten ihmisten silmät.” (s. 47)

”Rakkaus ei ole koskaan rakastajaa parempi.” (s. 197)

Ulla Donner: Sontaa (S&S 2019, suom. Sinna Virtanen)

Perunaproteiinimakkaraa kehittävän firman työntekijöiden afterworkit eskaloituvat. Kun kasvissyönti, kapitalismi, feminismi ja seksuaalinen häirintä kietoutuvat yhteen, ei sarjakuva-albumin aihekirjo ainakaan jää ohueksi. Merkityksellisyyttä ja itsensä toteuttamista etsitään, mutta mitä jos sivussa tuhotaankin ympäristö puolivahingossa, tavalla, joka on kyllä nähtävissä koko ajan? Coloradokuoriaiset alkavat tepastella sivuilla yhä suuremmissa määrin, mikä on mainio kuvituksellinen elementti – aluksi mietin onko piirrostyyli oikein juttuni, mutta totuin, ja sitten teos veti mukaansa. Onko toinen todellisuus mahdollinen ja ovi siihen auki, mutta kaikki vain haluavat sivuuttaa sen, koska meillähän on nyt just niin kivaa? Mietteitä herättää paljon myös kerrontaan upotettu pitkä kuvaus väkivaltaisesta parisuhteesta narsistisen persoonan kanssa – miksiköhän ne ”mimmit on ihan hulluja”, tosiaan. Loppuratkaisussa symboliset tasot ovat vahvoja. Mustaa huumoria on paljon.